Jos olisin diktaattori

Tarkastelen seuraavassa demokratiakehitystä Euroopassa viimeisten 100 vuoden historian avulla. Miksi demokratian toteuttamisessa on vaikeuksia juuri nyt? Demokratian läpimurto tapahtui maailmansotien välissä, mutta silloinkin huojahdellen. Ehkä ei pitäisi puhua läpimurrosta ollenkaan. Kysymys oli demokratiakokeiluista. Keisari- ja kuningasvallan kaatumiset ensimmäisen maailmansodan seurauksena avasivat mahdollisuudet demokratiakokeiluille.

Itä-Euroopan maissa päädyttiin autoritäärisin tai diktatorisiin ratkaisuihin. Lännessä Saksa ja Italia ovat tunnetuimmat esimerkit horjuvan demokratian sortumisesta. Espanjassa ja Portugalissa päädyttiin Francon ja Salazarin diktatuureihin, jotka kestivät aina 1960-70-luvulle saakka. Kreikan horjuva demokratia korvattiin sotilasdiktatuurilla 1967-1974.

Sotien väliset diktatuurit poistuivat siis osasta Eurooppaa hitaasti. Myös monien Euroopan maiden demokratia oli todella hauraalla pohjalla. Ranskaa voidaan kuvata tiheään vaihtuvien hallituksen maaksi aina 1960-luvulla saakka. Vielä selkeämmin hallitusmankeli pyöri Italiassa, jota voidaan pitää heiveröisten hallitusten mallimaana.

Demokratia pääsi selkeästi voitolle Englannissa, jolla on pitkä kansanvaltainen historia. Toinen hyvä esimerkki on Länsi-Saksa maailmansodan jälkeen. Skandinavian maat ovat esimerkki pitkäkestoisesta demokratiasta, joskin Suomessakin hallitukset vaihtuivat tiheään aina 1980-luvun vaihteeseen saakka. Erikseen voidaan tarkastella Itä-Euroopan kehitystä; syntyi elinikäisten johtajien kausia.

Neuvostoliitossa Stalinin asemaa ei voitu asettaa kyseenalaiseksi. Saman tyyppisesti Itä-Euroopaan syntyi yksivaltaisen järjestelmän kaltaisia hallintoja kommunistipuolueiden johdolla: Itä-Saksa: Walter Ulbricht (ja Erich Honecker) Unkari: Janos Kadar, Puola: Wladyslaw Gomulka, Tsekkoslovakia: Antonin Novotny, Romania: Nicolae Ceausescu, Jugoslavia: Josip Broz Tito, Bulgaria: Todor Zivkov ja Albania: Enver Hoxha. Toki autoritäärisyyden asteet vaihtelivat maittain, mutta kansanvaltaisuudesta ei voitu vakavassa mielessä puhua.

Itä-Euroopan maissa sosialistisen järjestelmän romahtaminen teki autoritääristen johtajien kaudesta ainakin toistaiseksi lopun.

Myös Länsi-Eurooppaan syntyi vahvojen johtajien ketju. Konrad Adenauer Länsi-saksassa, Charles de Gaulle olivat tyypillisiä esimerkkejä. Maat olivat toki demokratioita, mutta presidentin suuret valtaoikeuden Ranskassa ja Adenauerin asema kansakunnan isänä (Der Alte!) vaikuttivat vahvasti.

Suomi on mielenkiintoinen esimerkki ”demokraattisesta autoritäärisyydestä” (oma käsitteeni). Kekkosen toistuva valinta oli ikään kuin siirtovaikutus Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopasta. Järjestelmä sinänsä oli demokraattinen, mutta kylmän sodan asetelma ja bipolaarinen maailmankäsitys yhdistettynä YYA-sopimukseen ja itäeurooppalaisen hallintomallin ”pysyvyyteen” vaikuttivat Suomessa. Bresnevin kaltaiset johtajat takertuivat kouristuksenomaisesti valtansa elinikäisyyteen ja tartuttivat taudin laajalti ympäristöön.

Vuoden 1989 jälkeen demokratia on ollut vahvimmillaan. Ajatus, että demokratia valtaa alaa yhä laajemmin on osoittautunut kuitenkin tyypilliseksi naiiviksi haaveeksi. Liberaali demokratia on säröillyt. Ei voida sanoa, että demokratia on monissa kehittyneissäkään maissa voittanut.

Kansanvaltainen järjestelmä ihanteellisena vaihtoehtona on kärsinyt tappiota. Vakiintuneissakin demokratioissa on kaipuuta vahvoihin johtajiin. On tunnettu kyllästymistä ”tyypillisen” demokraattisen järjestelmän poliittiseen peliin. Kaipuuta tunnetaan ”selkeisiin päätöksiin”: tulisi joku, joka sanoisi, mikä on tulevaisuuden suunta. Toisaalta, jos autoritäärinen hallinto voittaisi alaa, kohdistuisi siihen kova arvostelu. Ihmiset ovat ehtineet tottua kansanvaltaisiin vapauksiin. Ihmiset ehkä kaipaavatkin kuvitteellista ”viisasta” johtajaa, joka kertoisi, mikä on oikein.

Missä vanha kunnon demokratia luuraa? Se voi hyvin Sveitsissä, Englannissa, Skandinaviassa, Itävallassa, Saksassa, Hollannissa ja miksei monissa Itä-Euroopan maissakin. Näidenkin maiden demokratiassa saattaa olla säröjä, mutta ei halkeamia.

Liberaalin demokratian kattava menestys kuitenkin puuttuu. Mitä oikeastaan haluan sanoa? Autoritäärisyyden ja yksinvaltiuden eri versioiden viehätys ei ole kadonnut mihinkään.

Valitsen seuraavassa tarkastelukulmaksi kirjailija Matti Kurjensaaren näkemykset, koska hänen perusdemokraattista katsantoaan tuskin kukaan pystyy asettamaan kyseenalaiseksi. Ja kuitenkin hänkin tunsi suurta viehtymystä ”demokraattiseen autoritäärisyyteen”.

Matti Kurjensaari arvioi toisen maailmansodan jälkeistä kehitystä seuraavasti: ”Toisen maailmansodan jälkeen hallitsija-ajatus on palannut puhdistuneena ja järkiperäistyneenä”, toteaa Kurjensaari vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan ”Suomalainen päiväkirja – uudet päätelmät”. Kurjensaari viittaa Kekkoseen, de Gaulleen, Ceausescuun, Kadariin, kaikki pistettynä samaan kategoriaan.

”Kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni. Aika on tehnyt oikeutta monarkistien perustelulle, jonka hyvin muistan: taataan jatkuvuus”. Ja näin puhuu järkimies, Matti Kurjensaari. Vai onko hän esimerkki viisaasta ihmisestä, joka on hairahtunut. Kurjensaaren luettelo osoittaa ennustamisen vaikeuden: käsite ”hyvä mies” on tietenkin täysin subjektiivinen asia. Voidaan vedota siihen, että monet edellä mainitut henkilöt ovat kokeneet ja kokevat historian saatossa arvostuksen nousuja ja laskuja. Ylen vaikeaa kuitenkin esimerkiksi Ceausescun nostaminen tulee olemaan!

Mihin Kurjensaaren ajattelu perustuu? Tulkitsen häntä seuraavasti: demokraattinen järjestelmä voisi luovuttaa vapaaehtoisesti vallan ”viisaalle hallitsijalle”. Viisas hallitsija toimii vakauden ja jatkuvuuden varmistajana ja symbolina. Ihmiset päättävät – demokratian voimassa ollessa – aivan itse: annetaan valta toistuvasti enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla valitulle valistuneelle hallitsijalle! Jääköön eliitti ja sivistyneistö nurisemaan nurkkaansa ja kaipaamaan jaloja demokratian periaatteita, ärhäkkää oppositiota!

Unkarin Viktor Orbanissa on Kurjensaaren tautia. Hän haluaa uudenlaisen demokratian, jossa viisas hallitsija johtaa maata oikeudenmukaisuuden periaatteilla. Sama koskee Turkin uutta presidenttiä Erdogania. Kansanvaltaista järjestelmää karsitaan hallitsemista häiritsevästä kuonasta. Ihmiset huutavat yksinkertaisuuden perään: alas byrokratia hinnalla millä hyvänsä! Mutta turhaan taitavat huutaa!

Onko tässä lopulta kysymys vain valistuneen diktatuurin uudesta sovelluksesta? Valistuneeseen diktaattoriin projisoidaan ominaisuuksia, joissa hän sekä vie kansan haluamia asioita eteenpäin että hidastaa modernin maailman läpimurtoa.

Tänä päivänä Kurjensaaren ajattelu voitaisiin tulkita huudahdukseksi: seis maailma! Vakauden ja muuttumattomuuden hinta on kuitenkin korkea: useimmat eivät halua maksaa siitä demokraattisen järjestelmän häviöllä.

Onko demokratia lopulta missään vaiheessa voittanut edes kehittyneissä länsimaissa? Vaihtoehtoina ovat Putinin, Orbanin ja Ranskan oikeiston mallit tai sitten näiden lievemmät sovellukset. Oikean reunan vyörytyksessä kansanvaltainen järjestelmä näyttää helposti voimattomalta ja heiveröiseltä menneen maailman kokeilulta. Ja kuitenkin meillä on kokeiltu sekä oikeisto- (1930-luku) että vasemmistodiktatuuria (1945-1989). Jäljet pelottavat.

Yhdysvalloissa, demokratian luvatussa maassa tuoreessa mielipidetiedustelussa (Kauppalehden Petri Koskinen/The WallStreet Journal/NBC) 80 prosenttia (!) oli tyytymättömiä maan poliittiseen järjestelmään. Muut paitsi pahimmat pukarit ovat kyllästyneet pääpuolueiden sovittamattomilta tuntuviin ristiriitoihin. Miten puolustaisin demokratiaa, jos olisin diktaattori?

Panostaisin kaikki voimavarani yhteen yksinkertaiseen asiaan, kansalaisten laajaan yleissivistykseen. Se avaisi portit kansanvaltaiselle kehitykselle, näin uskon.