Miehemme Moskovassa

Arto Mansala on kirjoittanut vuosistaan suomalaisena diplomaattina kirjan, joka toimii hyvänä kertauksena lähihistoriamme tietyistä osista. Muistelmien nimi on ”Kohti kaaoksen pitkää yötä” (WSOY, 2015). Mansala toimi avustajana Moskovan suurlähetystössä vuosina 1967-1970, neuvoksena 1974-1976 (molempien kausien aikana suurlähetystön johdossa toimi Jaakko Hallama) ja suurlähettiläänä 1993-1996. Keskityn tässä varhaisempiin vuosiin.

Mansala on kirjasta päätellen suomalaisen virkamiehen prototyyppi, hyvin tunnollinen tehtävissään. Hän pyrkii hoitamaan tehtävänsä virheettömästi eikä tästä ole tietenkään mitään pahaa sanottavana. Perehtyminen syvällisesti sijoitusmaan kulttuuriin on esimerkkinä siitä, miten Mansala sisäistää työnsä.

Harmittavaa kyllä hän ulottaa ”diplomaattisen tunnollisuutensa” myös asioiden kirjaamiseen jälkipolville. Tarkoitan, että hän käsittelee hyvin hienovaraisesti monia henkilöitä ja esille tuomiaan asioita. Olisin toivonut, että hän rohkeammin olisi tuonut esille niitä kummallisuuksia, joita Moskovan suurlähetystön ympärillä tapahtui 1960-luvun lopulla ja varsinkin 1970-luvun alussa. Ehkä hän haluaa vielä eläkkeellä ollessaankin toimia diplomaattisesti.

Muutoin Mansalan muistelmista on pelkästään hyvää sanottavaa. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tyyliltään helppolukuinen.

Poikkeuksellisesti käytän Mansalan muistelmia ja tuon aikaisia tapahtumia arvioidessani ”aputeoksena” Björn Alholmin kitkeränsävyistä omaelämäkertaa ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” (2001). Tällä tavalla syntyy vähän särmää tuon ajan käsittelyyn. Alholm (s. 1925, k. 2011) toimi suurlähettiläänä Moskovassa Jaakko Hallaman kahden eri suurlähettiläskauden välissä 1970-1973.

:::::::::::::

Suuressa kuvassa Neuvostoliitossa tapahtui 1960-luvun jälkipuoliskolla eräänlainen kommunistisen puolueen kurinpalautus Hrustsevin väljemmän kauden jälkeen. Vallitsevaksi käyttäytymiskoodiksi tuli suslovilainen, kommunistinen oikeaoppisuus. Samalla menetettiin mahdollisuus sosialistisen järjestelmän uudistamiseen. Lännen kanssa harjoitettiin liennytystä 1960-luvun lopulta lähtien mm. aseistariisuntasopimuksin. Omasta reviiristä ei tingitty tuumaakaan, sen osoitti Tsekkoslovakian miehitys. Itäblokin maat kuuluivat Neuvostoliiton sisäisen kurinpidon piiriin.

Myös Suomi joutui koetukselle, kun Neuvostoliito pyrki varmistamaan Suomen suunnan YYA-sopimuksen ennenaikaisella pidennyksellä vuoteen 1990 saakka ja toisaalta pyrkimällä pudottamaan pois Suomea koskevan puolueettomuuskäsitteen yhteisistä kommunikeoista.

Mansala tarkastelee aitiopaikalta erästä Suomen diplomatian historian merkillisimmistä episodeista, kun vuonna 1973 Björn Alholm oli siirtymässä pois suurlähettilään paikalta. Alholmin siirtymisessä on piirteitä savustamisesta. Neuvostolittolaiset – vaikka suhtautuivatkin ilmeisen kunnioittavasti Alholmiin – halusivat jonkun muun kuin karriääridiplomaatin hoitamaan tehtävää. Mieluiten suurlähettilään piti olla henkilö, jolla oli poliittinen asema, esimerkkinä mainittiin Eero A. Vuori. Läpinäkyvänä tarkoitusperänä oli saada nimetyksi lähettiläs, joka olisi hoitanut suhteita ”poliittisesti”, ts. Neuvostoliitto halusi, kuten Mansalakin toteaa, henkilön, johon ”olisi ….. helpompi vaikuttaa”.

Neuvostoliiton pyrkimykset suurlähettiläskysymyksessä voidaan yhdistää edellä kerrottuun haluun painostaa Suomea entistä ”neuvostoystävällisemmille” linjoille keskinäisten suhteiden hoidossa.

Kekkonen päätyi kuitenkin Jaakko Hallamaan (tai oikeammin Anita Hallamaan). Heidät piti saada takaisin Moskovaan, jossa he olivat palvelleet useaan otteeseen. Kekkonen ei löytänyt ketään soveliaampaa (!) kuin Parkinsonin taudin runteleman Jaakko Hallaman. Hallaman puhekyky oli vaurioitunut pysyvästi ilmeisesti leikkaushoidon seurauksena. Jo edellisellä kaudella venäläiset olivat valitelleet, että hänen puheistaan ei saanut selvää!

Venäläiset eivät halunneet Hallamaa jo sairaudenkin takia. Siispä hänen valittiin! Mansalan tapa kertoa jälkipolville mistä oli kysymys käy ilmi seuraavasta lainauksesta: ”Anita Hallama tahtoi takaisin Moskovaan. Vain siellä hän saattoi tuntea olevansa jotain enemmän kuin tavallinen suurlähettilään puoliso ja tulla myös kohdelluksi sen mukaisesti.” Tämä on todellista diplomatiaa! Toki Mansala toteaa yhdellä lauseella asioiden todellisen laidan: ”Anita Hallaman ja presidentin ”kiinteä kontakti” oli tuolloin jatkunut kymmenisen vuotta”. Yksi jos toinen yritti kammeta Hallamaa pois tehtävistään mukaan lukien ulkoministerit Sorsa ja Gromyko. Gromyko valitteli Sorsalle, ettei ”hän ymmärtänyt sanaakaan suurlähettilään puheesta ja oli lisännyt, etteivät edes tulkit ymmärtäneet.”

Jaakko Hallaman tapaus on syvästi inhimillinen eikä hänen kohtaloaan tarvitsisi korostaa muutoin kuin siitä näkökulmasta, miten historiaa voidaan käsitellä eri tavoin. Lainaan omasta blogikirjoituksestani ”Raija Oranen ja Kekkosen myytti” kohdan, jossa Björn Alholm kertoo suorasukaisesti ja katkerasti, mikä oli hänen kohtalonsa tässä tragikoomisessa näytelmässä.

Ja tarina alkaa…..

"Jaakko Hallama toimi Moskovan lähettiläänä ennen Alholmia. Kööpenhaminaan siirtyneestä Jaakko Hallamasta aiheutui ongelma, koska Kekkonen ei pystynyt pitämään yhteyttä Anita Hallamaan (kun kävi siellä hyvin harvoin). Niinpä Jaakko Hallama piti saada uudelleen Moskovaan ja Alholm sieltä ulos! Ongelmana oli myös, että Hallamalla – niin terävä kuin hän muutoin olikin - oli paha puhevika, niin ettei hänen puheestaan tahtonut saada selvää. Jaakko Hallamaa voitaisiin sääliä siksi, että vaadittavien diplomaattitaitojen vuoksi äärimmäisen tärkeä puhekyky oli hänellä rajoittunut, mutta tässä pelissä herra Hallama olikin vain välikappale. Kekkonen jopa totesi, että Moskovaan siirtyminen voisi ”parantaa” Jaakko Hallaman puhekykyä!

Neuvostoliittokin yritti pistää lusikan soppaan. Albert Akulovin suulla ihmeteltiin , kun Moskovaan ei nimitetä karriäärin ulkopuolelta lähettilästä, siis poliittista henkilöä, joka on ”selvillä Suomen poliittisesta elämästä”. Jaaha. Kekkonen pyrkikin etsimään poliittista henkilöä, mutta ei löytänyt ainoatakaan(!). Vain sairaalloinen karriääridiplomaatti Hallama pystyi tehtävään.

Alholm huomasi, että hänestä tihkui Kekkoselle sanansaattajien välityksellä epämiellyttäviä viestejä. Siitä Alholm päätteli, että aika tikitti hänen tappiokseen. Kekkosella oli vielä lisäongelma: Jaakko Hallama ei halunnut Moskovaan! Pirullinen tilanne.

Alholm havaitsi, että Suomen suurlähetystön remontti Moskovassa oli pitkälle suunniteltu ilman, että hän oli siitä tietoinen. ”Joku” oli ilmeisesti sitä vaatinut lähetystöön siirtymisen ehtona. Taneli Kekkonen (!) lähetettin ”asiantuntijana” valvomaan remonttia. Madame Pompadourin etuja valvottiin siis korkealta taholta. Presidentti kantoi huolta mm. Hallamoiden muuttotavaroiden sijoittamisesta ja aikataulutuksesta. Korkean tason muutto!

Mitä tulee Jaakko Hallaman diplomaatintaitoihin, niin monet arvostelivat häntä syystäkin. Raportointi ei tahtonut sujua, ei ensimmäisellä eikä toisella Moskovan rundilla (1974-1982). Kun vuonna 1977 lääkäritkin totesivat Hallaman toimintakyvyttömäksi, hänet yritettiin siirtää pois Moskovasta. Turhaan. Suurlähettilään rouva ei halunnut. Alholmin siirtämistä Moskovasta Bonniin perusteltiin mm. sillä, ettei hän tullut muka toimeen neuvostoliittolaisten kanssa. Muistelmissaan Alholm toteaa mielihyvällä, että hänen läksiäistilaisuuksiinsa osallistuivat sekä Gromyko (tarjosi lounaan) että Podgornyi (läksiäiskäynti), joten ei hän mikään persona non grata ollut Moskovan näkökulmasta, ei alkuunkaan!

Näin hoidettiin Suomen ulkosuhteita. Äärimmäisen kriittisiksi kuvaillut neuvostosuhteet näyttivät olevan peräti sivutekijä tässä pelissä, jossa kahden rakastavaisen ihmissuhteita hoidettiin ykkösasiana. Onhan selvää, että ulkosuhteissa priorisoinnin pitää olla kunnossa!

Kekkosessa ei tietenkään ollut mitään vikaa. Saahan suurmies rakastua! Itse asiassa rakastuminen (tai pikemminkin se, mitä siitä kerrotaan) vain suurentaa myyttiä. Siinä sivussa tosin poljeksittiin muutama kohdalle osunut diplomaatti liiskaksi.

Minkälaisen kuvan edellä esitetty antaa mahtimies Kekkosesta? Vanhoilla päivillään Kekkonen pelkäsi aivan suhteettomasti Neuvostoliittoa - ja Anita Hallamaa. Ehkä Anita Hallama käytti valtaa tai hallussaan olleita tietoja tavalla, josta meillä ei ole vielä käsitystä.

Sekä Jaakko Hallama että Kekkonen olivat defaitismiin taipuvaisia, ja siksi suhtautuivat Neuvostoliittoon ylipelokkaasti. Ja Hallama ruokki Kekkosen pelkoja. Onko niin, että Hallama ja Kekkonen projisoivat oman heikentymisensä ja henkilökohtaiset pelkonsa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin? Kaiken kaikkiaan olisi hyvä vapautua pahimmista Kekkosen ajan oireyhtymistä… Monet suomalaiset ovat hänen myyttinsä vankeja. Kekkosen politiikka oli pitkän ”kehitystyön” seurauksena haavoittuvaista ja loppuvuosina suorastaan epätervettä.”

:::::::::::::::::::::::

Mansala erittelee hyvin ulkoministeriön nimityspolitiikan puoluepolitisoitumista 1970-luvulla. Sosiaalidemokraatit nostivat profiiliaan ja keskustapuolue pyrki suojaamaan saavutetut asemat. Kaikki tämä oli omiaan herättämään lähetystöpiireissä vainoharhaisia epäilyjä eri henkilöiden tarkoitusperistä.

Mansala kuljettaa muistelmiensa läpi huikean määrän ihmisiä. Välillä luettelomaisuus tuntuu itsetarkoitukselta. Tässäkin Mansala on hienotunteisen tarkka. Hän ei juurikaan tuo esille suomalaisten virkamiesten nimiä, jotka joutuivat venäläisten puolelta kompromettoiduiksi.

Arkityön hankaluuksia Mansala valottaa kertomalla mm. venäläisten taipumuksesta sijoittaa kuuntelulaitteita ympäri suurlähetystöä. Neuvostotyyliin kuuntelulaitteet olivat vanhanaikaisia ja isokokoisia. Ilmankos niitä löydettiin runsaasti.

Mansala pääsi asemassaan myös seuraamaan Neuvostoliiton korkeimpien johtajien edesottamuksia. Hän todisti läheltä johtotroikan vähittäisen muutoksen kohti yhden johtajan mallia ja Brezneviin kohdistuvaa henkilöpalvontaa. Samoin hän kuvaa asiallisesti Breznevin sairastumista (aivoverenkierron häiriöt) ja sen vaikutusta hänen työskentelykykynsä hiipumiseen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat neuvostojärjestelmän toimintatapojen kuvaukset. Suosikin ja epähenkilön ero kasvoi helposti suunnattomaksi. Erehdyksen sattuessa koko järjestelmä näytti asettuvan poikkiteloin häviöön tuomittua kohtaan (vertailu: Ilja Glazunov – Ernst Neizvestny).

Mansala erittelee vanhastaan tuttua kilpailuasetelmaa MID:n (ulkoministeriön) ja puoluelinjan sekä KGB:n välillä lähinnä suurlähetystöjen nimitysten näkökulmasta. Hän käy läpi lyhyesti Suomen ja Venäjän suhteiden kriittiset kohdat, Beljakovin suurlähettiläskauden, Stepanovin kauden, vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa…. Mansala kertaa sinänsä tuttuja asioita moitteettomasti, mutta ei tuo juurikaan uutta tietoa tapahtumista, ellei sitten pahanilmanlintujen Beljakovin ja Sptepanovin välissä suurlähettiläänä toimineen Viktor Maltsevin toimintaa Suomen EEC-sopimuksen edistämiseksi lasketa sellaiseksi.

Mansalan hyvin toteava (hillityn kriittinen) kertomistyyli tulee esille vaikkapa hänen kuvatessaan Stepanovin monista yhteyksistä tuttuja menettelyjä, jotka nytkin tuntuvat luotaantyöntäviltä. Kekkonen, joka käsittämättömästi edesauttoi Stepanovin nimeämistä suurlähettilään tehtävään, saa Mansalalta lähes täydellisen synninpäästön. On hämmentävää, kuinka Kekkonen itse hakeutui ”kaverinsa” Stepanovin seuraan ja valitteli, kun Maltsev ei ollut tavannut häntä riittävästi!

Lopuksi haluan palata sotaharjoitusepisodiin (1978) Arto Mansalan näkemänä. Mansalan asiallinen kuvaus vahvistaa oman näkemykseni, jonka mukaan Neuvostoliitolle naapurimaiden keskinäiset suhteet olivat tärkeämpiä kuin menestyminen sotaharjoitushteistyössä. Ustinov ei jättänyt mitään kirjallista esitystä sotaharjoituksista, jonka Mansala viileässä raportoinnissaan toteaa. Hän ei voinut, koska korkeimmassa johdossa ajatus olisi herättänyt ristiriitoja. Kysymys oli koepallosta, jossa käytiin taistelua ideologien (Stepanov ym.), MIDin (Gromyko, Zemskov) ja KGB:n (Vladimirov) välillä, jossa Stepanov houkutteli häntä itseään paljon mahtavamman miehen, Ustinovin omien ideologisten viritystensä asiamieheksi.

Suosittelen Mansalan kirjaa kaikille, jotka haluavat lähikuvan Neuvostoliiton ja Suomen suhteista diplomaatin näkökulmasta.