Tapahtui Ukrainassa

Johannes Remyn ”Ukrainan historia” (Gaudeamus, 2015) antaa mahdollisuuden taustoittaa nykypäivän tapahtumia. Kirja kertaa Ukrainan historian aikojen alusta lähtien. Keskityn tässä muutamien viime vuosikymmenien tapahtumiin. Havaitsin, kuinka nykypäivän tapahtumat ovat ainakin jossain määrin ymmärrettävissä lähihistorian avulla.

Remy erittelee Ukrainan historian syy-seuraussuhteet objektiivisen asiallisesti, mutta jättää syvemmät analyysit lukijalle, ja hyvä näin.

Remy tarkastelee asioita hyvin viileästi, joka näkyy esimerkiksi Ukrainan 1930-luvun nälänhädän käsittelytavassa: Tahaton vai tahallinen nälänhätä? Kysymys saattaa hätkähdyttää, jos omaa perinteisen käsityksen, että kysymys oli totaalisesta kansanmurhasta. Remy esittää, että nälänhätä alkoi tahattomasti mutta sen lieventämiseksi ei tehty mitään tosiponnistuksia. Stalinia ei voida vapauttaa mitenkään vastuusta: ”neuvostojohdon politiikka oli tuhoisaa ja vastuutonta”. Kuolonuhrien määrän Remy arvioi 2,1 – 3,9 miljoonaksi, joka on toki paljon vähemmän, mitä enimmillään on arvioitu uhrien lukumääräksi.

Ukraina koki toisen maailmansodan kauhut täysimääräisenä juutalaisvainoineen. Saksalaisten liittolaisena ukrainalaisia osallistui kiistämättömästi holokaustiin (taisteluihin heitä osallistui 250 000). Puna-armeijassa ukrainalaisia oli 6 000 000. Saksalaisten kiristyvä ote kantaväestöstä sodan kestäessä johti neuvostomielisen vastarintaliikkeen vahvistumiseen.

Yhtenä osana sodankäyntiä on syytä mainita Krimin tataarien kohtalo: Neuvostoliito syytti tataareja yhteistyöstä saksalaisten kanssa ja käynnisti karkotukset jo sodan aikana. Sodan jälkeen karkotuksia jatkettiin.

Remy arvelee erilaisten lukuviidakoiden keskellä, että Ukrainassa kuoli sotilaat ja siviilit mukaan lukien vähintään 7 000 000 ihmistä.

Sodan jälkeen Ukraina joutui tiukasti Neuvostoliiton otteeseen, joskin Stalinin kuoleman jälkeen koitti vapaammat ajat. Hrustsevin aikana suosittiin asuntorakentamista. Monet silloin rakennetuista kerrostaloista ovat edelleen käytössä.

Monista eri syistä Hrustsev liitti Krimin Ukrainaan vuonna 1954, koska katsoi, että niemimaan kehittämistoimet onnistuisivat paremmin Ukrainan kuin Neuvostoliiton osana.

Hrustsevin ja Breznevin aikana Ukraina pystyi pitämään yllä kansallista kulttuuria. Tämä oli melkoinen saavutus, kun yleinen linja oli keskusjohtoisuuteen pyrkivä. Kuusikymmentäluvulla elintaso kohosi: jääkaapit ja televisiot yleistyivät ja vuonna 1967 siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon.

Koko ajan Ukrainassa säilyi ”kansallismielinen toisinajattelijaliike”, joka koostui monista eri ryhmistä.

Vuonna 1972 Ukrainan silloinen valtiojohto syrjäytettiin syytettynä nationalismista. Samalla alkoivat voimakkaat venäläistämistoimet ja ukrainalaisuuden asema heikkeni voimakkaasti kaikilla elämänalueilla. Järjestelmän vastainen oppositio oli olemassa 1980-luvulla, mutta muutosvoimaksi siitä ei ollut.

Gorbatsovin valtaantulo ei heti merkinnyt muutostuulien voimistumista, sillä Ukraina säilyi vanhoillisten kommunistien vallassa. Oppositioliike voimistui kuitenkin pikkuhiljaa ja joukkokokoukset keräsivät kymmentuhatpäisiä osanottajamääriä vuodesta 1988 eteenpäin.

Demokratia eteni jättiharppauksin 1989-1990. Vanhoilliset johtajat siirrettiin syrjään ja vaalit muuttuivat vähin erin vapaammiksi. Vanha järjestelmä alkoi murtua sisältäpäin, kun kommunistit jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi, joista osa liittoutui opposition kanssa. Mistään toimivasta demokratiasta ei voitu kuitenkaan puhua: puolueryhmät yhtyivät ja hajosivat kiivaaseen tahtiin. Vielä vuoden 1991 maaliskuun kansanäänestyksessä 70 prosenttia äänestäneistä halusi pysyä Neuvostoliiton yhteydessä, mutta vuoden 1991 elokuun vallankaappausyritys Moskovassa laukaisi itsenäisyyspyrkimykset: joulukuussa samana vuonna järjestetyssä kansanäänestyksessä 90 prosenttia kannatti itsenäisyyttä. Muutos tapahtui seitsemässä kuukaudessa! Neuvostoliitto lakkautettiin 8.12.1991 ja sen tilalle perustettiin IVY.

Krimin tataarit aloittivat paluun kotisijoilleen…..

Ukrainan politiikassa ovat vuorotelleet demokraattiset ja autoritääriset jaksot. Demokratia ei ottanut juurtuakseen ja puolueet ovat olleet lyhytikäisiä. Yksityinen ja valtion etu ovat sekoittuneet toisiinsa, korruptio on rehottanut. Rinnan näiden tapahtumien kanssa on käyty taistelua presidentin valtaoikeuksista, välillä niitä lisäten välillä vähentäen aina sen mukaan kenellä on ollut valta. Leonid Kravtsukin aikana (1991-1994) valtasuhteet vaihtelivat: presidentin ja parlamentin välillä käytiin jatkuvaa valtataistelua.

Taloudellisesti meni heikosti: vuonna 1996 bkt oli puolittunut vuoteen 1991 verrattuna. Sekavan demokratian lisäksi merkille pantavaa on se, että ennen itsenäistymistä Ukraina oli yksi vauraimmista ja teollistuneimmista neuvostotasavalloista. Neuvostoliiton markkinat vetivät ukrainalaisia tuotteita. Kun kansainvälinen kauppa avautui, ukrainalaiset tuotteet eivät olleet enää kilpailukykyisiä. Monien neuvostotasavaltojen talous pysyi pystyssä energiatuotannon ja -viennin ansiosta. Ukrainalla ei ollut raaka-aineita vietäväksi ulkomaille. Laajaa sotatarviketeollisuutta ei onnistuttu modernisoimaan siviilituotannoksi. Tämä murheellinen tapahtumasarja on kaiken viime aikoina tapahtuneen kehityksen taustalla.

Kravtsuk omaksui vahvan ukrainalaistamispolitiikan ja torjui IVY:n valtapiirin tiivistämisajatukset. Taistelua käytiin Ukrainaan sijoitetuista ydinaseista, Venäjän Mustanmeren sotalaivastosta sekä tietenkin kaasutoimituksista. Voi vain ihmetellä niitä valtavia kysymyksiä, joita itsenäisellä Ukrainalla oli ratkottavana. Kaikissa näissä kysymyksissä päästiin kuitenkin ajan kanssa eteenpäin.

Avainongelma Venäjän ja Ukrainan välillä oli jo 1990-luvulla Krimin kysymys. Hrustsevin vanha päätös joutui nyt liipasimelle. Venäjän duuma hyväksyi vuonna 1992 lain , jonka mukaan vuoden 1954 päätös oli laiton. Krim ei ole mikään tuore ongelma! Krimin venäläisväestö yhtyi näihin pyrkimyksiin ja yritti ottaa jo tuolloin enemmän valtaa itselleen. Venäjällä ei yksinkertaisesti ollut voimaa ajaa asiaa eteenpäin sen omien vaikeuksien vuoksi ja kaiken lisäksi Krimin venäläiset riitaantuivat keskenään.

Sitten tultiin nykykriisin kannalta avainkysymykseen, idän ja lännen suhteisiin. Kravtsuk turhautui kiistoihin Venäjän kanssa ja lähestyi Yhdysvaltoja. Tämä taas herätti vastavoimat, jotka vastustivat länsisuhteita ja halusivat säilyttää kiinteämmät suhteet Venäjään, ja kuten arvata saattaa ukrainalaistamispolitiikka oli epäsuosittua nimenomaan maan itäisimmissä osissa ja Mustanmeren rannikolla, missä valtaosa väestöstä käytti asiointikielenään venäjää. Kaikki nämä asiat ovat akuutteja nykykriisissäkin.

Suureksi ongelmaksi muodostui poliittinen tilanne, jossa mikään puolue ei pystynyt saavuttamaan valta-asemaa parlamentissa ja erilaiset kombinaatiot ja taktiset liittoumat vaihtelivat alinomaa. Ukraina ei kerta kaikkiaan ollut valmis demokratiaan. Kansanvaltaa on vaikea ylläpitää, jos siltä puuttuvat edellytykset. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä pyrkimykset lisätä presidentin valtaoikeuksia. Ongelma oli siinä, että vastapuolta edustavalle presidentille laajoja valtaoikeuksia ei haluttu suoda.

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa vastakkain olivat Kravtsuk ja Leonid Kutsma. Molemmat kuuluivat vanhaan kommunistiseen puolue-eliittiin vanhoina ei niin hyvinä aikoina. Tavan mukaan Ukraina jakautui ehdokkaiden kannatuksen mukaan Kravtsukin läntiseen osaan ja Kutsman itäiseen osaan. Vaalit vaikuttivat rehellisiltä ja päättyivät Kutsman voittoon. Hän toimi presidenttinä vuosina 1994-2004. Kutsman kausi osoittautui taloudellisesti kohtuullisen menestyksekkääksi: talous alkoi vihdoin kasvaa vuonna 2000. Yksityistäminen käynnistettiin laajassa mitassa. Poliittisesti tilanne oli sekava. Kutsma taktikoi erilaisten ryhmien välillä luovuttaen taloudellisia etuja milloin millekin taholle. Korruptio rehotti entiseen malliin. Tätä sotki valtion tukiaisten käyttö politiikan välineenä.

Peruskannaltaan venäläismielinen Kutsma haki liikkumatilaa yrittäen viedä Ukrainan EU:n jäseneksi vuonna 1998. Unioni ei suostunut. Sen sijaan Yhdysvaltain vaikutusvalta kasvoi koko ajan. Vuonna 1996 Ukraina sai kolmanneksi eniten apua amerikkalaisilta heti Israelin ja Egyptin jälkeen! Yhdysvallat yritti estää Ukrainan lipumisen Venäjän vaikutuspiiriin. Tämäkin kiista on siis vanhaa perua ja on nykyisen kriisin yksi tärkeistä elementeistä.

Vuonna 1997 Ukraina solmi kumppanuussopimuksen Naton kanssa. Lännen mahtimaat rupesivat kuitenkin hylkimään itsevaltaisia otteita ja ihmisoikeusloukkauksia harjoittanutta Kutsmaa ja ns. Oranssi vallankumous siirsi hänet syrjään vuonna 2004.

Kutsman syrjäyttämisen takana oli vanha ongelma presidentin valtaoikeuksista. Kutsman näkökulmasta kysymys oli uudistusten läpiviennistä, joita riitainen parlamentti ei hyväksynyt. Kansanvaltaa oli vaikea toteuttaa, kun puolueet olivat riitaisia keskenään.

Vuoden 2004 presidentinvaalikamppailu käytiin venäläismielisen Viktor Janukovitsin ja länsimielisen Viktor Justsenkon välillä. Tarvittiin kahdet presidentinvaalit. Ensimmäisellä kerralla voitti Janukovits, mutta kun vaalit olivat ilmeisen epärehelliset, oli kansalaisten vaatimuksesta pakko järjestää uusintavaalit, jotka voitti Justsenko. Jälleen maantieteellinen jakauma oli täysin selvä: itä tuki Janukovitsia ja länsiosa maata Justsenkoa.

Justsenko toimi presidenttinä 2005-2010. Hänen suhteensa Venäjään olivat huonot. Niitä ei parantanut pyrkimykset hakea sekä EU:n että Naton jäsenyyttä. Koko ajan Venäjä käytti kaasua aseenaan Ukrainaa vastaan, joskin taustalla oli monimutkaisempiakin syitä. Ilmeisesti piti paikkansa, että Ukraina varasti Eurooppaan menevää kaasua!

Justsenkon valtakautta leimasi koko vallassaolon ajan taistelu Janukovitsia vastaan. Vuoden 2010 presidentinvaaleissa oli Janukovitsin vuoro nousta valtaan. Vastaehdokas Julia Timosenko yritti kyseenalaistaa vaalin tuloksen, mutta kansainväliset tarkkailijat pitivät tulosta rehellisenä.

Janukovits luopui hakemasta Naton jäsenyyttä, mutta piti yllä mahdollisuutta hakea EU:n jäsenyyttä. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, koska Venäjä vastusti assosiaatiosopimusta ja tarjosi tilalle taloudellista tukea sekä omaa euraasialaista liittoa. Putinin asenteeseen vaikutti myös ajattelu ”yleisvenäläisestä kansallisuudesta”. Tästä johdettuna Putin ilmoitti jo vuonna 2008, että ”Ukraina on keinotekoinen kokonaisuus”.

Putinin lukuisten varoittelujen seurauksena Ukraina luopui assosiaatiosopimuksesta. Remyn arvio sopimuksen merkityksestä lienee oikea: se olisi ollut periaatteellinen kannanotto länsieurooppalaisen sivilisaation valitsemisesta venäläisen kulttuuripiirin sijasta. Kansalaiset reagoivat rajusti Janukovitsin EU-lupauksen pettämiseen: assosiaatiosopimuksen allekirjoittamatta jättämistä ei voitu hyväksyä.

Maidanin mielenosoitukset, joita kesti marraskuusta 2013 aina helmikuuhun 2014 johtivat väkivaltaisuuksiin ja ne taas helmikuussa Janukovitsin pakenemiseen maasta.

Seurauksena venäläiset joukot valtasivat Krimin ja järjestivät näytösluontoisen kansanäänestyksen, jonka tuloksen perusteella Krim liitettiin Venäjään. Samaan aikaan Krimin tapahtumien kanssa Itä-Ukrainassa järjestettiin Venäjän masinoimia väkivaltaisia mielenosoituksia, jotka johtivat lopulta Venäjän tukemien separatistien ja Ukrainan valtion väliseen konfliktiin. Ja taas jäivät tataarit jalkoihin.

Remy kuvaa ansiokkaasti ja kiihkottomasti Ukrainan historian viime vaiheita. Itsenäistymisen aika on ollut täynnä tempoilua monilla eri ”akseleilla”: autoritäärisyys – demokratia, presidentinvalta – parlamentin valta, länsi-integraatio – euraasia jne.

Kirjaa voi suositella kaikille, joilla on ”varma” käsitys nykykriisistä. Remy tarjoaa eri näkemyksiä painottaen hyvin tasapainoisen näkemyksen Ukrainan tilanteesta. Hänen käsittelytapansa on harvinaisen eleetöntä ja objektiivista.

PS

Oma lukunsa ovat numerotiedot Ukrainan viimeisiltä vuosikymmeniltä: Vieläkään ei ole saavutettu vuoden 1989 bkt-tasoa, väkiluku on alentunut vuoden 1981 52 miljoonasta asukkaasta vuoden 2013 46 miljoonaan asukkaaseen.

Johtopäätöksiäni nykyiseen konfliktiin johtaneista syistä sekä näkymä tulevaisuuteen:

1) 1990-luvun vaihteen mullistus heikensi Ukrainaa. Vahvat teollisuuden ja kulutustavaratuotteiden markkinat menetettiin, kun Neuvostoliito kaatui ja markkinat avautuivat. Ukrainalaiset tuotteet eivät pärjänneet sen enempää itä- kuin länsimarkkinoilla.

Ukrainalla ei ollut raaka-ainevaroja, joilla se olisi kompensoinut menetykset. Köyhyys ja kurjuus ovat viitoittaneet Ukrainan tietä kohti epävarmaa tulevaisuutta.

2) Strateginen kohtalonyhteys suurvaltoihin.

Ukrainan kaasuriippuvuus Venäjästä on fakta. Ukrainan alue oli Neuvostoliiton keskeinen ydinaseiden ja laivaston sijoituspaikka. Yhdysvaltain hegemonistiset pyrkimykset ulottuivat myös Ukrainan alueelle (Naton laajenemispyrkimys). Mustanmeren alue on ikiaikainen strateginen polttopiste kansainvälisessä politiikassa. Kohdan 1 johdosta Ukrainaan muodostui poliittinen ja taloudellinen tyhjiö, jolle apuaan tarjosivat milloin itä, milloin länsi. Ukrainasta tuli lännen ja idän kilpakenttä.

3) Lähtötilanne 1990-luvun alussa: suuri venäläisväestö (suhde: ukrainankielisiä 68 prosenttia, venäjänkielisiä 30 prosenttia). Historiallisista syistä (jo Neuvostoliiton aikana) vallassaolijat jakautuivat Länsi-Ukrainasta tukensa saaviin ja Itä-Ukrainasta tukensa saaviin. Välillä 1990-2010 juopa syveni. Nykykonflikti on edelleen polarisoinut vanhaa asetelmaa.

4) Demokratia ei ole juurtunut.

Korruptio ja eliitin äärimmäisen vahva asema periytyivät jo vanhasta Neuvostoliitosta. Oligarkkien asema vahvistui Ukrainassa hitaammin kuin muualla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lopputulos oli sama.

Puoluekentän sirpaleisuus ja vakiintumattomuus edistivät sekasortoa. Demokratian edellytykset olivat aivan liian heiveröiset. Koko poliittinen järjestelmä oli kokoaikaisessa kaaoksessa presidentin, hallituksen ja parlamentin taistellessa vallasta. Demokratian toimimattomuus on ohjannut järjestelmää korruptoituneeseen autoritääriseen ja itsevaltaiseen suuntaan, vaikka johtajilla alun perin on saattanut olla jaloja pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa.

5) Tulevaisuus.

Ukraina on joutunut uuden suurvaltasuhteiden asetelman koekentäksi tai konfliktialustaksi, jossa Yhdysvallat edustaa vakiintunutta puolustuksellista - mutta tilaisuuden tullen uusia rajoja kokeilevaa - suurvaltahegemoniaa, Kiina nousevaa suurvaltaa ja Venäjä nöyryytettyä mahtia, joka havittelee uutta nousua ja uutta voimatasapainoa. Toistaiseksi on avoin asia edustaako Venäjän aggressiiviselta näyttävä ulostulo laajenemishaluista imperialismia vai - kuten itse oletan – toistaiseksi pääosin puolustuksellista strategiaa.

Sotaa käydään - ydinasepelotteen ollessa edelleen ajankohtainen - tavanomaisin asein sekä kyber- ja hybridisodan keinoin.