lauantai 16. elokuuta 2014

Byrokratiaanko kaadumme?

Jaakko Ihamuotila tarkastelee Suomen iskukyvyn heikkenemistä viimeisimmässä Kanava-lehdessä 5/2014: ”Parempaan päätöksentekoon”. On ehkä aiheellista käydä läpi hänen esittämäänsä syntilistaa, koska siihen mielestäni sisältyy valuvirheitä. Ohessa Ihamuotilan määrittämät Suomen ongelmat tiivistettynä:

1) Poliittinen päätöksentekojärjestelmämme ja sen tuottama liian suuri julkinen sektori.

2) Työmarkkinoiden kolmikannan luomat jäykkyydet.

3) Liian laaja-alaiset hallitukset, joilla on liian yksityiskohtaiset ohjelmat (joustavuus puuttuu, vähemmistöhallitus loisi tehokkuutta).

4) Liian paljon ministereitä (ja liian paljon valtiosihteereitä).

5) Lupamenettelyjen hitaus eri tasoilla hallinnossa.

6) Kaavoituksen kangistuminen.

Oikeastaan luettelossa on kelpo asioita, mutta en silti usko, että tämän top-kuusi listan perusteella tehtävien korjausten avulla pystytään oleellisesti parempaan tulokseen nykyiseen verrattuna. Minua hämmentää, että Ihamuotila on pudottanut käsittelystä pois aivan oleellisia asioita elinkeinoelämämme haasteista.

Ihamuotila näkee ongelmiemme syyt liiaksi teknisinä yksityiskohtina, jopa henkilöihin liittyvinä ongelmina. Ikään kuin hallinnointia karsimalla voittaisimme ongelmamme. Tokkopa.

Ihamuotilan sanoman sisään on rakennettu monia selkeitä viestejä, kuten arvostelu raskasta työehtosopimusjärjestelmää vastaan (kolmikanta) ja demokratian ohentamisen sietäminen (vähemmistöhallitukset).…..

Olemme valinneet kilpailukykykategoriaksemme globaalin ykköstason. Palkkataso on sen mukainen. Vain aika ratkaisee pystymmekö tuottamaan sellaisia tuotteita ja palveluja, jotka sallivat suhteellisen korkean palkkatasomme. Kaikkien kannalta olisi parasta, että pystymme pitämään riman korkealla.

Skandinaviassa on ollut vähemmistöhallituksia, mutta en oikein usko, että niiden tavoite on ollut poikki- ja pinoon -muutokset hallinnossa, vaan se, ettei enemmistöhallitukselle ole löytynyt riittävää kannatusta blokkiajattelun jyrkkyyden takia. Vähemmistöhallitusten vaatimisen Suomessa näen nykyisen oikeistosuunnan kotimaisena versiona. Taustalla on kurin ja järjestyksen kaipuu. Autoritäärisyyden kosketus on niin houkuttelevaa…..

Tullaan vanhaan kysymykseen: tukeeko järjestelmämme suomalaista kilpailukykyä ja menestystä vai onko se este kukoistukselle?

Eräässä aikaisemmassa blogissani käsittelen aihetta ja muutamia lainauksia sopinee tähän, koska näen villakoiran ytimen hieman toisaalla kuin Ihamuotila: ”Suurin osa ongelmistamme johtuu kansainvälisistä suhdanteista ja globalisaation haasteista, jotka ovat kohdanneet kaikkia länsimaita. Meillä on omat ongelmamme valmistamiemme vientituotteiden kanssa. Teemme pääosin investointituotteita, jotka tuovat rahaa maahan vasta, kun talouden sykli on merkittävästi kääntynyt plusmerkkiseksi. Emme osaa valmistaa kuluttajatuotteita riittävän edullisesti. Olemme päästäneet modernin tehdasteollisuutemme heikkoon happeen. Tarvitsemme Pekka Lundmarkin esillä pitämän teollisen internetin läpimurron.”

Viennin romahtaminen on meidän suuri pullonkaulamme ja syy on sekä suhdanteissa että rakenteissa.

Nykykäsityksen mukaan globaali teollisuustuotanto perustuu maailmanlaajuisiin toimitus- ja arvoketjuihin. On oleellista, miten päästään kiinni näihin arvoketjuihin ja niiden arvokkaimpiin osiin. Juuri nämä muodostavat suuren haasteen Suomelle. Entinen klusteripohjainen pitkälle kotimaisuuteen pohjautuva tuotanto menestyksen salaisuutena on kaukana takanapäin.

Juuri se, että arvoketjun tuottavimpiin osiin ei ole päästy riittävästi käsiksi on johtanut siihen, että palkkataso suhteessa ”omistamiimme” arvoketjun osiin on jäänyt korkeaksi. Looginen ratkaisu on ollut siirtää tuotantoa halvemman työvoiman maihin.

Ei Suomi ole toivottomasti ulkona modernista arvoketjuajattelusta, mutta haasteita on paljon. Kysymys ei ole ristiriidasta teollisen tuotannon ja palvelujen välillä, vaan enemmän siitä, että nämä lomittuvat keskenään esim. teollisiin prosesseihin liittyvän ohjelmistotuotannon avulla.

Globaalia kenttää hallitsevat monikansalliset yritykset. Näiden ja kansallisvaltioiden suhde on muodostunut osin traumaattiseksi. Kansakunnan menestys on kiinni paljolti siitä, miten se pystyy taistelemaan tässä uudessa jättiyritysten ja arvoketjujen maailmassa mm. verotuskysymyksissä.

On kysyttävä estääkö suomalainen (hallinnon) järjestelmä innovaatiot, joilla päästään kiinni kansainvälisiin markkinoihin. Toistaiseksi Suomea on pidetty tuotekehityspanoksissa kärkipään maana. On hyvin vaikeaa arvioida vaikuttaako Ihamuotilan lista merkittävällä tavalla haitallisesti kotimaiseen tuotekehitykseen. En itse usko, että tämä on merkittävä pullonkaula.

Lainaan tähän vielä toista kohtaa em. blogikirjoituksestani (siteeraan ohessa osin Kuntaliiton Reijo Vuorentoa): ”Työllisyysasteemme on liian alhainen, selvä se. Sopisiko tähän yhtenä osana Ruotsin malli? Siellä hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Ruotsissa `työvoimasta viitisen prosenttia enemmän on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa´. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (69 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.”

Tässä on mielenkiintoinen ristiriita Ihamuotilan kritiikin (liian suuri julkinen sektori) ja Ruotsin toteutuneen mallin välillä. Näyttäisi olevan niin, että julkisen sektorin olisi pystyttävä työllistämään hyvin paljon sellaisia henkilöitä, joille ei avaudu työtä vapailta markkinoilta.

Samaisessa Kanava-lehdessä (5/2014) on kovaa kritiikkiä Ruotsin koulupalvelujen yksityistämisestä. Jopa elinkeinoelämän omien asiantuntijoiden mukaan yksityistämisestä on aiheutunut oppimistuloksia heikentävä vaikutus. Pisatulokset ovat romahdusmaisesti heikommat kuin Suomessa. ”Liian suuri julkinen sektori” voi olla yksi näistä mantroista, joiden nimiin vannotaan ilman kunnollista vertailevaa tutkimusta yksityisen ja julkisen välillä.

Lainaan edelleen kirjoitustani: ”Meille on iskostunut mieliin väitteet kuntien heikosta tuottavuudesta. Vuorento tuo aivan oikein esille, että kuntien työntekijöiden määrä on suunnilleen sama kuin 20 vuotta sitten. Sitä ei ole julkisuudessa kuitenkaan kytketty yhteen valtavasti kasvaneen tehtävämäärän ja velvoitteiden kanssa. Mitä tuottavuuslaskelmat oikein kertovat, jos ne eivät paljasta tuottavuuden nousua edellä mainituista syistä?”

Ja edelleen omakohtaisena kokemuksena:

”Me, jotka olemme viivähtäneet sairaalan leikkauspöydällä operoitavana, huomaamme olevamme kotona ennen kuin itsekään sitä tajuamme. Monilta osin – kuten Vuorento tuo esille – meidän julkinen sektorimme on huipputehokas.”

Suomalaisesta demokratiasta totean seuraavaa: ”Jos päätöksentekomme on hidasta johtuu se yhdeltä osin omaksumastamme demokraattisesta järjestelmästä. Voimme tietysti kokeilla autoritäärisempiä järjestelmiä. Ne voivat tietyiltä osin olla tehokkaampia, mutta rusinoiden mukana seuraa koko pulla, joka sekin on syötävä halusimmepa tai emme.”

Julkisella sektorilla on toki kiistämättömiä haasteita. Meillä on ”turhia” tehtäviä ja velvoitteita, tietty, meidän tietojärjestelmämme eivät tahdo tuoda sitä tehokkuutta, jota niiltä odotamme, meillä on ylhäältä alas sektoroitunut järjestelmä, jossa reviirirajat ovat turhan jyrkkiä ja meillä on harvaanasuttu maa, jossa palveluita on pakko hajauttaa. Välimatkat ovat jääneet pitkiksi ja pitenevät edelleen. Mutta kyllä kokonaisuus on edelleen hanskassa kohtuullisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti