”Sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi ei ole puolueeton, vaan rauhan puolesta sotaa vastaan”. Tämä vanha klisee syntyi 1960-luvulla, kun Kekkonen omaksui sen Neuvostoliiton propagandasta. On sanottu, että Kekkonen otti sen sloganiksi, kun päätti asiasta yksin ilman päteviä ja kriittisiä keskustelukumppaneita. Keijo Korhonen on todennut tästä haksahduksesta korhosmaiseen tyyliin, että siinä ”neuvostoliittolaiset olivat valloittaneet kappaleen juoksuhautaa”.
Neuvostoliittolaiset eivät unohtaneet Kekkosen ”hyväksyntää”, vaan tyrkyttivät sitä joka väliin kommunikeateksteihin. Miksi? Siksi, että se sopi hyvin osaksi Neuvostoliiton pyrkimystä, jossa vastakkain olivat sotainen länsi ja rauhaa rakastava itä.
Suomen ulkoministeriö pyrki 1960-luvun lopulla eroon Suomen ja Neuvostoliiton kommunikeavalmisteluissa tuosta tekstinpätkästä. Mutta painostus lisääntyi Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen. Mielenkiintoista tässä on, että puolueettomuuskäsite - joka muutoin oli Neuvostoliitolle vastenmielinen - hyväksyttiin osaksi lauserakennetta, kunhan Suomi sitoutui Pax Sovieticaan. Kysymys oli nimenomaan Neuvostoliiton määrittämästä rauhasta. Seuraavalla vuosikymmenellä puolueettomuus nähtiin Neuvostoliitossa yhä suurempana mörkönä, mutta rauhan määritelmästä ei luovuttu.
Suomessa kehiteltiin vaihtoehtona - lähinnä Risto Hyvärisen toimesta - rauhanteemaan sopiva teksti, joka kuului seuraavasti: ”Suomen ulkopolitiikan yleisenä päämääränä on lujittaa kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta lieventämällä jännitystä sekä edistämällä rauhanomaisia ratkaisuja kaikissa tilanteissa”. Neuvostoliitolle tämä muotoilu edusti turhaa monimutkaisuutta, asiahan olisi voitu ilmaista yksinkertaisemmin, että Neuvostoliitolla ja Suomella oli sama rauhan päämäärä. Tämä ei käynyt Suomelle, koska Neuvostoliitto siinä määritti rauhan haluamallaan tavalla. Puolueeton rauha oli eri asia kuin Neuvostoliiton rauha. Neuvostoliiton oli taivuttava suomalaisten versioon tekstistä, sillä vastasihan se asiallisesti heidänkin vaateitaan.
Rauhan ja puolueettomuuden käsitteet ympättiin vuonna 1971 kommunikeatekstissä samaan lauseeseen kiteytetysti seuraavasti: ”….Paasikiven-Kekkosen linja ….. sisältää Suomen pyrkimyksen rauhanomaisen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen…” Koko tekstinkohta on toki paljon koristeellisempi ja liturgisempi YYA-mainintoineen. Tekstin värkkääminen molempia osapuolia tyydyttävään kuntoon vei kuukausia. Lopputuloksena oli kommunikeateksti, joka kesti Gorbatsovin aikaan saakka. Varsinkin Max Jakobson protestoi pelkkää ”pyrkimystä puolueettomuuteen” -sanamuotoa vastaan. Mutta tehty mikä tehty. Moni arvostelija toteaa nyt, että olipa jäykkää sanamuotokikkailua. Moni noiden aikojen politiikan puolustaja toteaa, että muunlaista mahdollisuutta ei ollut. En oikein usko kumpaankaan väitteeseen. Sen aikainen tausta, kylmän sodan ilmapiiri, pitää ottaa huomioon, kun jälkikäteen arvioidaan noiden aikojen päättäjien menettelyä. Neuvostoliitossa liturginen, kaavamainen teksti oli osa NKP:n jäykkää politiikkaa. Toisaalta väite vaihtoehtojen puuttumisesta oli osa suomalaista yhden totuuden politiikkaa.
Lopputuloksena kansakunnan sielu sai suomettumispoltinmerkin, mutta tärkein eli länsimainen liberaali demokratia pienin myönnytyksin säilytettiin.
::::::::::::::::::::::::
”Aina voi toivoa parasta, mutta silti on varauduttava pahimpaan”. Näin toteavat tuoreessa yhteisessä tekstissä (Hufvudstadsbladet, Svenska Dagbladet, maaliskuu 2015) Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith ja Aalto-yliopiston professori, sotatieteiden tohtori Jarno Limnell, ja jatkavat: ”…kukaan ei juuri nyt pysty ennustamaan Venäjän aikeita”. Tämän jälkeen molemmat ”huippututkijat” antavat ymmärtää, että ”täysjäsenyys” läntiseen maailmaan edellyttää liittymistä Natoon. Pax America on 40 vuoden tauon jälkeen korvaamassa Pax Sovietican?
Olen monta kertaa tuonut esille, kuinka Suomen läntistä suuntautumista ei tarvitse vahvistaa sotilaallisella liittoutumisella. Suomessa on ollut voimassa läntinen liberaali demokratia lähes 100 vuotta. Vain ani harva valtio pystyy vastaavaan. Nyt tämä kehitys pyritään sotilaallisella liittoutumisella saattamaan ehdoin tahdoin vaaranalaiseksi. Miksi? Tekemällä Suomesta sotilaallisesti liittoutunut osapuoli lännen ja idän välisessä mahdollisesti pitkäkestoisessa ristiriitatilanteessa.
Nato-kampanjassa on siirrytty uuteen vaiheeseen, nyt ”huippututkijat” esittävät omia arvauksiaan Venäjän toimista. Näin avoimesti Nato-propagandaa ei ole aiemmin tuotu esille kuin korkeintaan netin ns. keskustelupalstoilla. Ovatko Aleksanteri-instituutin asiantuntijoiden kannat yhdenmukaiset vai esittääkö kukin tutkija omia mielipiteitään? Mikä yhteys näillä mielipiteillä on rahoittajien kantaan?
Aleksanteri-instituutin kotisivuilla sanotaan ”suuren osan instituuttilaisista” saavan rahoituksensa ”erilaisista hankkeista”. Onko rahoitus siis projektikohtaisuuden lisäksi henkilökohtaista? Instituutti toimii Helsingin yliopiston yhteydessä, joten eiköhän rahoitusta tule myös julkiselta sektorilta. Mikä on Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuron kanta edellä esitettyyn Nato-kantaan? Entä johtaja Markku Kivisen kanta?
Ovatko Aleksanteri-instituutin 50 työntekijää samalla kannalla kuin Hanna Smith?
Nyt kymmenien vuosien jälkeen tuntuu vähän siltä, että olemme siirtyneet Neuvostoliiton liturgiasta aivan uuteen läntiseen liturgiaan, jossa viestien sanamuodoissa vannotaan sotilaallisen lännettymisen nimiin. Jälleen luodaan pakonomaista rauhaa, ”lännen rauhaa”, joka asetetaan vastatusten ”Putinin rauhan” kanssa, jonka vastenmielisiin piirteisiin olemme saaneet tutustua viime aikoina.
Haluaisin korostaa, miten kovasti Suomi taisteli puolueettomuuskäsitteen puolesta varsinkin 1970-luvulla. Kevyet ovat liittoutumisen kannattajien perustelut siihen nähden, miten kovasti tehtiin töitä puolueettomuuden eteen.
Onneksi tämä vaalikausi on päättymässä, ulkopoliittisen instituutin näkemykset taitavat peilata kulloinkin vallankahvassa olevan tahon näkemyksiä. Itseäni ihmetytää rouva smithin tutkimustyyli, hän taitaa olla kohteensa ulkopuolsisita arvioinneista päätelmänsä tekevä, ryssän haju taitaa hänelle olla liikaa. Toinen akateemistakin idäntutkimusta vaivaava oire on katsella kohdetta ns pahansilmän kautta, venäjällä ei koskaan eikä missään tapauksessa tapahdu mitään positiivista. Esimerkiksi taannoinen pietarin konservatiivi foorumi jätetiin miltei kokonaan käsittelemättä, äärioikeisto ja fasismi leima kyllä ehditiin iskeä. Kansan Uutisissa oli ennen tapahtumaa kirjoitus ns oikeistovoimien noususta , siinä kerrotiin Andropovin ollessa turvallisuuspomo tultiin järjestelmän kehityksestä olennaisiin päätelmiin, tuolloin silloisten kgb toimioiden jälkikasvu ilmeisemmin johdateltiin osvaldin ja haidegerin filosofian äärelle. Venäläisen traditionaalisen konservatismin jäleen syntymällä on pitemmät juuret. Huomattava suunnanmuutos eurooppalaisen historian jatkumossa on esimerkiksi nyt Kreikassa Äärivasemmstoksi haukutun ja konservatiivisten voimien ilmeisen jouhevasti sujuva yhteistyö. Kun tilanne maanosassamme ja maailmassa on tämänsuuntainen ei ihme että nykyisin hegemooniset erimalliset liberaaliset tahot panikoivat, joutuen näin yhä pahempaan ahdinkoon kun historian kummallisten kehityskulkujen esiin nostamat ääriliikeet rynnivät tahdin ja suunnan näyttävälle paikalle, mutta Pekka Tikka tttttoivon ettei paniikki tartu kaltaiseesi historian virran seuraajaan, meistä kummastakaan ei enää taida olla vonkamieheksi.
VastaaPoistaMainitsemassasi Pietarin konservatiivien kokouksessa tuli esille konservatiivien nykyinen ongelma. Mukaan tulee helposti oikeistofanaatikkoja, jotka sotkevat vanhan konservatismin kuvioita. Vasemalla mukaan tulee pyytämättä anarkisteja. Arvosoppa on valmis. Onko meillä Suomessa ilaskiveläisiä konservatiiveja? Ehkä on runsaastikin, mutta he jäävät kovasti elämöivän liberaalin siiven varjoon.
VastaaPoistaVasemman reunan konservatiiveja ovat hyvinvointiyhteiskunnan kannattajat.
Ei liberalismin puolesta tarvitse panikoida. Vaihtoehdot, mitä tarjotaan eivät vain houkuttele. Kaivataanko yleisesti 1930-luvulle?
Itse tunnustaudun vanhaksi kansandemokraatiksi, se Liberalismin synti ,jota kavahdan on yleinen vastuuttomuus siis ne joiden moraalinen selkäranka on mätä maksimoivat yhteiskunnalta saamansa tuet ,jopa niin että käyttävät tietokoneohjemia optimoimaan käyttäytymisensä ja toisaalta toistaitoiset syrjäytetyt ovat leipäjonossa. Yhdysvalloissa tämä samanlainen saalistaja popula eli velaksi yhdessä osavaltiossa, eikä sen tarvinnut tulla näin palkallaan toimeen, kun viimein talousasiat olivat umpikujassa vietiin auton ja asunnon avaimet pankinjohtajalle ja siirrytiin toiseen osavaltioon. Moraalisesti hyväksyttävämpi velkaantuja oli idealistinen epäonnistunut yrittäjä. Kuten tiedät jatkon sitten nämä syntyneet roskalainat arvopaperistetiin ja myytiin hyväuskoisille hölmöille ympärimaailmaa. Joten moraalinen ja sosiaalinen konservativismi on ainut tie pelastukseen, ainakin itseni kaltaisten alempien kansankerrosten näkökulmasta.
PoistaMitä Pietarin konferensiin tulee tuttavapiirissäni on siellä mukana olleita, siellä osallistuneita yhdisti uusliberalismin ja uuskonservativismin vastainen agenda. Mukana ollut amerikkalainen paleokonservatiivi oli kiittänyt Putinia amerikkalaisten verovarojen säästöstä ,kun esti turvaneuvostossa syyrian operaation. Tämänkaltaiset tapahtumat kuvaavat oivasti maailman erikolkissa eri syistä tapahtuvan ogelmien ja niiden ratkaisu yritysten toisiinsa liittymisen. Valtapoliittisesti olemme tulleet vedenjakajalle, perinteiset printtimediat ovat totaalisesti liberaalien käsissä,joten haastavat muutosvoimat elävät juuri näillä alustoilla. Keltainen lehdistö omassa Putinpaniikissa on paradoksaalista kyllä nopeuttamassa viimeisten veteraani ja lotta polvien poismenoa, uudistamalla heidän tajunnasaan nuoruuden ahdistukset, kolmekymmenluku on näin todella palannut.
VastaaPoista