Politiikassa on monesti tullut vastaan yhdistelmä menestys ja epäsuosio. Harvoin se toteutuu niin selkeästi kuin Barack Obaman kohdalla. Meillä Suomessakin Obamaa käsitellään ”tasapuolisesti”: jos sanotaan jotain hyvää, on se välittömästi kompromettoitava jollakin epäonnistumisella.
Kuitenkin kokonaisuutena Obamalla on ollut menestystä yllin kyllin. Jo pelkästään Obamacare eli paikallinen ”sote” on uskomaton saavutus. Obama on ties kuinka mones, joka on yrittänyt toteuttaa uudistusta kymmenien vuosien aikajänteellä. Ja mitä hän teki: sai hankkeen läpi, vaikka alku oli todella hankala tietoteknisine ongelmineen. Sitä ennen käytiin kaikkein kovin taisto eli saataisiinko lakihankekokonaisuus yleensäkään läpi. Ideologinen taistelu oli veret seisauttava. Vauhtia haettiin korkeimmasta oikeudesta saakka.
Kaiken kaikkiaan Obamacare on ollut valtava ponnistelu epäsosiaalista ajattelua vastaan. Omillaan menestymisen illuusio valjastettiin hanketta vastaan, vaikka totuus on, että terveydenhuoltouudistus nimenomaan mahdollistaa yksilön menestymisen.
Tietenkin Obamacareen liittyy edelleen epävarmuustekijöitä. Osa osavaltioista on yrittänyt torpedoida terveydenhuoltouudistuksen toteutuksen, mutta lopputulos on ollut kokonaisuudessaan menestys. Kustannukset ovat olleet alle ennusteiden ja vakuuttamattomien amerikkalaisten määrä on pudonnut nopeasti.
Obamalla on ollut vaihteleva menestys ulkopolitiikassa. Mutta epäonnistuneeksi sitä voivat sanoa vain ne, jotka lähtökohtaisesti ajattelevat Yhdysvaltojen superioriteetin itsestäänselvyytenä. Tämän päivän maailma on kuitenkin monien eri valtaryhmittymien summa. Ei voida selkeästi osoittaa, että joku muu olisi hoitanut paremmin esimerkiksi Syyrian konfliktia. Obaman näennäinen voimattomuus, kun hän ei puuttunut sotilaallisesti konfliktiin on ollut siunaukseksi, koska jäljet pelottavat (vrt. Irak). Vetäytymiset Afganistanista ja Irakista ovat toteutuneet suurin piirtein ennakoidusti. Suurempi ongelma syntyi silloin, kun näihin konfliktipesiin mentiin mukaan. Silloin todella voitiin asettaa kyseenalaiseksi tunkeutumisten motiivit.
Tiedustelu- ja vakoiluskandaalit ovat Obaman kieltämätön rasite, mutta ei hän näitäkään ollut käynnistämässä. Vuoden 2001 tapahtumat luovat varjon lukemattomiin ulkopoliittisten toimien ylilyönteihin. En vähättele WTC-tornien räjäytystä, mutta monen kansakunnan rajojen sisällä tapahtuneet katastrofit ylittävät moninkertaisesti amerikkalaisten tragedian vuonna 2001.
Finanssikriisi oli George Bushin henkilökohtainen katastrofi, mutta kuinka ollakaan unohtamisen rautainen laki on kohtelemassa Bushia lempeästi. Kun hänet vuonna 2009 oltiin valmiit tuomitsemaan Yhdysvaltain epäonnistuneimpana presidenttinä, tavoittelee Barack Obama nyt gallupien mukaan samaa titteliä. Terve. Ihmisten muisti on todella lyhyt tai pikemminkin lähihistorian käsittelyn manipuloinnissa on kyseenalaisesti onnistuttu. Vasta näinä aikoina Yhdysvaltain talous on pääsemässä jaloilleen 7-8 vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen. Vieläkin pitkäaikaistyöttömyys on korkealla tasolla, työllisyysaste on matala ja quantitative easing poistunee vasta syksyllä jne. Syntitaakka Bushin ja kumppanien talouspoliittisista virheistä on ihmisten käsityksissä suurelta osin valunut Obaman päälle, vaikka toipuminen on ollut nopeampaa kuin Euroopassa. Äärioikeisto on tehokkaasti ylläpitänyt käsitystä.
Kuitenkin Obaman aikana läpiajetut rahamarkkinoiden lainsäädäntöuudistukset ovat olleet kiistämättömiä menestyksiä. Rahamarkkinauudistusten tähtenä voitaneen pitää Frank-Dodd-lainsäädäntökokonaisuutta. Meillä uudistusta ei tunneta niin hyvin kuin Obamacarea, mutta siitäkin presidentti on saanut lokaa päällensä vähintään yhtä paljon kuin terveydenhoitouudistuksesta. Vastassa ovat olleet raharuhtinaat ja heidän poliittiset kätyrinsä, joille uudistus on ollut äärimmäisen vastenmielinen.
Paul Krugman nostaa esille kaksi Frank-Doddin osa-aluetta, Elizabeth Warrenin lanseeraaman kuluttajasuojatoimiston (U.S. Consumer Financial Protection Bureau) ja ”too big to fail” -osion. Ensin mainitun muistan itsekin säätelynä, jonka ei pitänyt toimia. Oli paljon pidemmälle vietyjä ajatuksia, joilla kuluttajia piti suojella ahneiden rahamarkkinoiden hyökkäyksiltä. ”Toimisto” kuulosti vaisulta neuvotteluelimeltä, joka joutui valvomaan pankkimaailmaa hampaattomasti. Sillä ei näyttänyt olevan voimaa sanktioida epäkelpoja menettelyjä. Oikean reunan lobbaajat (poliitikot ja pankkiirit) yrittivät ensin kaataa hankkeen ja sitten estää sitä tekemästä työtään. Vastaanhangoittelijat ovat kärsineet pahan takaiskun, kun toimisto on saavuttanut sille asetetut tavoitteet.
Hyvin onnistunut kuluttajasuoja on estänyt huonojen lainojen myynnin, joka oli finanssikriisin ytimessä.
Entä “too big to fail”? Eikö se ollut nimenomaan suoja isoille pankeille? Niiden ei tarvinnut pelätä tuhoutuvan, koska ne pelastettaisiin yhteisen edun nimissä? Käytäntö on osoittanut toista: pankkien vastuuntunto on ainakin jossain määrin kasvanut, vaikka virheitä on tehty finanssikriisin pahimman vaiheen jälkeenkin.
Frank-Dodd oli kompromissi ja jätti moniin seikkoihin puuttumatta, mutta kokonaisuus on ollut onnistunut, Euroopalle malliksi! Niin, miksi Obama on saanut niin paljon antipatioita osakseen? Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Ensinnäkin ”white backlashin” (valkoisten vastaiskun) on ollut hyvin vaikeaa hyväksyä mustaa presidenttiä. Kysymys ei ole ollut siitä, mitä presidentti tekee tai jättää tekemättä, vaan periaatteellisesta vastustuksesta. Äärioikea reuna asetti jo alun perin tavoitteekseen vastustaa ”kaikkea”, mitä presidentti esittää ja tästä on vedenpitävät todisteet.
Joskus on tuntunut, että kaikki se työ, mikä tehtiin kansalaisoikeusliikkeen nimissä 1960-luvulla – ja joka on ollut niin suuri menestys tässä välillä - on poispyyhkäisty.
Toiseksi presidentti on saanut maistaa polarisoituneen amerikkalaisen poliittisen elämän kaikkein luotaantyöntävimpiä ilmiöitä. Syvenevää polarisaatiota olisi ollut ilman mustaa presidenttiäkin, mutta kyllä Obaman ihonväri on ollut kärjistämässä konfliktia. Obama on symboli jollekin kumuloituneelle rasismille, jonka yksityiskohtia on joskus syytä eritellä tarkemmin.
Polarisaatio on ollut kerta kaikkiaan hämmentävä kokemus, kun muistetaan, miten republikaanit ja demokraatit pystyivät aikanaan sopimaan säädyllisesti asioista, vaikka vastuksena ovat olleet Vietnamin sodan ja Watergaten kaltaiset traumat.
Jotenkin johdan nykypäivän tapahtumat Ronald Reaganin kauteen. Vastakkainasettelu kärjistyi noina vuosina, vaikka Reaganin kansansuosio oli suurta. Taustalla kuitenkin vanhat rodulliset ja poliittiset antipatiat muhivat ja puhkesivat osin jo Clintonin kaudella, mutta varsinkin 2000-luvulla, täyteen eliksiiriin.
Obamalla on historian todisteiden valossa varmaan rasitteensa, mutta vaihtoehto - teekutsuliikettä lähellä oleva oikeistolainen suunta - kuulostaa ainakin minusta paljon riskaabelimmalta.
PS
Kirjoituksen laadinnan jälkeen julkisuuteen nousivat tapahtumat Fergusonin kaupungissa, Missourissa. Valkoisten ja mustien ristiriita on jälleen kerran osoittanut, kuinka räjähdysherkkä ilmapiiri on pinnan alla. Palaan aiheeseen blogikirjoituksessani ”Barack Obama ja Jim Crown haamu”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti