Björn Wahlroos ja suunnaton oikeassa olemisen tarve

En ole lukenut Björn Wahlroosin uutta kirjaa ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta”, mutta sitä hetkeä odotellessa on syytä kerrata hänen vanhojen kirjallisten töidensä todistusvoimaa ja verrata niissä esitettyjä kannanottoja hänen tuoreisiin, uuden kirjan julkistuksen yhteydessä esittämiin mielipiteisiinsä (viittaan myös useissa kohdissa uudesta kirjasta lukemiini sitaatteihin).

Wahlroosin edellinen kirja oli nimeltään ”Markkinat ja demokratia”. Arvioin aikanaan kirjaa lukuisissa blogikirjoituksissani. Olen seuraavaan poiminut joitakin näkökohtia tuosta kirjasta ja Wahlroosin ajattelutavasta.

Wahlroos on uusissa haastatteluissa kovin syyttävä. Hänen strategiansa ja taktiikkansa perustuu siihen, että hän tulee ulos tarkoin valittuina ajankohtina, kun taas johtavat poliitikot, ministerit ovat julkisuuden jauhettavissa päivät pääksytysten. Asetelma on pikkuisen epätasainen. Hän pystyy tekemään kuperkeikkoja mielipiteissään koskien esimerkiksi Suomen markkaa (”olisi pitänyt jäädä euron ulkopuolelle”) ja lisää sitten ”tämä on teoreettinen argumentti”. Helppoa! Jotta kuva täydentyisi, hän ilmoittaa nyt, että jo ikuisuuksien taakse jäänyt inflaatiopolitiikka (ja kaipa sitten devalvaatiopolitiikkakin) saa hänen tukensa. Arvoitukseksi jää miten tähän ”kulta-aikaan” voitaisiin palata. Veikeä tämä nalle!

Wahlroosin oikeassa olemisen halu ja tarve on luonteeltaan ideologista, mitä osoittaa hänen henkilöhistoriansakin. Mielipiteen vaihtopäivät voivat olla ”äärest ääreen” hyppäämistä.

Olin näkevinäni ”Markkinat ja demokratia” -kirjassa tarkoitushakuista historiatietojen poimimista. Hän tuntuu valitsevan historiasta ne kohdat – ja vielä omaksi edukseen tulkiten – jotka soveltuvat hänen ajatuskehikkoonsa. Mikään historioitsija Wahlroos ei todellakaan ole. Otan seuraavassa esimerkin Wahlroosin kylmän sodan tulkinnasta. Käydessään läpi sotien vaikutuksia maailmanhistoriassa, hän nostaa ylimitoitetusti kaiken yläpuolelle kylmän sodan. Kylmän sodan päättyminen tuotti lännelle voiton. Se oli suunnattoman tärkeää, ”koska se päätti niin kommunismin, ydinvarustelun kuin kolmannen maailman uuskolonialistisen valtataistelun”.

Totesin jo tuolloin (2013) kritiikissäni seuraavasti: ”Mitenkähän on? Turhaan USA ahdistelee Irania sen ydinaseen kehittelyn takia! Ei ole Kiinan ydinasevarustelua eikä Venäjän uudelleenvarustelua! Military Industrial Complex on lakannut toimimasta Yhdysvalloissa. Ei enää härskiä lobbausta asevarustelun puolesta! Taistelu kolmannesta maailmasta on julistettu lopetetuksi (seuratkaa, mitä Kiina tekee Afrikassa !). Francis Fukujama on saanut arvoisensa kilpailijan pieleen menneissä historian loppu -ennusteissa.”

Nyt kysyn: toimiiko logiikka niin, että tämä uusi – meneillään oleva - kylmä sota on lännelle hyvä bisnes? Onko siis kannatettavaa sytyttää kylmiä sotia (ei kuumia!) aina silloin tällöin, koska niillä voi putsata pöydän? John Foster Dulles olisi varmaan kateellinen näistä ”kuinka uskaltaudun jyrkänteen reunalle, mutta vältän Kelju K. Kojootti -ilmiön” -mielipiteistä. Wahlroosin historianäkemykset ovat vaarallisen lähellä kertakäyttöviihdettä.

Kummassakin kirjassaan Wahlroos kehittää eriskummallisen skenaarion, josta hän – sitten kun on esittänyt ajatuskulkunsa kokonaisuudessaan – vetäytyy pois. Esimerkki uudesta kirjasta Wahlroosin antaman haastattelun pohjalta: ”Voisimme asettaa väestölle ylärajan esimerkiksi seitsemään miljardiin ja huutokaupata sitten lisääntymisoikeuksia nuorille pareille. On helposti osoitettavissa, että puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta tämä olisi mielekkäämpää kuin Kiinassa käytetty yhden lapsen -politiikka”. Wahlroos kuitenkin kirjoittaa laupiaasti, että ihmisarvon kunnioittaminen estää (myös Wahlroosin mielestä) kaupankäynnin lapsentekoluvilla. Ensin mielikuvin esitetty kannanotto ja sitten kiireesti sen poisvetäminen, ennen kuin kukaan ehtii tarttua siihen!

Kirjassa ”Markkinat ja demokratia” hän esittää saman tyyppisen kuvitellun esimerkin – tällä kertaa demokratian toteuttamisesta – ja vetää sen sitten järjettömänä pois. Lainaan jälleen omaa blogikirjoitustani, jossa Wahlroosia referoiden totean: ”kullakin äänestäjällä pitäisi olla useita ääniä, jotka voi jakaa useiden ehdokkaiden kesken tai sitten pistää `pelimerkit´ yhdelle ehdokkaalle. Eikä tässä kaikki, hän ehdottaa myös, että voitaisiin kehittää järjestelmä, joka sallisi äänestää paitsi jonkun puolesta niin myös jotakuta ehdokasta vastaan. Lopulta hän päätyy niin hullunkurisiin ehdotuksiin, että toteaa itsekin niiden johtavan järjestelmään, joka on `luultavasti liian monimutkainen sekä altis virheille ja manipulaatiolle´.”

On vaikeaa sanoa, mihin hän pyrkii näillä irrationaalisilla ehdotuksillaan, jotka eivät lopulta kelpaa hänelle itselleenkään.

Omistus on kaiken ydin wahlroosilaisessa näkemyksessä. Jälleen esimerkki ”Markkinat ja Demokratia” –kirjasta: ”Kun Wahlroos pyrkii osoittamaan, että `omistamattomuudesta´ ei seuraa hyvää kestävälle kehitykselle, hän ottaa kaikista tuhansista mahdollisuuksista esimerkiksi sammen mädin. Terve! Huomio perustuu siihen, että `kaloja pyydystetään ja myydään eläinten rehuksi ottamatta lainkaan huomioon kestävää kehitystä´. Johtoajatus on, että jos merien omistus olisi `merkattu´ selkeästi jollekin yksilölle tai yhtiölle, ei tällaisia katastrofeja pääsisi sattumaan - ei myöskään Kaspian merellä. Onhan se tietenkin huolestuttavaa, jos ravintolassa ei saa oikeata sammen mätiä. On tämä raadollista!” Uudessa kirjassa hän jatkaa samaa teemaa: ”Voimme tehdä monia asioita säästääksemme vettä, mutta ne jäävät tekemättä, ellemme salli veden siirtoa jonkun omistukseen. Vain ymmärtämällä, että ilmaisia asioita kulutetaan aina liikaa – mikä vahingoittaa niitä eniten tarvitsevia ihmisiä – voimme alkaa poistaa vesipulaa maailmasta ja pelastaa vauvoja”.

Hesarin Annamari Sipilä haastattelee Wahlroosia uuden kirjan johdosta ja heittäytyy myötätuntoiseksi kysyen Wahlroosilta, että ”miltä se tuntuu, kun pidetään kylmänä ja kovana materialistina, joka veisi vaikka leivät köyhien lasten suusta?” Ja Wahlroos vastaa, että paras tapa suhtautua - niin arrogantilta kuin se kuulostaakin - on, ettei välitä (syytöksistä).

Mutta miten hän vastaa tulonjakokysymykseen ”Markkinat ja demokratia” -kirjassa? Onko hän tunteeton ja laskelmoiva vai myötätuntoinen toimija? Annetaan miehen vastata: ”…..yhteisön tuottavimmat jäsenet joutuvat hyväksymään tulonjaon, joka antaa vähemmän tuottaville jäsenille korkeamman palkkion kuin heidän työnsa rajatuotos edellyttäisi. Näin varmistetaan heidän osallistumisensa työnjakoon perustuvaan talouteen . Tuottavammat jäsenet ovat tällöin yksinkertaisesti alati alttiina eräänlaiselle kiristykselle, koska yhteiskunnan järjestyksen romahtaessa he menettäisivät enemmän kuin muut. Sen vuoksi he ovat halukkaat luopumaan potentiaalisen menestyksensä rahtusesta varmistaakseen kaikkien osallistumisen työnjakoon”.

Oma johtopäätökseni edellä esitetystä lainauksesta oli silloisessa blogikirjoituksessani tyly: ”Miten tyypillistä Wahlroosia! Koko tulonjako on ensinäkin hänelle pelkkä tekninen kysymys. Siinä ei ajatella, että humaaneista syistä tuetaan heikompiosaisia, ei vaan kysymys on Wahlroosin mukaan hyötynäkökohdasta. Rikkaan on siis kannattavampaa luopua rahtusesta kuin aikaansaada mahdollisesti köyhien kapina. Tosin rahtusen luovuttaminen tehdään äärimmäisen kitsaasti ja vastenmielisesti. Näin ajattelee ihminen, joka laskelmoi kaiken tekemisensä. Rikkaan pitää siis olla hiukan ovela ja antaa murunen omastaan varmistaakseen yhteiskuntarauhan ja oman runsaan hyvinvointinsa.”