IW-talousinstituutti on tutkinut, miten eri maiden kansalaiset näkevät tuloerot kotimaissaan.
Kysymys on siis kansalaisten oletuksista. Tätä tulosta on verrattu todellisiin tuloeroihin. Tutkimuksessa puhutaan kolmesta yhteiskuntaluokasta: ylin yhteiskuntaluokka, keskiluokka ja alin yhteiskuntaluokka.
Eurooppalaisten mielipiteet poikkeavat mielenkiitoisella tavalla amerikkalaisista. Amerikkalaiset sijoittavat mielikuvissaan alimpaan yhteiskuntaluokkaan 24 prosenttia väestöstä. Tosiasiassa luku on 32 prosenttia.
Saksalaiset (jotka symboloivat hyvin yleensäkin eurooppalaisten suhtautumista) ajattelevat, että 25 prosenttia kuuluu alimpaan luokkaan , kun tosiasiassa siihen kuuluu vain 15 prosenttia väestöstä. Saman tyyppinen tulos saatiin Suomesta.
Tulokset ovat siis kallellaan eri suuntaan kuin USA:ssa. Mitä tämä kertoo?
Ehkä amerikkalaisilla on mielikuva omillaan toimeentulevista ihmisistä. Heidän on vaikea kuvitella köyhyyden määrää niin suureksi kuin se todellisuudessa on. Tällä on varmaankin vaikutusta yhteiskuntapolitiikkaan: köyhiä ei haluta nähdä solidaaristen toimenpiteiden kohteena, kun heitä ei mielikuvien mukaan ole läheskään niin paljon kuin todellisuus kertoo. Ehkä tämä osittain paljastaa myös, miksi Obaman minimituloesitystä vastustetaan Yhdysvalloissa. Saattaa olla, että tässä on myös psykologista taipumusta sulkea pienituloisuus pois ajatuksista ”unohtamalla” se.
Mielenkiintoinen on myös saksalaisarvio keskiluokan koosta. Se arvioidaan selvästi pienemmäksi kuin se todellisuudessa on (31 prosenttia - 48 prosenttia). USA:ssa keskiluokan koko arvioidaan suurin piirtein oikein.
Yhdysvalloissa tuloerot kuvitellaan pienemmiksi kuin ne ovat ja Euroopassa taas suuremmiksi, mitä ne todellisuudessa ovat. Sekä uudella että vanhalla mantereella ihmiset arvioivat suurituloisempia olevan enemmän, kuin mikä on tilanne todellisuudessa (Saksa 15 prosenttia/7 prosenttia ja Yhdysvallat 15 prosenttia/11 prosenttia).
Euroopassa arvioidaan sekä suurituloisten että pientuloisten määrä suuremmaksi kuin se onkaan ja vastaavasti keskiluokka todellisuutta pienemmäksi. Kertooko tämä, ettei oikein uskota hyvinvointiyhteiskuntien tasaavaan vaikutukseen? Vai onko kysymys siitä, että kun Euroopassa puhutaan paljon tuloerojen suurenemisesta on käsitys syöpynyt ihmisten mieliin ja näkyy mielipidetiedustelussa.
Yhdysvalloissa on viime aikoina eritelty rikkainta desiiliä (rikkain 1/10 ihmisistä) siten, että se on jaettu 1 prosentin Top-tuloisiin ja sitä seuraavien tulojen 2-9 prosentin ryhmään. Tämä on ollut myös Thomas Pikettyn tarkastelun kohteena hänen kohukirjassaan ”Capital in the Twenty-First Century” (2014), jota käytän lähteenä seuraavassa.
Pikettyn analyysi tuloeroista ulottuu vuodesta 1910 vuoteen 2010. Hän ei ole suinkaan ensimmäinen, joka on tarkastellut tulonjaon muutoksia kyseisellä välillä. Nyt tiedot ovat kuitenkin eritelty aiempaa paljon tarkemmalla tasolla ja systemaattisemmalla tavalla.
Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain verotus kiristyi voimakkaasti. Kaukana takana päin olivat 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten laissez faire -ajat (Gilded Age, Progressive Era). Jo ennen Pikettyä aikajaksoa 1930-luvulta kahdeksankymmentäluvun alkuun on kutsuttu ”suuren kokoonpuristumisen ajaksi” (The Great Compression). Tuloerot kaventuivat dramaattisesti, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Yritysjohtajat ”köyhtyivät” 1920-luvun lopun tasoon verrattuna huomattavasti. Johtajat elivät tämän päivän näkökulmasta suorastaan vaatimattomasti (mutta silti äveriäästi). Poliittisesta suuntautumisesta riippuen tätä kautta on kutsuttu keskiluokan kultaiseksi kaudeksi tai ”pimeyden ajaksi”. Useimmat kokenevat 1950-luvun amerikkalaisen unelman muodostumisen ajaksi.
Pikettyn graafissa (Piketty, sivu 291) Yhdysvaltain raharikkaiden tulot (mukaan lukien pääomatulot) kasvoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen ennenkuulumattomiin mittoihin. Nimenomaan pääomatulojen nousu selittää kukoistusta. Rikkaiden ”kultakauden” dramaattinen nousu tapahtui 1920-luvulla ja sen piikki osuu vuodelle 1928 (juuri ennen pörssiromahdusta!). Päinvastoin kuin joidenkin muiden tutkimuksissa Pikettyn kaaviossa rikkaiden mahtikautta näyttäisi kestävän aina toiseen maailmansotaan saakka. Pörssiromahdus pudotti suurituloisimpien tuloja, mutta ei vienyt niiltä pohjaa.
Entä verotus? Miten se on kehittynyt?
Otan seuraavassa pääosin esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman marginaaliveron tason muutokset viimeisen sadan vuoden aikana. Tuloveroprosentti oli ennen ensimmäistä maailmansotaa yleensä alle 10 prosenttia länsimaissa. Maailmansodat ovat toimineet veroprosenttien kasvun varsinaisina katalysaattoreina. Niinpä ensimmäinen maailmansota nosti ylimpiä prosentteja johtavissa länsimaissa jopa 40-80 prosenttiin. Yhdysvalloissa ylin marginaalivero laski 25 prosenttiin 1920-luvulla (Ranskassa käväistiin jopa 70 prosentissa 20-luvulla) noustakseen siitä 1930-luvulla laman seurauksena yli 60 prosenttiin ja edelleen uuden sodan seurauksena 1940-luvulla yli 90 prosenttiin(!).
Toisen maailmansodan takia kiristynyt verotus jäi ikään kuin päälle (91-92 prosenttia!) lähes 40 vuodeksi, kunnes Lyndon B. Johnson laski sen 70 prosenttiin vuonna 1964 ja Ronald Reagan 1980-luvulla ensin 50 prosenttiin ja sitten 28 prosenttiin.
Tämän jälkeen taistelu veroprosentista on noudatellut puoluepolarisaation rintamalinjoja: Clinton 39 %, Bush nuorempi 35 % ja Obama 39 %. Hämmentävää Pikettyn tarkastelussa on, että nimenomaan Top 1 prosentti (vähemmässä määrin Top 5%-1%) tulonsaajista koki dramaattisen nousun. Top 10%-5% nousu on jo hyvin vaimea, joskaan ei olematon. Top 1 prosentin tuloja nosti nimenomaan pääomatulojen räjähdysmäinen kasvu (mutta vielä dramaattisemmin 0,1 prosentin tuloja!) sekä 1920-luvun lopulla että 2000-luvulla. Kuvaavaa on että, uusi huippu osui vuodelle 2007 (itse asiassa kaksiosainen huippu 2001 ja 2007) eli juuri finanssikriisin aiheuttaman romahduksen alle! Mainittakoon että 0,1 prosenttia rikkaimmista amerikkalaisista tulonsaajista tarkoittaa yli 1,5 miljoonaa dollaria vuodessa ansaitsevia.
Historia näyttää toistavan itseään, sillä suurta romahdusta edelsi kummassakin tapauksessa – 1920-luvulla ja 2000-luvulla - valtava talouden kupla ja rikkauksien keskittyminen.
Piketty katsoo paradigman muutokseksi sen, kun omaisuuksien tuotot ylittävät tulojen ja bruttokansantuotteen kasvun. Juuri näin tapahtui 80-luvulta alkaen. On toki muistettava, että Pikettyn aineisto on suppea eli käsittää pääosin vain Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin (ja osin Saksan) varallisuus- ja tulotilastot.
Lainaan ohessa aiempaa blogikirjoitustani ”Thomas Pikettyn jäljillä” 27.4.2014:
”Ketä nämä superrikkaat sitten ovat? He eivät ole pääosin menneiden aikojen rikkaita perijöitä, vaan suurten yritysten johdossa toimivia henkilöitä (Piketty: supermanagers, chief executive class). Joka tapauksessa he ovat joko finanssisektorilla tai ei-finanssisektorilla toimivia teollisuusjohtajia, investointipankkien johtajia tai teknologiayritysten johtajia.
Piketty korostaa, että johtajien (top 1 %) menestys ei johdu supertuottavuudesta tai -tehokkuudesta. Piketty perustelee tätä sillä, että yhtä prosenttia seuraavien yhdeksän prosentin palkkiot eivät pysty alkuunkaan kilpailemaan superrikkaiden tähtitieteellisistä palkkioista.
Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? Pikettyn mukaan siksi, että suurten yritysten johtoporras on päässyt itse määrittämään omat palkkionsa (set their own pay). Suomessahan tästä on versio, jonka mukaan suuryritysten hallituksissa ristiin istuvat johtajat tukevat toinen toistensa palkkioiden korotuksia. Meritokraattinen ekstremismi tai ”Winners take it all” -kulttuuri on johtanut ankaraan lobbaukseen, jonka ansiosta verotuksen progressiota on erittäin vaikeaa kiristää”.
Entä miten massiivisesti vaikuttavat – huippujohtajien ohella – suurien rockstarojen (urheilijoiden, taiteilijoiden) tulot? Ne muodostavat huipputuloisten ryhmästä vain noin 5 prosentin osuuden.
Pikettyn mukaan näyttää siltä, että vuosi 2007 jää vain väliaikaiseksi rikkaiden rikastumisen kärkivuodeksi. Uudella vuosikymmenellä entiset ennätykset on jälleen rikottu.
Piketty vetää rohkean, mutta odotetun johtopäätöksen: vaurauden epätasa-arvon lisääntyminen oli aiheuttamassa osin – mutta vain osin - finanssikriisiä. Pienempien palkkojen monikymmenvuotinen stagnaatio ei mahdollistanut kotitalouksien velkakestävyyttä, kun ne ottivat yltiöpäisiä lainoja älyttömästi nousseiden asuntohintojen katteeksi saman aikaan, kun kaikkein suurituloisimmat kokivat ennennäkemättömän rikastumisen.
Vielä on syytä todeta, että Ranska poikkeaa selkeästi tuloerotarkastelussa Yhdysvalloista. Satavuotisen ajanjakson alkupuolisko 1910-1945 on tosin hyvin lähellä Yhdysvalloissa tapahtunutta kehitystä sillä poikkeuksella, että aivan vuosisadan alussa Ranskan tuloerot olivat jopa USA:n vastaavia suuremmat johtuen valtavista pääomatuloista. Mutta toisen maailmansodan jälkeen käyrät eriytyivät. Ranska alkoi toteuttaa eurooppalaiseksi katsottavaa mallia eli tuloerot pysyivät 2000-luvun vaihteessa - ja itse asiassa koko sodan jälkeisen ajan - maltillisina. Ranskasta on tullut Yhdysvaltoja tasa-arvoisempi kuten koko Länsi-Euroopasta.
Vaikka edellä onkin uhrattu paljon tilaa tuloerojen käsittelylle, ovat varallisuuserot paljon merkitsevimpiä. Varallisuuserojen tarkastelu on tärkeää, koska omistus on keskittynyt ja jatkaa keskittymistään. Pikettyn mukaan kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa vähemmän varakas puolisko ei käytännössä ole omistanut ”mitään” (köyhemmän puolikkaan osuus kaikesta varallisuudesta on yleensä 5 prosentin luokkaa). Varallisuushierarkian huippu (10 prosenttia) omistaa yleensä 60 prosenttia (joissakin yhteiskunnissa 90 prosenttia) koko varallisuudesta. Keskiluokan ilmestyminen tulo- ja varallisuustilastoihin on merkittävin yhteiskunnallinen muutos sataan vuoteen. Keskiluokan koko voitaneen arvioida 40 prosentin suuruiseksi ja sen osuus varallisuudesta vaihtelee 5:stä 35 prosenttiin kaikesta varallisuudesta.
Ranska on ainoa maa, jossa varallisuusrekisteriä on pidetty 1700-luvun lopulta lähtien. Ranskan tilastoissa huippudesiilin osuus kaikesta varallisuudesta oli suurimmillaan vuonna 1910, jolloin se omisti 90 prosenttia kaikesta varallisuudesta (Yhdysvalloissa noin 80 prosenttia) laskien sittemmin nykyiseen noin 60 prosenttiin (Yhdysvalloissa 70 prosenttiin).
Pikettyn pääintressi on, miten uudelleen 1970-luvulta alkanut omaisuuksien kasvu saataisiin tukemaan talouden dynamiikkaa. Nyt niin ei tapahdu, vaan omaisuus ja siihen sitoutunut raha ”seisovat”. Piketty mainitsee esimerkkinä Ranskan rikkaimman ihmisen Liliane Bettencourtin (L´Orealin perijä), jonka ilmoitetut verotulot ovat enintään 5 miljoonaa euroa vuodessa, mutta jonka omaisuus on yli 30 miljardia euroa (tulot ovat siis hieman yli 1/10 000 varallisuudesta). Tämä on haaste verotusjärjestelmälle. Piketty käyttää paljon tilaa pohtiessaan varallisuuden määrään perustuvan progressiivisen veron vaihtoehtoja.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Alussa mainitun IW-tutkimuksen tulokseen – siis että rikkaiden määrää yliarvioidaan - on varmaan vaikuttanut rikkaimpien 1 prosentin ”näkyvyys” varsinkin finanssikriisin aikaan. On syntynyt käsitys, että kroisoksia on paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa on. Entisten aikojen superrikkaat onnistuivat varmaan paremmin pitämään matalaa profiilia.
Hypermeritokraattinen yhteiskunta (hypermeritocratic society) vaikuttaa varmaan tuloeroja nostavasti (erityisesti ohjelmistoalalla, jossa henkilökohtaisten kyvykkyyksien ero saattaa olla käsittämättömän suuri). Mutta ihmisiä vaivaa enemmän huonosti menestyvien tai jopa tappioita tuottavien suuryritysten johtajien tähtitieteelliset palkkiot ja niiden valuminen ansiottomasti perintöjen kautta jälkipolville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti