Ihanteiden aikaan

Kävin katsomassa Aleksanterin teatterin näytelmän ”Ihanteiden aika”. Se on kuvaus päivälehden piiriin (Eero Erkko, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Lauri Kivekäs, Santeri Ivalo, E.O. Sjöberg…..) vaiheista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun vaihteessa. Samaan aikaan iltalukemistonani oli Antti Blåfieldin ”Loistavat Erkot” - elämäkertateos Eero, Eljas ja Aatos Erkosta - jonka alkuosa osuu ajallisesti yksiin näytelmän kanssa.

Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden piiristä kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit).

Oliko tuo aika ihanteiden aikaa? Perusteita löytyy: vallitsi suuri odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.

Tavan mukaan odotuksissa joko petyttiin tai saavutettiin osa siitä, mitä oli asetettu tavoitteeksi. Saavutusten puolella on varmaan se esi-itsenäistymisen tuntu, joka tapahtumiin liittyi: ei haluttu olla venäläisiä eikä ruotsalaisia. Molemmissa teoksissa – sekä teatterikappaleessa että kirjassa - liikutaan nuorsuomalaisella liberaalilla väylällä, joka sekään, kuten historiasta tiedämme, ei ollut mikään yhtenäinen liike.

Varsinkin näytelmässä teeman valinta on johtanut muutamien historian valtaväylien sivuuttamiseen varsin ohuella käsittelyllä. Tarkoitan nyt Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen edustamaa vanhasuomalaista räyhäävää interventiota teatterin lavalla tai työväen karrikatyyrimäistä vilahtamista esityksessä. Vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinja oli kuitenkin historian valtavirrassa lukemattomien suomalaisten valitsema linja noina myrskyisinä päivinä. Sillä on kantavuutta lukuisissa historian vaiheissa myöhemminkin.

Työväenluokan mahtava osuus tapahtumissa paljastui täydessä laajuudessaan ensimmäisissä vaaleissa 1907. En tiedä osasinko tulkita oikein, mutta näytelmässä ikään kuin annetaan ymmärtää, että pettymys liberaaleihin - näytelmän tekijöiden ajattelumaailman mukaan - tuli esille juuri kyvyttömyydessä ratkaista köyhyyden ongelma. Syynä kykenemättömyyteen olivat keskinäinen eripura ja linjaerimielisyydet. Itse näkisin niin, että eri suuntaukset olivat niin kaukana toisistaan, että mitään kokoavaa ”ajan henkeä” ei olisi voitu luoda. Tämä on historian vääjäämättömyyttä.

Uskon kuitenkin, että näytelmä pystyi antamaan ymmärrettävän kuvan 1890-luvun kiihkeistä vuosista. Sekä kirjassa että vähäisemmässä määrin näytelmässä tuodaan esille tuon ajan taustatapahtumat: naisasialiike, raittiusliike, työväenliike, darwinismi, teollinen kehitys ja teolliset innovaatiot. Mullistukset ajatustavoissa olivat liikaa monille konservatiiveille ja kirkonmiehille.

Teatteriesityksen taiteellisessa työryhmässä kirjailija Gunilla Hemming ja ohjaaja Katja Krohin korostavat joidenkin vahvojen naisien roolia ehkä yli sen, mikä heidän vaikutuksensa oli todellisuudessa. Kuitenkin naisten esille tulolle juuri noina aikoina on annettava sille kuuluva arvo. Tekla Hultin ja Minna Canth toimivat muurinsärkijöinä, kun eri väestöryhmien rooleja järjestettiin uudelle mallille. Hultinin tohtorinväitös ja toimiminen uraauurtavana toimittajana ansaitsee sille kuluvan huomion.

Näytelmän pääviesti oli tietenkin taistelu omien ihanteiden puolesta. Näihin kuuluivat irtiotot sekä venäläiseen että ruotsalaiseen kulttuuriin. Vallankumouksessa parasta on odotus. Tulokset suodattuivat sattumien, lahjakkuuksien yhteentörmäysten ja kovan tahtotilan kautta. Taustalla käytiin valtataistelua paitsi eri suuntausten niin myös henkilöiden välillä. Miten muutoin olisi voinut ollakaan! Tuskinpa taistelu olisi tuonut sellaisia tuloksia, jos henkilöt olisivat olleet nukkavieruja vastuunväistelijöitä. Ihanteet ja todellisuus törmäsivät yhteen, kun Venäjä kiristi otettaan Suomesta ja lehdentekijät suuressa innossaan asettivat suuria - mutta kuitenkin perusteltuja - odotuksia lehdelleen. Jälkiviisaus on turhaa, sillä ensimmäisen mestarisuorituksen eli Päivälehden (lopetettiin 1904) raunioilta nousi nykyinen Helsingin Sanomat. Näytelmä päättyy näiden kahden lehden ajalliseen välimaastoon ja Eero Erkon karkotukseen. Valtavan yritteliäs Erkko kuitenkin hankki osaamispääomaa Yhdysvalloissa viettäminään kuukausina ja tullessaan Suomeen 1904-1905 levottomien aikojen jälkeen (huhtikuussa 1905) hänellä oli parempi pohja raivata itselleen tilaa - silloin jo perustetussa - Suomen lehdistöhistorian suurenmoisimmassa saavutuksessa, Helsingin Sanomissa.

Lukisinko Päivälehden piirin jäsenet ”kansakunnan perustajaisien” joukkoon. Tuskinpa. Eero Erkko oli tuon joukon vaikutusvaltaisin lehtimies lainkaan väheksymättä esimerkiksi Juhani Ahon roolia. Lauri Kivekäs oli varhaisvaiheessa esimerkillinen hahmo. Juuri Kivekäs oli radikaalin ylioppilasryhmittymän KPT:n lahjakkain jäsen, jota Eero Erkko piti esikuvanaan. Keskinäisessä taistelussa Kivekäs menetti vähitellen vaikutusvaltansa lähinnä omien kunnianhimoisten päämääriensä kaaduttua. Tuo joukko oli valmistelemassa maaperää tuleville toimille ja kaukana häämöttävälle itsenäiselle Suomelle ja tasavaltaiselle hallitusmuodolle.

Päivälehden piiri oli arvokas osa esi-itsenäisyyden vaihetta. Silloin irtauduttiin vanhasuomalaisten hyvänä pitämästä uskollisuudesta tsaarille. Pahaa edusti koneisto tsaarin alapuolella, kunnes vanhasuomalaisetkin tajusivat, ettei ollut ”hyvää tsaaria”.

Teatteriesityksessä oli kekseliäitä videonkäyttöratkaisuja, joilla viittauksenomaisesti kerrattiin Suomen taiteiden historiaa. Olihan tuo aika myös kirjallisuuden, musiikin ja maalaustaiteen osalta hienoa aikaa. Luontevien näyttelijäsuoritusten avulla nämä Suomen historian vaiheet avautuvat riittävällä intensiivisyydellä.

Mitä näytelmä ja kirja antavat tälle päivälle? Paljonkin. Ratkaisevaa on suhde Venäjään ja länteen. Voidaan sanoa, että Suomen historia noista päivistä on ollut kahden eri ajattelutavan aaltoilua: myöntyväisyys ja tiukka vastarinta – suorastaan viha - suhteessa Venäjään ovat vaihdelleet. Vuosisadan vaihteessa asetelma oli konkreettisimmillaan: tarvittiin myötäilyä, mutta tie kohti itsenäisyyttä kulki Päivälehden radikaalin piirin kautta. Media oli silloinkin erittäin merkittävä tapahtumien ohjaaja. Läntinen kulttuuripiiri näkyi Päivälehden piirin demokraattisten ihanteiden ja sananvapauden ylevänä kannatuksena.