Harmaa vyöhyke yhdistetään kylmän sodan bipolaariseen maailmankuvaan. Perimmältään siinä on kysymys siitä, että et voi olla ”siltä väliltä”: et voi olla puolueeton, sitoutumaton, liittoutumaton.
Kysymys on myös moraalisesta maailman arvottamisesta, on erotettava hyvä pahasta.
Harmaan vyöhykkeen vaihtoehtona on käytännössä sitoutuminen länteen. Siitä puhuvat käsittääkseni vain länteen sitoutuneet, siispä vilkuilukin itään tulkitaan harmaan alueen olemassaolon myötäilyksi.
Koko asetelma liittyy tietenkin Suomen aseman pohtimiseen. On pelko, että joudutaan ”uudelleen” kylmän sodan aikaiselle puolueettomalle vyöhykkeelle. Kerta toisensa jälkeen vakuutetaan, että kuulumme länteen, mutta aivan kuten tekee huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, halutaan sitoutumisesta länteen yhä uusia todisteita ja vakuutuksia.
Kysymys on vallankäytöstä: on valittava puolensa. Olen monesti todennut, että kysymys on lopulta saman tyyppisestä painostamisesta kuin aikanaan suomettumisen aikaan, jolloin vaadittiin uskollisuutta Suomen hyville Neuvostoliitto-suhteille. Jos et ollut neuvostoystävä, olit neuvostovastainen. Nyt ilmansuunta on vaihtunut.
Entä jos ”harmaa vyöhyke” (joka voidaan hyväksyä vain lainausmerkeissä) nähtäisiin vaihtoehtojen mahdollistajana: kulttuurisesti ja poliittisesti olemme sitoutuneita länteen, mutta sotilaallisesti olemme liittoutumattomia. Itäorientaatiota nähdään mm. kaupallisissa suhteissa. Rajamaa Suomi ei rajaa taloudellista kanssakäymistä Venäjän kanssa kuin poikkeustapauksissa (kuten nykyisten talouspakotteiden voimassa ollessa).
Vastakohta tälle ajattelulle on mustavalkoinen maailma, jossa erilaiset sävyt on häivytetty ja maailmaa tarkastellaan moraaliselta pohjalta oikean ja väärän kamppailuna.
Sanalla sanoen harmaalla vyöhykkeellä Suomen asema nähdään negatiivisena. Vielä enemmän kuvitellaan muiden ajattelevan, että mikä kummajainen se Suomi on.
Eikö kysymys ole lopulta epävarmuuden sietokyvystä. Suomen asema nähdään harmaalla vyöhykkeellä ”tasapainoiluna”, joka tapauksessa epämiellyttävänä tilana, jossa arvuuttelemme vapautemme määrää.
Mutta miksi välitämme siitä, mitä muut mahdollisesti pahantahtoisuudessaan ajattelevat, jos oma kokemuksemme on suurelta osin positiivinen ja kestämme vertailun viime vuosikymmenien pärjäilyssä melkeinpä minkä kansakunnan kanssa tahansa?
Harmaa vyöhyke edustaa siis positiivisesti nähtynä uudentyyppistä ”rauhanomaista rinnakkaineloa”. Kysymys ei ole vanhasta sosialistisen liturgian mukaisesta ”Neuvostoliiton rauhasta”, vaan modernista ajattelusta, jolla pyritään elämään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.
Harmaasta vyöhykkeestä kasvatetaan pikkuhiljaa leimakirvestä liittoutumattomuuden kannattajia vastaan. Tavoitteena on ilmaista, kuinka vastenmielinen harmaa vyöhyke on.
Mustavalkoisessa maailmassa sitoudutaan länteen ja luodaan ambivalentti kuva, jossa todistellaan, että länsisitoutuneisuutta ei ole suunnattu itää vastaan, vaikka retoriikkaa on juuri päinvastainen: hyvä länsi, paha itä.
Aikamme suosii kylmän sodan aikakauden tavoin polarisoitumista asenteissa: joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Jako ei ole tosiasiassa kovin yksiselitteinen: ääriliikkeet oikealla ja vasemmalla ovat voimistuneet. Nämä sekä arvorelativismi sotkevat tehokkaasti kokonaiskuvaa (Unkari, Turkki!).
Polarisoitumista perustellaan meihin kohdistuvalla väitetyllä sotilaallisella uhalla, joka kuitenkin suoraan kysyttäessä kiistetään. Tilanne käännetään niin, että meitä uhataan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa.
Poliittinen (oikeisto)eliitti vyöryttää parastaikaa liittoutumattomuuden vastaista ilmapiiriä nimeämällä liittoutumattomuuden kannattajat ”harmaiksi”, siis eri värien ikäväksi sekoitukseksi.
Ei pidä alistua mustavalkoisten propagandistisiin tarkoitusperiin, vaan korostaa liittoumattomuuden ”harmauden” sijasta aseman värikkyyttä, ”sekoittamatonta” värien kirjoa, johon me sopeudumme. Jälleen kerran totean, että emme tarvitse Natoa todistaaksemme kuuluvamme länteen.
Mustavalkoiset luovat kauhukuvia paitsi 1970-luvun suomettuneisuudesta niin myös Paasikivestä ja hänen ”harmaasta” ulkopolitiikastaan. Ollaan muodikkaita ja halutaan ratsastaa aallon harjalla. Toisen maailmansodan jälkeinen kokemuksemme leimataan vanhanaikaiseksi.
Paasikiven ”harmauden” ytimessä oli pyrkimys vapautua viholliskuvasta, joka iskostui Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin toisessa maailmansodassa. Se on siis maailma, johon mustavalkoiset näyttävät kiivaasti pyrkivän juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti