”Venäläinen syö aina kun saa” (vrt. presidentti Niinistön kasakkalainaus), ”Rottakin puree, jos se ajetaan nurkkaan”, ”Kun venäläinen pääsee niskan päälle, hän potkii sinua päähän. Kun hän joutuu alakynteen, hän nuolee saappaitasi”. Nämä ovat Keijo Korhosen poimimia lainauksia, joita on sanottu venäläisistä. Jokainen voi ottaa kantaa ja arvioida niiden oikeaan osumista.
Moni kuitenkin allekirjoittaa tänään nuo väitteet. Toisenkinlaisia mielipiteitä on esitetty, eikä siitä niin kauaa ole. Olen miettinyt käsitettä ”luottamus”, jota käytettiin YYA-Suomessa yleisesti, kun haluttiin kuvata Neuvostoliiton ja Suomen suhteita. Useimmat sanovat nyt, että kysymys oli sanahelinästä. Koko käsite on menettänyt relevanttiuden, se on ikään kuin toisesta maailmasta.
Neljä vuosikymmentä sitten luottamus taidettiin kokea hiukan eri tavalla. Silti kyynikko voisi sanoa, että mitkään tämän tyyppiset kliseet – sanoipa ne mikä suurvalta tahansa – eivät ole muuta kuin korulauseita kansainvälisissä suhteissa.
Kun ”luottamus” puhdistetaan kaikesta pinttyneestä kuonasta, on se kuitenkin lähtökohta suhteiden perusrakenteelle. Kysymys on myös toisen osapuolen käyttäytymisen ennakoitavuudesta. On sanottu että Neuvostoliiton käyttäytyminen oli ennalta arvattavampaa kuin nykyisen Venäjän käytös. Paljon mahdollista.
Juuri nyt tuntuu lännen ja idän vastakkainasettelulle olevan ominaista jännityksen kierteen lisääminen puolin ja toisin. Kysymys on klassisesta kylmän sodan kuviosta. Tarvittaisiin irtautumista vanhoista ajatustottumuksista ja pyrkimystä löytää liennytyksen väylä karikoiden keskeltä.
Zbigniew Brzezinski oli 1970-luvun kylmän sodan sotilas. Hän edusti periksiantamatonta ajattelua bipolaarisessa maailmassa toimiessaan Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana. Kovuus ja ankara antikommunismi olivat epiteettejä, jotka oman muistinikin mukaan olivat luontevia puhuttaessa Brezinskystä. Vanhoja guruja kannattaa kuitenkin kuunnella, koska Brzezinskin kaltaisilla henkilöillä voi olla nykytilanteessa parempi realiteettien taju kuin nykypoliitikoilla.
Viime vuoden maaliskuun 15. päivä otin kantaa kriittisesti Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin (ZB) esittämään ajatukseen, että Ukrainan pitäisi omaksua Suomen malli. Hiukan loukkaantuneena kirjoitin, että emme me mikään YYA-Suomi ole! Ja Ukrainalaiset taas loukkaantuivat, kun he eivät halunneet hyväksyä missään tapauksessa viittauksia Venäjän etupiiriin.
Totesin seuraavasti:
”Kissingerin Suomi-mallissa otetaan historiasta pala sieltä, toinen täältä ja yhdistellään niitä keskenään sopivaksi sekoitukseksi ja annetaan ymmärtää, että kysymys on Suomen (nykyisestä) mallista. Tosiasiassa Suomi voisi EU:n lisäksi liittyä Natoon halutessaan, joskaan niin ei reaalipoliittisista syistä kannata tehdä. Suomen liittoutumattomuuteen ei liity ”suomettumista” , vaan kysymys on Suomen itsenäisesti tekemästä järkiperäisestä ratkaisusta.”
No, nyt (23.3.2015) Hesarissa julkaistiin Brzezinskin haastattelu. ZB:n arvio tuntuu hyvin tasapainoiselta, kun hän sanoi Brussels Forum konferenssissa: ”Ukrainan asema voisi olla samankaltainen kuin Suomen, Naton ulkopuolella”. ZB:n analyysi ärsytti vuosi sitten varsinkin niitä, jotka eivät hyväksy ”liittoutumaton” -käsitettä Suomen yhteydessä. Tietenkin Suomi haluaa olla poliittisesti liittoutunut länteen! ZB ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut kritisoimassa Suomen (eikä Ukrainan) länsiorientoituneisuutta.
Nyt ZB toteaa haastattelussa, että ”Suomi ei ole Naton jäsen, mutta tuntee olonsa turvalliseksi johtuen yhteyksistään Eurooppaan ja epäsuorasti Yhdysvaltoihin. Suomi on demokratia, Suomi on aktiivinen Euroopassa. Järjestely on tyydyttävä sekä eurooppalaisille että yhdysvaltalaisille ja ennen kaikkea suomalaisille itselleen, ja Venäjä voi elää sen kanssa. En pysty kuvittelemaan Ukrainalle sen parempaa järjestelyä.”
Kauhistuneet äänet – niin Suomessa kuin Ukrainassa - kuuluvat korvissani: Entä Krim? Voiko hän olla noin tunteeton? Eikö hän ymmärrä, että monet suomalaisetkin pelkäävät? Miksi hän ei hyväksy turvallisuushakuisuutta Natoon? ZB:n ajatukset ovat niin paljaan reaalipoliittiset (olen joskus käyttänyt nimeä inhorealistiset), että monia kylmää.
Oleellista tässä on se, että ZB hyväksyy elementin ”sotilaallinen liittoutumattomuus”. Hän ei moralisoi itä-länsi-suhteilla Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin tavoin, vaan ymmärtää, että liittoutumattomuus on kuin yhteensopiva palanen maailmanpolitiikan palapelissä. Se voi olla stabiliteettia lisäävä tekijä Euroopan turvallisuudessa.
Mukava kuulla kaiken suoranaisen sodan lietsonnan keskellä kylmän viileitä arvioita nykytilanteesta. Tämä tuo mieleen George F. Kennanin järkeilyn.
Asiat ovat kääntyneet päälaelleen: entinen kovanaama, Zbigniew Brzezinski on liennytyksen airut, ja varsinainen kylmän sodan sotilas vaikuttaa olevan Carl Bildt, jonka retoriikka kuulostaa hyvin kylmäsotamaiselta.
Onko Brzezinskistä tullut rauhankyyhkynen? Ei sentään, kyllä hän näkee Yhdysvaltain varustautumisen relevanttina. Mutta hän pyrkii näkemään maailman turvallisuusuhkien sumun läpi, ja myöntää, ettei voi mielipiteillään olla kaikkien mieliksi.
Mitkä ovat Venäjän tarkoitusperät? Venäjän tavoitteena lienee pyrkimys saada sen suurvalta-asemalle tunnustus. Laajemmassa kuvassa Venäjä pyrkinee uuteen tasapainotilaan, jossa sen edut on huomioitu nykyistä paremmin. Mikä tämä uusi tasapainotila on, sitä emme tiedä, mutta se muistuttanee bipolaarisen maailmankäsityksen (tai kylmän sodan) aikaista maailmanjärjestystä. Sen minimitavoite on pysäyttää Naton eteneminen sen rajoille ja oman aseman heikkeneminen.
ZB ei ota kantaa HS:n haastattelussa edellä mainittuun laajempaan tasapainonäköalaan, mutta hänen hahmottelemassaan mallissa sotilaallisesti liittoutumaton Suomi (jota se jo valmiiksi on) voisi toimia mallina Ukrainalle ja nämä kaksi maata voisivat olla osa uutta Euroopan tasapainotilaa. Sen muita lukuisia elementtejä en tässä arvioi.
Ukrainan parlamentti on tehnyt tunnetun päätöksensä hakea jossain vaiheessa Nato-jäsenyyttä, joten ollaan kaukana ZB:n järkeilemästä ratkaisusta. Vaikka ZB:n ehdotuksia ei otettaisi kirjaimellisesti, annan hänelle tunnustuksen rauhan edellytysten tunnistamisesta. On turha kuvitella, että ratkaisut voisivat syntyä ilman periksiantamista puolin ja toisin.
Niin, luottamus vai kalvava epäily toisen tarkoitusperistä? Venäjän kohdalla pitää puhua sitkeästi luottamuksen palauttamisen mahdollisuuksista. Kauppapakotteiden voimassa ollessa toive on hentoinen, sen myönnän. Toistaiseksi pitää edetä kaksilla raiteilla, toisaalta EU:n pakoteraiteilla, ja toisaalta pitämällä yllä suhteita sekä yritysten, valtion että yksityisten ihmisten tasolla ja odotella kansainvälisen yhteisön kypsymistä esimerkiksi Brzezinskin status quohon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti