Mikä muuttui eduskuntavaaleissa?

Eduskuntavaalien nostattama pöly on laskeutumassa. Ehkä silmiinpistävin muutos on pääkaupunkiseudun ulkopuolella tapahtuneet muutokset eduskunnan kokoonpanossa. Se kertoo, kuinka ”muu Suomi” on jäänyt paitsioon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Vai kertooko? Ongelma on se, että koko maa on kärsinyt finanssikriisin jälkeisestä kurimuksesta. Siksi tunnen, että eroa pääkaupunkiseudun (tai Helsingin) ja muun Suomen välillä liioitellaan ihmisten mielikuvissa. Kaikilla alueilla vallitsee epätyydyttävä tilanne.

Joka tapauksessa pääkaupunkiseudulla tapahtui voimasuhteissa hämmästyttävän vähän muutoksia verrattuna muuhun Suomeen.

Protestihenki heijastui koko maassa kahdella tavalla: vaihdettiin puoluetta tai sitten ehdokasta puolueen sisällä. Viime mainittu näytti edistävän nuorten nousua parlamenttiin. Tulos heijastaa niitä vaikeuksia, joita viime vaalikaudella ilmeni puoluekentässä ja erityisesti hallituksessa. Isoja asioita pakkautui hallituksen päätettäväksi aivan liikaa eikä niistä kunnialla selvitty. Kuulun niihin, jotka korostavat haasteiden suuruutta enkä niinkään niihin, jotka korostavat hallituksen kyvyttömyyttä.

Eduskuntavaalien tuloksesta ilmenneistä ihmisten arvojen muutoksesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Kuitenkin olen itse päätynyt sille kannalle – monen muun tavoin - että siirtymä konservatismiin on tapahtunut tosiasia. Tämän kanssa ristiriidassa on liberaalin asenneilmaston läpimurto samaan aikaan varsinkin kaupungeissa. Tämä on johtanut polarisoitumiseen, joka on koko maan hallinnan kannalta iso haaste. Arvojen ja asenteiden heterogenisoituminen on varteenotettava muutostrendi, joka vaikeuttaa kokonaiskuvan luomista.

Oikeisto-vasemmistoakselilla tapahtui selkeä siirtyminen oikealle. Suomalaisessa varsin staattisessa vasemmisto-oikeisto asetelmassa tapahtui merkittävä muutos, kun kokoomuksen nuoret rynnivät joukolla eduskuntaan. Uudet tulokkaat ja monet paikkansa uusineet ovat Ylen nelikenttägrafiikassa aivan oikeassa reunassa. Näihin uusiin tai muutoin varsin tuoreisiin kansanedustajiin kuuluvat Ville Rydman, Elina Lepomäki, Antti Häkkänen, Kai Mykkänen, Susanna Koski, Sofia Vikman ja Jaana Pelkonen. Mielenkiintoista on, että samaisessa nelikentässä kokoomuksen johto on yhtä lailla hyvin oikealla: Aleksander Stubb, Ben Zyskowicz ja Arto Satonen sijoittuvat myös henkilögallerian oikealle reunalle. Mitä johto edellä sitä nuoret perässä. Onko tämä yllätys? Ei varsinaisesti, onhan se näkynyt myös politiikassa. Joka tapauksessa sosiaalisen markkinatalouden (parempaakaan nimeä en tähän hätään keksinyt) varsin vahva trendi kokoomuksen sisällä on vaihtunut oikeistolaiseen suuntaukseen.

Kokoomus etsinee itseään vaalitappion jälkeen myös käytännön politiikassa entistä oikeammalta. Nuorten esiinmarssi sopii hyvin tähän kuvaan, eikä puoluejohdolla liene mitään tätä vastaan. Haasteena tule olemaan uusoikeistolaisten (tai uusliberaalien) ja perinteisten konservatiivivoimien tahtotilojen yhteensovittaminen.

Esimerkiksi Elina Lepomäki määrittelee itsensä liberaaliksi ehkä hygieenisistä syistä, mutta kun hän haastattelussa mainitsee, että sosiaali- ja terveystoimi ja sen jälkeen opetus ja osa kaavoituksesta olisi siirrettävä pois kuntien päätösvallasta, niin keskittävä oikeistomallinen yhteiskunta häämöttää edessämme. On selvää, että tällainen malli tuhoaa kunnallisen demokratian perusteita. Resurssit on se, josta luottamushenkilöt haluavat päättää. Jos paikallisdemokratialle jätetään vain ”tavallisen ihmisen arjen haasteet”, tietää se kunnallisen demokratian loppua. Eivät ihmiset halua luottamushenkilöiksi päättämään ei mistään. Edellä esitetystä johtuen on varmaan pitkäksi aikaa kuopattu Sauli Niinistön presidenttikampanjan aikainen ”vastakkainasettelun aika on ohi” -slogan. Aleksander Stubb ehti välillä julistaa tämä oikein virallisesti voimaan, joskin on nyt hallitusneuvottelujen lähestyessä hieman pehmentänyt kantaansa.

Turvallisuuspolitiikka jakaa uutta eduskuntaa, mutta jako on vahvasti toispuoleinen. Oikeisto näyttää jäävän selvään vähemmistöön Nato-kysymyksessä. Meillä on hyvin vahva luottamus omaan puolustukseen ja populistien esittämää Venäjä-uhkaa osataan käsitellä.

Vasemman laidan muutokset ovat pähkinänkuoressa seuraavat: demarien ja vasemmistoliiton kannatusta söivät vihreät - jotka arvokentässä sijoittuvat selkeästi vasemmalle - sekä perussuomalaiset, jotka vaikuttavat nimenomaan ideologiasta ja solidaarisuudesta ”vapaaseen” työväestöön. Näin perussuomalaiset toistivat ”kaappauksen”, joka kohdistui neljä vuotta sitten keskustapuolueeseen.

Vihreät sopivat tämän ajan ilmapiiriin, joka on näennäisen ideologiton (mutta tosiasiassa vasemmistosävyinen). City-vihreä puolue koetaan puolueettomaksi vaihtoehdoksi, jota se ei tietenkään oikeasti ole.

Laajemminkin ihmiset saattavat vierastaa vasemmisto-oikeisto-asetelmaa, se koetaan ehkä vanhakantaiseksi. Voimakkaasti ideologissävytteiset puolueet eivät vaaleissa menestyneet. En kuitenkaan jaksa uskoa, että ideologinen vastakkainasettelu on oikeasti kadonnut mihinkään. Nyt vain trendi oli tällainen. Tätä todistaa, että kokoomuksen huvenneessa ryhmässä oikea laita vahvistui selvästi.

Mielenkiintoista on, että arvonelikentän vasemmalla puolella ei ole havaittavissa erityistä nuorten äärivasemmistorynnäkköä. Esimerkiksi Li Andersson on vasemmistolaisimpia, mutta vertailussa varsin matillinen.

Perussuomalaisten ”voitto” herättää minussa vastahangan, menettihän puolue yhden kansanedustajapaikan ja 40 000 ääntä viime vaaleihin verrattuna. ”Voitto” se oli vain sen takia, että ennen vaalia odotettiin puolueen kuplan saavan ainakin hiushalkeamia. Näin ei käynyt. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tappio tuli huolimatta kovaäänisestä oppositioasemasta. Tämä onkin asia, joka on sivuutettu mediassa kummallisen vähällä huomiolla: perussuomalaiset ovat ainoa eduskunnassa edustettuna olevista puolueista, joka ei ole ollut päivääkään hallitusvastuussa. Puolue joutuu nyt todennäköisesti historiansa ensimmäiseen hallitustestiin, ja vasta se osoittaa, onko persut pysyvä poliittinen (keskisuuri) voima kuten nyt mielellään sanotaan.

Mielipidetiedusteluissa erityisesti Taloustutkimuksen vaalienalusgallup oli erikoinen. Jos olen oikein käsittänyt niin Taloustutkimus Oy on arvioinut vinoutuneesti puolueiden kannatusta. Jos vinouma osuu toistuvasti samaan puolueeseen – ja samaan suuntaan - on varmaan syytä tarkastella kriittisesti painotuksia gallupin sisällä.

Antti Rinteen äijäfeminismi toimi osittain, sillä SDP:n eduskuntaryhmästä tuli hyvin naisvaltainen (21-13!), mutta paljon alhaisemmalla kokonaispaikkamäärällä, kuin mitä puolue odotti. Miehet äänestivät selvästikin perussuomalaisia.

Kun katselee HS:n arvokarttaa vaalipiireittäin hämmästelee kuinka ”sosiaalidemokraattinen” se on. Kahta vaalipiiriä (Uusimaa, Vaasa) lukuun ottamatta vaalipiirit kansanedustajien keskimääräisen arvomaailman perusteella sijoittuvat nelikentän vasemmalle puoliskolle! Arvoasetelmassa painottuu hiukan konservatiivinen puolisko, mutta sekin kuvaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttävää tahtotilaa Helsinkiä ja Uuttamaata lukuun ottamatta. Onko johtopäätös se vanha: sosiaalidemokraatit ovat tehneet työnsä niin hyvin, että suomalaisen yhteiskunnan suuri enemmistö ei heitä enää kaipaa.

Finanssikriisi ja Aasia-ilmiö ovat murtaneet Suomea monella tavalla: työpaikkoja on hävinnyt, uusia menestyviä toimialoja on syntynyt, mutta aivan liian hitaasti ja kaupunkinen keskustat ja maaseutu ovat eriytyneet. Maassamuutto ei suosi entiseen tapaan laajoja lähiö- ja esikaupunkialueita (kehyskunnat), vaan ihmiset hakeutuvat yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin, jos vain rahat riittävät asumiskustannuksiin. Samalla monien oikeastaan ainoa merkittävä omistus eli asunto on menettänyt arvoaan maaseudulla. Kaikki tämä on vaikuttanut myös puoluekenttään. Ihmiset ovat selvästi ymmällä ja epävarmuus on vaalien henkilövalinnan hetkellä on lisääntynyt. Vaalikoneet ovat kova juttu, joskin ihmettelen, mitä niiden avulla lopulta selviää. Yksittäisten kansanedustajien mahdollisuus viedä eksakteja tavoitteita eteenpäin on hyvin rajallinen. Monien poliittinen valinta on pahasti hakusessa, siksi tietenkin vaalikoneetkin on luotu avuksi ja hyvä näin.

Kovina aikoina, kun jaettavaa on vähän porvarilliset puolueet menestyvät. Sama pätee konservatiivisuuden menestymiseen. Vasemmisto on huono jakamaan niukkuutta. Uutta hyvinvointiyhteiskunnan mallia on vaikea luoda. Pikemminkin uhkaa vanhan kymmenien vuosien aikana luodun järjestelmän näivettyminen. Aika aivan huutaa oikeudenmukaista yhteiskunnallisten etujen maltillistamista. Tämä vaihe on pannut epäilemään, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset erot kasvavat vaivihkaa niukkuuden jakamisen ohessa.

Perussuomalaiset ovat parhaiten tajunneet eräänlaisen ideologioista vapaan ”kaiken kansan” tarpeen huomioimisen. Agenda on kuorrutettu maahanmuuttokriittisyydellä ja Kreikka-fobialla sekä eräänlaisella moukkafilosofialla. Ovatko he siis keksineet kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kaikkia alueita palvelevan poliittisen liikkeen? Tähän on vaikeaa ottaa kantaan, sillä hallitustesti on edessäpäin. Ihmettelisin kyllä, jos paikkamäärä neljän vuoden päästä olisi sama (yhtä korkea) kuin nyt.

Juha Sipilä on ottanut kunnianhimoisen tehtävän sopeuttaakseen Suomen globaaliin ympäristöön kuitenkin taloudellisesti kestävän - ja samaan aikaan hyvinvoinnin kehittämistä ja säilyttämistä tavoittelevan - järjestelmän luomiseksi.

Tässä tehtävässä hän ja muut hankkeeseen sitoutuvat tarvitsevat paljon onnea.