Demokratia koetuksella!

Herään mökillä klo 05.30. Ei mitenkään tavatonta, mutta ei myöskään joka päiväistä. Yöt ovat ajatusten muhimisen hautomo. Aamulla moni asia on seljennyt, niin ainakin kuvittelen. Kahvi päälle ja sama mietintö kuin ennenkin: ehtiikö tuo kaffe tuosta vanhentua ennen kuin muut heräävät?

Siinä kahvia laitellessa tulee mieleen niinkin juhlava aihe kuin ihmisen ikuinen haave kestävästä rauhasta. Mitä siihen tarvitaan? Sivistystä ja osaamista? Ei taida riittää.

Sitä paitsi liian pitkät rauhanajat veltostuttavat! Mitä? Naurettavaa ajattelua, koska rangaistukset rauhan menetyksen jälkeen ovat karmeat! Pahimmassa tapauksessa ei jää kiveä kiven päälle.

Eivätkö juuri ensimmäisen maailmansodan syttymisen 100-vuotismuistot tuo mieleen kestävän rauhanajatuksen järjettömyyden: kuinka innokkaina tuon ajan nuoret miehet pitkän rauhanjakson jälkeen halusivat osoittaa sotilaskuntoansa. Ja kuitenkin ensimmäinen maailmansota oli surkeaa mudassa rypemistä. Sankaruus oli kaukana, kun miehiä niitettiin konekivääreillä. Ei mitään uljasta kamppailua mies miestä vastaan, vaan etäältä tuleva tykin jylinää tai kuularuiskun lakaisu. Viheliäinen kuolema kaiken sotkun keskellä.

Kun ajatellaan tapahtunutta Ukrainassa, tulee miettineeksi, miten tähän vaiheeseen on päädytty (ilman, että sorrun tulevien kauheuksien ennustamiseen). Niin, miten on päädytty juuri tähän pisteeseen?

Ensin on tietysti kirottu historia: kalavelkoja on syntynyt ja niitä maksellaan. Stalinilla oli tapana pyöräytellä karttapalloa muutamien läheistensä läsnä ollessa ja ikään kuin ylpeänä itsekseen mutisten kehua, mitä kaikkea Neuvostoliitto oli saavuttanut toisessa maailmansodassa. Ja kyllähän saldo oli merkittävä, joskin hinta oli myös kauhistuttava: yli 20 miljoonaa tapettua venäläistä. Mutta väliäkö tuolla, lopputulos ratkaisee!

Juuri nuo valtaukset satojen vuosien ajalla ja päälle Itä-Euroopan lakeijavaltiot olivat osoitus Venäjän/Neuvostoliiton mahdista. Kaikki tuo loppui aikanaan, ei suinkaan Ronald Reaganin tähtien sotaan, vaan Neuvostoliiton omaan mahdottomuuteen. Nykyaikainen tiedonvälitys tappoi Neuvostoliiton. Loputtomiin ei voinut kätkeä markkinatalouden ihmeitä tekevää vaikutusta.

Kun Neuvostoliiton purkautuminen sitten tapahtui, se tavan mukaan toteutui hallitsemattomasti. Onkohan mikään vallankumous tapahtunut hallitusti? Mutta ei kukaan – ei kukaan – halunnut tuolloin 1990-luvn vaihteessa ajatellakaan, että kehitystä pitäisi jarruttaa. Vuosikymmenien vääryydelle piti saada hyvitys. Siinä katosivat paitsi Neuvostoliiton blokki niin myös neuvostotasavallat.

Kaikki aiemmin toteutetut väestönsiirrot ja venäläistämistoimenpiteet kuuluivat pakettiin, joka nyt hajotettiin. Eikä kukaan asettanut mitään kyseenalaiseksi. Länsimaissa iloittiin, että nyt alkaa ”normaali” kapitalistinen elämänvaihe myös idässä. Venäjällä moni vanha imperialisti tosin jäi kaiholla ja katkeruudella miettimään menetettyä, mutta turhaa kaikki tyynni. Emo-Venäjän Imperiumista ei jäänyt paljon mitään jäljelle.

Nyt tuo kaikki on läiskäisty eteemme: valtioiden rajat ovat viivoja kartalla. Etninen kartta ja kielirajat ovat jotain aivan muuta. Ja juuri tässä on yksi villakoiran ytimistä: väärälle puolelle jääneet kanssaveljet ahdistuvat ja emokansa ahdistuu omiensa puolesta. Venäjä on yhtä! Arabitkin ovat yhtä valtakuntaa jihadin voimalla.

Tietenkin taustalla vaikuttaa kansakuntien voimasuhteiden muutokset. Venäjän heikkouden ajat ovat olleet muille väärän vahingonilon kohteita: Venäjän vahvistuessa vahingonilolla on lyhyet jäljet. Kosto jää elämään. Ja pahimmat kohdat ovat tulevia kriisipesäkkeitä – kuten nyt tämä Ukraina.

Mutta ei se mitään, Venäjälle pitää uskotella, että se on vain Italian kokoinen talous – ei siis paljon mitään. Venäjä pitäisi vielä itse saada tajuamaan tämä oligarkkikapitalismeineen.

Läntinen ylemmyydentunne parhaasta yhteiskuntajärjestelmästä ei ole vakuuttanut arabeja eikä venäläisiä: arabit inhoavat länsimaisuutta, samoin monet venäläiset. Vaikuttaa siltä, että läntisessä kapitalismissa on sisäänrakennettu tunkeutumiselementti - sen on läpäistävä kaikki vastukset!

Tiedonvälitys on edelleen avainasemassa. Yksisuuntaistettu tiedonvälitys onnistuu sittenkin, vaikka sille on asetettu vapaan kansainvälisen tiedonvälityksen taholta ”reikiä”. Kysymys on varmaankin myös pyhästä uskosta: jos oikein kovasti uskoo vääryyden tapahtuneen äiti-Venäjälle (tai arabeille) eivät siinä objektiiviset tietolähteet paljon paina.

Venäläisen tiedonvälityksen (tai pikemminkin propagandan) valheellinen räikeys koskien Ukrainan konfliktia on niin suuri, että totuutta voidaan pitää Ukrainan tilanteen ilmeisimpänä uhrina. Faktat on muutettu viihteeksi ja tosiasiat tunnepohjaisiksi tarinoiksi. Kaiken takana on kansalaismielipiteen ohjailu haluttuun suuntaan. Vastenmielisintä tässä tiedonvälityksessä on jo oletuksena asetettu - tietoisesti rakennettu - valheellisuus, johon kansalaiset tuntuvat uskovan: ”Mitä vähemmän objektiivisuutta, sen enemmän tunnetta ja sen mielenkiintoisempaa katselijoille” (Helsingin Sanomat lainaa venäläisen TV-kanavan johtajaa 30.7.2014).

Suomi on testissä. Vaaditaan tietoisen skitsofrenista suhtautumista. Kun Suomesta vallitsee Venäjällä hyvin positiivinen kuva olisi tuon kuvan särkeminen edesvastuutonta. Tulee siis olla kriittinen ihmisoikeuskysymyksissä ja kansainvälisen oikeuden loukkauksissa, mutta viime kädessä oma etu tulee huomioida: olemme pysyviä naapureita. Onneksi meillä on kaiken tämän poliittisen kakofonian keskellä tavalliset ihmiset, jotka suhtautumisellaan Venäjään ja käytännön kokemuksillaan voivat ratkaista paljon - ja positiiviseen suuntaan.

Kun katselin pari päivää sitten vakituisessa kahvipaikassani (veneranta) kesäasuntoni lähellä venäläisen pariskunnan varovaista lähestymistä kohti järvenrantaa, jäin miettimään, mikä heillä mahtoi olla mielessä. Hetken kuluttua näin heidät uimassa parin sadan metrin päässä rannasta. Uskoisin, että kirkas vesi turvallisessa ympäristössä turhan tiukan byrokratian ulottumattomissa on yksi tätä taustalla rakentuvaa myönteistä Suomi-kuvaa. Sen kannattaa antaa säilyä Sitten on kysymys demokratiasta. Kun Unkarin pääministeri Orban haikailee venäläisen autoritäärisyyden perään, ollaan jollain hyvin syvällä rajalla. Että suhteellisen kehittyneessä EU-valtiossa demokratia ihan oikeasti asetetaan kyseenalaiseksi! Palaammeko takaisin 1920-luvulle heiveröisten demokratioiden keskelle? Eikä kysymys ole vain Unkarista, sillä EU-maiden oikeistosta löytyy paljon Putinin ymmärtäjiä.

Mikään mahdottomuus ei tietenkään ole, että kansalaiset tottuvat autoritääriseen hallintoon: mukavaa, kun joku muu tekee päätökset. Päästään eroon riitelevistä puolueista ja ennen kaikkea vihdoinkin juuri minä – siis minä – pääsen autoritäärisen johtajan suulla sanomaan, mitä olen jo pitkän aikaa ajatellut! Autoritäärisen hallinnon ihanne esitetään joskus valistuneena diktatuurina. Historia ei kuitenkaan vahvista kuvaa valistuneesta diktatuurista, kaikki tuntemani diktaattorit ovat jossain vaiheessa kääntyneet valistumattomiksi.

Eivätkö Kiina, Venäjä, arabimaat ja monet muut osoita, että autoritäärisyys voi voittaa hauraan demokratian? Meillä täällä Skandinaviassa on tosin suhteellisen onnistunut demokraattinen järjestelmä, mutta on siinäkin kaikki demokratian ”nurjuudet” näkyvillä: saman sukupuolen keskinäiset avioliitot, naisten ja miesten omituinen tasa-arvo, ihmisten onnellisuuden puute materiaalisesta hyvinvoinnista huolimatta, kaiken hengellisyyden alennusmyynti, rappiokulttuuri…. ja monet muut.

Luonnehtisin itseäni kuuskytlukulaiseksi. Siihen kuuluu edistysusko, usko demokratian toteutumiseen yhä laajemmin, tietoon perustuva hallinnointi, tieteellinen maailmakatsomus sekä hyvinvoinnin laadun parantaminen. Siihen eivät kuulu autoritäärinen hallintomalli, taikausko, kreationismi eikä fundamentaali uskonto. Ei aina käy niin kuin haaveillaan. Suuri lama oli jo melkoinen shokki tälle naiiville edistysuskolle. Sittemmin globaali kapitalismi finanssikriiseineen on osoittanut, että virheistä oppimisesta ei voida juuri puhua. Samat erehdykset toistuvat kerta toisensa jälkeen.

Kuvitelma jatkuvasta edistyksestä ja sivistyksen luomasta valistuksesta voi osoittautua lopulta suureksi valheeksi. Ainoaksi kestäväksi vastalääkkeeksi voi osoittautua kyynistyminen kaikelle tapahtuneelle. Kyynikko on alunperinkin suhtautunut suurella epäilyllä ihmiskunnan viisastumiseen ja kuva täydentyy aina pätevällä jälkiviisaudella.

Puhutaan kylmän sodan paluusta. Yhtä hyvin voidaan puhua vastakkainasettelun paluusta. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys sosialismin ja kapitalismin välisestä taistelusta, vaan fundamentaalien uskontojen sodista ja kapitalismin sisäisestä välienselvittelystä. Tämä kapitalistinen sisällissota on saanut uusia muotoja, on kybersotaa, on globaalin talouden kiristyskeinoja, on lennokein käytyjä taistelua, on täsmäaseita (jota ei pidä sotkea osumatarkkuuteen) jne. On pelottavaa ajatella, miten vähän amerikkalainen oikeisto tuntee tätä maailmaamme. Kysymys on yleissivistyksen puutteesta. En todellakaan luovuttaisi sodan avaimia teekutsuliikkeelle. Ja kuitenkin Yhdysvaltain seuraava presidentti voi olla läheltä teapartya.

Kaiken ylle voidaan levittää edellä mainittu kyynisyyden kaapu: sota tästä kuitenkin tulee. Jotenkin inhottaa tämä ”varman päälle” ajattelu: kun ennenkin on saatu aikaan sota niin kai se tulee nytkin. Itse asiassa se ei ole monelle vaihtoehto, vaan vääjäämättömyys! Meillä on sosiaalinen tilaus ”mitä minä sanoin” -ajattelulle.

Meitä naiiveja järjen voittoon uskovia kuitenkin piisaa. Mutta niinhän se Tannerkin sanoi vuonna 1939: ei maailma voi niin hulluksi tulla, että pilaa kaiken saavutetun. Työväenjohtajan ajatuksessa on villakoiran ydin, vaikka sitä ei ole haluttu oikein ymmärtää. Läntisissä pitkälle kehittyneissä demokratioissa työväen saavutetut edut olivat merkittäviä ja sodan koittaessa menetykset olivat kohtalokkaat, sillä suhteellisen hyvinvoivat työtätekevät ihmiset joutuivat ensimmäisinä tykinruuaksi.

Toki sodat eivät ole tässä välilläkään loppuneet. Aina käydään taistelua jossain päin maailmaa. Entisen Jugoslavian alueen sodat osoittivat kuinka lähelle sota tuli perinteisiä liberaalidemokratioita. EU perustettiin yhdeltä osin estämään Saksan ja Ranskan välinen sota. Varsin hypoteettinen näkökulma, mutta nykypäivän perspektiivistä EU-varmistus kenties tarvittiin.

Mielestäni moniarvoinen yhteiskunta ja demokratia ovat kaikesta huolimatta paras suoja sotia vastaan. Ei tule kovin montaa valtiota mieleen, joissa kaikki kansanvallan tunnuspiirteet ovat olleet kunnossa ja jotka ovat tehneet aloitteen sotaanlähdöstä.