Suomesta uusi koekappale sotilasliittoyhteistyöhön

Joskus tuntuu siltä, että elämme varjomaailmassa. Suomen virallinen linja on, että pysyttäydytään sotilasliittojen ulkopuolella. Nyt on alkanut uusi kausi, jonka nimenä on ”spekulaatioliittoutuminen”.

Voimavaroja jännitetään äärimmilleen, kuka kertoo räväkimmin siitä, kuinka lähelle Nato-liitolaisuutta voidaan mennä. Kansalaiset saavat aitiopaikalta seurata tätä varjonyrkkeilyä. Eliitti käy keskustelua Suomi-neidon pään yli.

Parhaimmillaan/pahimmillaan ollaan vanhassa YYA-asetelmassa, jossa ulkopoliittiset kysymykset ovat tavalliselle kansalaiselle aivan liian monimutkaisia. Luottakaa johtajiin! Jotkut näyttävät jo panostavan Suomen ja USA:n väliseen suoraan ”YYA-sopimukseen”. Mihin tässä enää Natoa tarvitaan!

On runsaasti ns. asiantuntijoita, kuten eduskunnan pääosin rahoittaman ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola, jotka lähinnä esittelevät lännettyneitä mielipiteitään. Heistä aivan huokuu Nato-henkisyys. He käyvät avointa spekulatiivista keskustelua, mihin Suomi voisi ulottaa puolustuksensa Naton siipien suojassa. Itä-Viroonko? Näitä arveluja esittää Mika Aaltola ja toteaa, että ”tästä ei ole Suomessa paljoa keskusteltu”. Ei todellakaan. Kuulen siitä nyt ensimmäisen kerran!

Tulee vaikutelma, että Suomea spekuloidaan maamme ulkopuolisiin puolustustehtäviin syvenevän kumppanuuden nimissä. Ainoa, mitä Nato-intoilijat tuntuvat odottavan on, että presidentti sanoo, että nyt on aika painaa vihreää nappia. Näin ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tapahdu, vaan Suomella näyttää nyt olevan etsinnässä ”uusi kumppanuus”, joka sisältää ”enemmän” kumppanuutta, mutta ei merkitse suoraa sotilaallista liittoutumista. Seuraavassa hallitusohjelmassa puhutaan ”syvenevästä Nato-kumppanuudesta varustettuna Nato-optiolla”.

Samalla aivan kuin huomaamatta Suomi tulee entistä selvemmin osapuoleksi Euroopan uudessa kahtiajaossa kylmän sodan malliin. Aidosti puolueettomiksi maiksi ehkä jäävät Itävalta ja Sveitsi ja mahdollisesti Naton selän takana Irlanti.

Tässä asetelmassa Venäjä ahdistetaan nurkkaan (moni sanoo tähän, että niin pitääkin!). Sitä jäävät puolustamaan jotkut oikeistovoimat Euroopassa. Venäjän naapurina en erityisesti harrastaisi tällaista strategiaa tasapainoisuuteen pyrkivän naapurisovun nimissä.

Miksi Suomen kansan enemmistöä edustavat poliitikot vetävät matalaa profiilia? HS:n tuliterämielipidetiedustelun perusteella 57 prosenttia suomalaisista vastustaa (26 prosenttia kannattaa) sotilaallista liittoutumista? Enemmistöä edustavat poliitikot antavat Nato-propagandaa harjoittavien tahojen harrastaa vapaasti kansalaismielipiteen muokkausta.

Nato-kannatus on hämmästyttävän alhaalla propagandan huomioon ottaen. Suomen kansan hiljainen enemmistö on säilyttänyt jäätävän rauhallisuuden. HS:n gallupin mukaan esim. vuoden 2003 tammikuussa jakauma oli 56-24 prosenttiosuuksina. Aaltolakin myöntää (HS 27.8.2014), että suomalaiset ”eivät helposti muuta kantaansa” Natoon.

Osa poliitikoista taktikoi ja huojuu liittoutumista ja liittoutumattomuutta kannattavien välissä. He haluavat olla voittajan puolella. Suomea ollaan viekoittelemassa syvälle Nato-yhteistyöhön ilman kunnollista kansalaiskeskustelua. Ainoastaan suomalaisten syvien kansanrivien viisas varovaisuus on taannut torjuvan kannan säilymisen Natoon. Tässäkin kohtaa korostaisin yleissivistyksen merkitystä eli kansalaisten - tietojensa ja kokemustensa perusteella - kykyä ajatella omilla aivoillaan, eikä panikoijien aivoilla.

Venäjän ainoa todellinen pelko Suomea kohtaan liittyy samaan kysymykseen, joka oli esillä vuosina 1938-1939 eli miten ulkovallat voivat käyttää Suomen aluetta hyväkseen hyökätäkseen Neuvostoliiton/Venäjän kimppuun. Nato-liittolaisuus tai syvä Nato-kumppanuus ei peitä tätä uhkaa venäläisten silmissä, pikemminkin päinvastoin.

Meillä on siis omaksuttu asenne, jossa hiljaa hivuttamalla ollaan yhä syvemmällä Nato-yhteistyössä Pääministeri ilmaisee asian suoraan siihen tyyliin, että Suomen kansaa pitää vähitellen pehmittämällä sovittaa Nato-yhteistyöhön, kun se ei muuten taivu.

Stubb jakaa venäläiset kahteen osaan: hyviin venäläisiin (tavallisiin Venäjän kansalaisiin) ja pahaan politrukkihallintoon. Sillä ei ole merkitystä, että Putinilla on hämmästyttävän laaja kansalaisten enemmistö takanaan Ukraina-kysymyksessä.

Johtavista poliitikoista Stubb (ja häntä ennen Katainen), Carl Haglund ja esimerkiksi Ilkka Kanerva ovat eräänlaisia nykypäivän mietoja versioita ”cold war warriereista” (kylmän sodan sotilaista). Erkki Tuomioja on selkeästi pidättyvä kaikessa vastakkainasettelussa. Presidentti asettaa itsensä – toki täysin itsenäisesti - näiden kantojen väliin, ehkä lähemmäs Tuomiojaa. Arviointini eivät perustu siihen, mitä kyseiset henkilöt sanovat, vaan siihen, mikä on luonteenomaista heidän ajattelulleen.

Meidän tukenamme liittoutumisen vastaisessa taistelussa taitavat olla muut Nato-maat, jotka pelkäävät Suomen pitkän Venäjän rajan tuovan niille velvoitteita konfliktitilanteessa. Ne oikeasti pelkäävät, että joutuvat Naton 5. artiklan mukaisiin velvoitteisiin potentiaalisten uusien Nato-maiden takia. Hyvä, että ovat rehellisiä.

Tätä itsekkyysaspektia ei ole juurikaan käsitelty. Kuinka moni Nato-maa oikeasti – siis näennäistuen ja pullistelun lisäksi – haluaa kansalaistensa uhrautuvan muiden maiden puolustamiseen? Tämä ei ole monissa maissa ulkopoliittinen ongelma, vaan sisäpoliittinen kysymys. En löisi sentin senttiä vetoa Marine Le Penin Nato-kumppanuuden luotettavuudesta.

Haluaisin oikeasti keskustelua siitä, mitä on Nato-yhteistyön ”tuolla puolen”. Mihin eri valtiot oikeasti haluavat sitoutua? On sopimuksia yhteisestä puolustamisesta, mutta hermot voivat pettää ratkaisevalla hetkellä, eikä todellista apua kuulukaan. Euroopan yhteisössä on paljon tätä itseriittoista henkeä ja hyvin monet EU:n jäsenvaltiot ovat Naton jäseniä.

Osa Suomen mediasta on mukana Nato-pelissä ja hanakasti julkistaa Nato-spekulointia ”hivuttautumisstrategian” nimissä. Tähän strategiaan kuuluu esitellä näyttävästi venäläisten ”ilma-alusten” alueloukkauksia. Tähän liitetään hanakasti spekulointia hereillä olemisemme ”testauksesta”, vaikka ilmavoimien komentaja pitää epäuskottavana testausmielessä tapahtuvien rikkomusten mahdollisuutta.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin rohkeita kriittisiä näkemyksiä mediakentästä, jotta avoin keskustelu pysyy elossa.