Kirjassaan ”Suomalainen päiväkirja” (1956, 1976) Matti Kurjensaari pohtii osin amerikkalaisten lähteiden kautta teemaa ”Miksi Venäjä on vahva?”. Jo pelkkä väite voidaan tietysti asettaa kyseenlaiseksi, kuten tänäkin päivänä tehdään. Venäjän vahvuus on jotain moniselitteistä, ei heti avautuvaa.
Seuraavassa käytän omien tuumailujeni pohjana Kurjensaaren kirjoitusta, joka on päivätty juhannuspäiväksi vuonna 1956. Eräässä ilmailunäytöksessä 1950-luvun puolessa välissä esiteltiin Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden viimeisiä saavutuksia. Amerikkalainen lehtimies kysyi kummastuneena: ”Millä ihmeellä Neuvostoliitto pystyy tekemään tuollaisia suihkupommittajia, kun minä en tässä maassa vielä ole tavannut vesiklosettia, joka toimisi kunnollisesti”.
Paljon myöhemmin muistan erään musiikkikoulun rehtorin ihmettelyn, miten venäläisten ammattimuusikoiden soitto on niin eksaktia, kun samaan aikaan yhteiskunnassa ei oikein mikään toimi kunnolla.
Amerikkalaisten näkökulmasta em. esimerkit kuvastavat venäläisen arkielämän ”tavatonta karuutta”. Tästä vedettiin johtopäätös, että ”todellisuudessa Neuvostoliitto on voimakas juuri siksi, että kansa elää köyhyydessä”.
Tämän katsottiin johtuvan siitä, että ”Neuvostoliiton johto on sekä pystyvää että häikäilemätöntä. Työvoimaa on suunnattomasti ja lakot mahdottomia. Raaka-ainelähteetkin ovat huomattavat. Teollinen suunnitelma on laaja”.
Amerikkalaiset maalasivat Neuvostoliiton brutaalin edistyksen luonnonvoimantapaiseksi musertavaksi valtiomahdiksi, joka pyrki murskaamaan kilpailijansa.
Raskaan teollisuuden ja sotateollisuuden menestyksen salaisuus oli, että kansalaisten hyvinvoinnista tingittiin eli elintaso pidettiin alhaisena. Onko tämä monesti toistettu selitys koko Neuvostoliiton tuolloisen nousun peruste?
Lähtökohta oli ensimmäinen viisivuotissuunnitelma (1928-), joka sinänsä ei ollut vielä menestys, mutta loi pohjan tulevalle teolliselle tuotannolle. Valtio ikään kuin asetettiin kansalaisia ja heidän tarpeitaan vastaan ja valtio voitti! Voiton hinta tuli tavattoman kalliiksi.
Stalinille mikään materiaalinen panostus ei ollut liikaa tavoitteen saavuttamiseksi. Voidaanko siis kansan puutteessa eläminen muuttaa valtion voimaksi? Ja jos pystytään, niin kuinka pitkäksi ajaksi?
Neuvostoliitossa yritettiin 1950-luvulla Malenkovin johdolla läpimurtoa kulutustavarateollisuudessa, mutta hänet ohjattiin pian sivuraiteelle samoin kuin koko hänen suunnitelmansa. Paradoksi on, että heti perään työviikko lyhennettiin 48 tunnista 42 tuntiin.
Jossain vaiheessa 1950-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliitto nousi todelliseksi haastajaksi Yhdysvalloille. Neuvostoliiton nousun voisi sanoa jossain määrin muistuttavan taannoista Japania ja nykyistä Kiinaa. Kiinan kehittymisen osoittimet vaikuttavat vain tehokkaammilta, mutta toisaalta pelotusvaikutus Neuvostoliitolla oli suurempi (avaruuden valloituksen menestykset 1957-1965, ydinaseiden kehitys, tavanomaisen aseistuksen kehitys jne.). Jos Neuvostoliitto pystyi rakentamaan avaruusaluksia maata kiertävälle radalle, pystyi se myös tuottamaan mannertenvälisiä ohjuksia. Neuvostoliiton pelko saavutti ajoittain hysteerisiä piirteitä. Osa kauhukuvista johtui CIA:n luomasta kuvasta, jossa Neuvostoliiton mahtia tahallisesti liioiteltiin, mutta todellinenkin pelko oli silmiinpistävää: ”Neuvostoliitto on tulossa korkealle kehittyneeseen teknilliseen aikakauteen, jota on pelottavaa ajatellakin” (eräs Fordin johtava insinööri).
Toki amerikkalaiset panivat merkille teollisuuden yksipuolisen korostamisen maatalouden ja asuntotuotannon kustannuksella. Tämä näkyi 1950-luvun puolessa välissä eräiden teollisten tuotteiden valmistusmäärien jakaumissa: samassa ajassa valmistui 350 000 trukkia ja 80 000 autoa.
Neuvostoliiton politiikan ylle nousi pian synkkiä pilviä: Unkarin kansannousu kukistettiin vuonna 1956 verisesti. Unkari symboloi tavallisen kansan asemaa mahtipontisen ja musertavan ylivoimaisen sotilaskoneiston edessä. Toisaalta Neuvostoliiton mahti näkyi, kun Neuvostoliitto yhdessä USA:n (!) kanssa pysäytti Ranskan ja Englannin intervention Suezin kanavalla vuoden 1956 lopulla.
Kurjensaari tuntuu antautuvan neuvostojärjestelmän edessä: ”Neuvostojärjestelmä on osoittautunut tehokkaammaksi kuin lännen `vapaat´ järjestelmät”.
Mikä lopulta meni pieleen? Neuvostoliiton (raskaan) teollisuuden menestykseen perustuva yhteiskuntamalli oli parhaimmillaan ehkä vuosina 1955-1965. Elettiin teollisuuden kulta-aikaa ja järeiden laitteiden sarjatuotanto oli menestyksen ytimessä.
Sosialistinen tuotanto saattoi elää tuolloin tähtihetkiään. Voimavaroja ei kuitenkaan riittänyt kuluttajatavaroiden tuotantoon, ei ainakaan riittävän hyvälaatuitsen tuotteiden tuottamiseen.
Ehkä lopulta kysymys oli tiedonkulun esteistä. Epäily systeeminvastaisuudesta vei aivan liian paljon huomiota itse kehittämistyöltä pois lukien avaruusteknologia ja raskas teollisuus, erityisesti aseteollisuus.
Kuusikymmentäluvulla Neuvostoliitto jäi Yhdysvalloista jälkeen monilla aiemmilla menestysaloillaan. Yhteiskuntajärjestelmän jäykät rakenteet eivät suosineet esimerkiksi ITC-kauden läpimurtoa 1980-luvulla. Suuri osa voimavaroista jouduttiin suuntaamaan järjestelmän tukeen ja toisinajattelijoiden kurittamiseen. Nykyaikaisen palveluyhteiskunnan vaatima vapaa tiedonkulku ei toteutunut Neuvostoliitossa.
Kuitenkin monien vaiheiden jälkeen ihmettelemme tänä päivänä Venäjän sotilaallisen voiman pullistelua. Venäjä tuntuu hieman lupaavamman vaiheen (2000-luvun alku) jälkeen ”vaipuvan” jälleen militarismiin.
Myönteinen kehitys 2000-luvun alussa perustui suotuisaan energian hintaan ja sen myötä elintason todelliseen paranemiseen väestön keskuudessa. Muutokset olivat toki huomattavia, mutta eivät näytä kestäviltä. Venäjä on jälleen taantunut voimankäytön symboliksi.
Onko Venäjän kohtalona siis palata aina vanhaan stalinistiseen järjestelmään, jolle on ominaista tappiot elintasokilvassa länsimaille? Viha länttä kohtaan heijastuu uhitteluna ja aggressiivisena imperiumin palauttamisen pakkomielteenä, johon tosin länsikin on antanut aihetta käyttäessään hyväksi Venäjän heikkouden tilaa monilla tavoin.
Annetaan Kurjensaaren vielä jatkaa (1956): ”Ellei länsi tee mitään, tässä kuvattu kehitys tulee jatkumaan ja kiihtymään, kunnes historia antaa lopullisen tuomionsa; ja tämä tuomio tuskin tulee miellyttämään vapauden vanhanaikaisia ystäviä”. Eihän kehitys kehittynyt lineaarisesti Kurjensaaren viitoittamaa tietä, mutta on siinä jotain tulevaisuutta ennakoivaa: autoritäärisyys on voittanut alaa lähimenneisyydessä. Viime aikojen tapahtumat tuovat jälleen mieleen Venäjän johdon kaksijakoisen ajattelun: kansa kärsiköön kunhan Venäjä saa palautettua entisen asemansa itä-länsi-taistelussa.
Läntinen ja venäläinen historiankäsitys eroavat toisistaan. Kurjensaari: ”Naapurin mukaan historia on politiikan välikappale”. Ei mitään uutta auringon alla. Yhtä kestävä on seuraava Kurjensaaren johtopäätös: ”Neuvostoliiton kannalta on tärkeintä, että se voi tuntea luoteisrajansa turvatuksi”, ja jatkaa sitten toiveikkaasti: ”Ja sitä se todella voi.” Minulle on jäänyt kaipaus päälle, että voisin sanoa samaa tänä päivänä.
Venäjän ogelma on teknisessä kehityksessä ollut rakenteellinen perässähiihto , jonka he toivottavasti ovat itsekkin oivaltaneet, vakoilu ja kopioiminen sekä valmiiksi ostetut kulissit ovat se perimmäinen syy tähänsaakka tapahtuneelle perässähiihdolle. Läntiseen kultuuripiiriin kohdistuvaan vihan sytykkeiksi tarvitaan sitä väheksyntää ennakkoluuloa ja jopa halveksuntaa jota he ovat meilläkin kohdaneet joten , jos meillä olisi osattu käyttäytyä luontevasti heihin kohudosenttejen eikä muiden skandaalimaakareiden viesti olisi uponnut niin hyvin. Toivottavasti me löydämme pian sprenktburtenin viisaudet jatunnustamme óman asemamme tällä telluksella, kansallinen itsesuojeluvaisto ja talouden kylmät tosiasiat ajaisivat meidät Kekkosen sanoin mieluummin maailman lääkäriksi kuin tuomariksi. Eikä pahiteeksi olisi tunnistaa sielussamme ainakin pienen ryssän, sieltä kumminkin avautuu tulevina vuosina valtavat modernisatio markkinat. Suurlähettiläs Talvitie oli lahdessa kutsuttu kauppakamarinulikoille luennoimaan ja pyydetty häntä avustamaan suhteiden luonnissa, kun hän oli kertonut sikäläisen kaupankäynnin kaveriluonteen , nämä olivat ilmoittaneet olevansa kykenemättömiä moiseen, amerikkalaismallinen bisnesajattelu oli heidät pilannut.
VastaaPoista