Jussi Niinistö on esittänyt uuden selvityksen laatimista Suomen Nato-jäsenyydestä. Perusteluna pidetään turvallisuuspoliittisen ympäristön ”jyrkkää” muuttumista. Tällä taas viitataan Ukrainan tilanteeseen ja siitä kummunneisiin seuraamuksiin. Niinistö aikoo selvitä tehtävästä plussilla ja miinuksilla.
Asiaan kuuluu, että kiireesti lisätään, että on turha pelätä, että selvityksellä Suomea hilattaisiin lähemmäksi Natoa. Ei selvitys sinänsä sitä merkitse, mutta on päivänselvää, että Nato-intoilijat käyttävät tilaisuutta hyväkseen vyöryttääkseen Nato-kantaansa. Tavoitteena on saada yhä enemmän vaikuttajayksilöitä Nato-liittoutumisen taakse. Viimeisessä vaiheessa varmaankin tehdään gallup julkkisten keskuudessa heidän Nato-kannoistaan.
Hesarilla on kiire. Tuoreessa pääkirjoituksessaan ”Turvallisuusselvitys pitää tehdä nopeasti” (5.8.2014) lehti vaatii kiireellisesti tehtävää lyhyttä selvitystä. Valtioneuvostossa parhaillaan tehtävä turvallisuusselvitys ei riitä ollenkaan. Mihinkähän lehdellä on hoppu?
Kansainvälisesti on kysymys äärikantojen jyrkentymisestä. Tämä on tyypillinen vaihe silloin, kun jännitystä halutaan lisätä. David Cameronin kaltaiset poliitikot lännessä ja Putinin kaltaiset idässä haluavat edelleen lisätä asteittain jännitystä.
Rauhanmahdollisuudet? Kysymys on hyvin pitkälle siitä, miten ei-julkisuudessa käytävät neuvottelut etenevät. Silloin, kun näissä otetaan ratkaisevat askeleet hiljenevät ideologit, joita nyt liikkuu kriisipesäkkeen ympärillä vaivaksi saakka.
Myös presidentti Niinistö on puuttunut asiaan omalla ”turkulais-koivistolaisella” hiukan monitulkintaisella tavalla. Presidentin mukaan ollaan siirrytty kylmän rauhan ajasta kohti kylmää sotaa. Hän haluaisi selvittää, miten pitkälle nykyisellä kumppanuusstrategialla ”päästään”. Uusia avauksia hän hakee Ruotsi-kumppanuuden tiiviyden selvittämisestä ja mielenkiintoisella lanseerauksella, suoralla kumppanuudella Yhdysvaltoihin. Viime mainittu on asia, josta pitäisi saada tarkempaa tietoa, mitä presidentti konkreettisesti tavoittelee.
Onko presidentin ajatus selvittää Nato-kumppanuuden edelleen syventäminen ja jos se ei ulkopoliittisessa tai sisäpoliittisessa ympäristössä onnistu, niin Nato-askel voitaisiin korvata jonkinlaisella keskinäisellä sopimuksella Yhdysvaltojen kanssa? Tässä rinnalla kulkee Ruotsin yhteistyöhalukkuuden selvittäminen. Vielä pitää ottaa huomioon presidentin hellimä ajatus yhteistyöstä EU:n kanssa.
Jussi Niinistö toteaa yksioikoisesti, että Ukrainan Nato-kumppanuus ei ole merkinnyt mitään. Tässä on jo sinällään – sisäänrakennettuna - tarpeeton Suomi-viittaus. Ajattelu on se, että mitä Ukrainassa nyt, sitä samaa jossain muualla huomenna. Kumppanuus ei siis riitä oikein mihinkään. Olen koko ajan korostanut, että Suomea ei pidä sotkea oikopäätä kansainvälisiin kriisipesäkkeisiin, ei myöskään Ukrainaan. Ukrainan liittyminen Natoon on erittäin epätodennäköistä ja jos niin tapahtuisi jouduttaisiin sotaan.
Laajemmassa kuvassa nyt haetaan ”uutta normaalia”, jossa Venäjän ja Naton etupiirit pyritään sovittamaan yhteen. Tämä voi olla vanhanaikaista ajattelua, mutta ei tee siitä mitenkään vähemmän relevanttia. Tämän kanssa meidän on elettävä. Maailman johtajat heijastavat enemmän menneisyydessä tapahtunutta kuin nykyisyyttä tai tulevaisuutta. Venäläisten mielestä Nato on edennyt liian lähelle Venäjän ydintä. Tilaisuus on tehnyt amerikkalaisista varkaan: Venäjän suhteellista heikkoutta on käytetty lännessä hyväksi ja edetty keskinäisten sopimusten vastaisesti Venäjän kannalta strategisesti tärkeille alueille. Parhaillaan on menossa vertaansa vailla oleva Ukrainaa koskeva informaatiosota. Kaikki keinot ovat käytössä varsinkin Venäjällä. Mutta kyllä lännessäkin on käynnissä siekailematon propagandasota varsinkin Itä-Euroopan maissa.
Meneillään on suomalaisten Nato-kielteisten kantojen pehmittäminen aluksi sloganeilla ”ei tästä mitään seuraa” tai ”kysymyshän on vain selvityksestä”. Suosittujen poliitikkojen Nato-myönteisillä kannoilla jatketaan taivuttelua. Ihmisiä painostetaan ottamaan kantaa. Meneillään on oikeastaan hiljalleen hivuttamisen strategia.
Niiden poliitikkojen painoarvo kasvaa jotka ilmaisevat selvästi Nato-kantansa. Jussi Niinistön kaltaiset poliitikot, jotka ilmaisevat ensin Nato-kriittisen kannan, mutta sitten ilmoittavat, että mielipide ei ole kiveen hakattu eivät kuulu tähän ryhmään. He ovat spekuloijia.
Poliittiset puolueet pelaavat kahden elementin välillä: toisaalta pyritään luotailemaan kansalaisten mielipiteitä ja mahdollisia mielipiteen muutoksia ja toisaalta yritetään varmistaa paikka seuraavassa hallituksessa. Tulevassa hallitusrintamassa on ikään kuin valmiina odottamassa kokoomus-RKP-akseli ja sen ympärille pyritään rakentamaan Nato-linnake muiden puolueiden enemmistöistä. Ja siinähän se haaste on – missä ne enemmistöt ovat?
Edellä mainitulle akselille on suuri pettymys, jos seuraavassa hallitusohjelmassa ei lue Natoon päin kallellaan olevaa liittoutumiskantaa. Perussuomalaisten kaltaiset taktikoijat ovat tässä asetelmassa oma lukunsa. Perussuomalaiset haluavat kiihkeästi hallitukseen ja myönteinen Nato-kanta on ”ostettavissa”. Mutta tässä on yksi paha mutta: kansalaiset eivät välttämättä seuraa perusuomalaisten spekuloivan eliitin aivoituksia. Epäilen, että perussuomalaisten Nato-kriittisen kannan muuttaminen on työn ja tuskan takana. Virta käy vasemmalle ja keskustaan, jos kantaa yritetään reivata.
Mitä tekevät SDP, vihreät ja vasemmistoliitto? Peruskanta on Nato-kielteinen, mutta jokaisessa puolueessa on Nato myönteisyyttä jonkin verran. Keskusta on Nato-kriittinen ja saattaa lopulta ratkaista asian selkeästi liittoutumattomuuden kannalle.
Nato-vastustajia kohtaan on käytetty ja tullaan käyttämään ilkeitä vihjailuja suomettumisesta. Tällä ei ole yhteyttä tosiasioihin. Monet suhtautuvat – kuten tämän kirjoittaja – erittäin kielteisesti suomettumiskauden ilmiöihin ja silti korostavat liittoutumattomuuden etuja.
Yksi lobbausryhmä, joka toimii poliitikkojen taustalla on upseerit. Armeijan johto välttää julkisuudessa kannanottoja, mutta asenne vaikuttaa. Ja se on suurimmaksi osaksi Nato-myönteinen.
Suuri kuva olisi pidettävä mielessä koko ajan. Nyt on suuri into panikoida ja pilata kaikki se hyvä, mitä on Venäjä-suhteissa saatu aikaan. Lainaan tähän Timo Vihavaisen tuoretta blogia, jossa hän kantaa huolta juuri tästä asiasta: ”Yhtä kaikki, Venäjällä vallitseva myönteinen Suomi-kuva ja yleinen sympatia maatamme kohtaan (kyselytutkimuksessa Suomi oli ylivoimainen voittaja, kun kysyttiin, mitä maata ”rakastatte” любите) on poikkeuksellinen asia, olemme siellä hieman eri kategoriassa kuin muut, eikä tämä ole sattumaa. Jos ja kun maamme on pystynyt saamaan moisen ”brändin” ja goodwill-pääoman, olisi tietenkin täyttä mielettömyyttä päästää se valumaan hukkaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti