Paasikivi, historian logiikka ja Suomen asema, osa 2/2

Suomen aseman määrittämisessä voidaan ottaa kaksi näkökulmaa 1) historian jatkuvuuden näkökulma (kts. osa 1) ja toisaalta Suomen geopoliittisen aseman näkökulma. Tässä yhteydessä nousevat valokeilaan puolueettomuus-/liittoutumattomuus-/liittoutumiskysymykset.

Suomi pystyi irtoamaan Venäjästä kansalaissodan seurauksena olosuhteissa, joista voitaisiin sanoa, että ne olivat vähintäänkin onnekkaita: samalla kun Venäjä vajosi sisällissotaan ja sekasortoon, Saksan kohtalonhetket ensimmäisessä maailmansodassa koittivat. Tästä kapeasta raosta - Venäjän alusmaan ja Saksan näkemän ”raaka-ainelähteensä” välistä - Suomi livahti itsenäiseksi kansakunnaksi.

Suomen demokratian pohja oli epävakaa 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa, mutta maamme selvisi tulikokeesta samaan aikaan, kun monien muiden Euroopan maiden demokratiakokeilut epäonnistuivat. Itsetietoisen itsenäistymisen kuohunta päättyi 1930-luvulla puolueettomuuden ja liittoutumisvaatimusten ristiaallokkoon. Suomi kyllä halusi alun perin pysyä puolueettomana, mutta joutui Saksan ja Neuvostoliiton mustasukkaisen tarkkailun (mm. Ahvenanmaan linnoittaminen) kohteeksi. Suomi tempoili milloin reuna-aluepolitiikkaan (Puola, Baltia) päin, ja milloin Ruotsin kanssa liittoutumiseen päin.

Lopputulos oli, että Suomi kohtasi toisen maailmansodan alkuhetket yksin ja puolueettomuusstatuksella. Talvisota maksoi 26 000 suomalaisen hengen mutta läntinen demokratia ja itsenäisyys säilyivät. Jatkosota tarjosi mahdollisuuden revanssiin ja siihen Saksan avulla tartuttiin. Liittosopimusta ei tehty, mutta Hitlerin mukaan olimme ”im Bunde” Saksan kanssa ja suomalaisen tulkinnan mukaan kävimme erillissotaa Saksan rinnalla. Tosiasiassa Suomen rintama oli jaettu Saksan kanssa kahtia, eikä Neuvostoliitolla ollut sodan päättyessä mitään epäselvyyttä siitä, missä asemassa Suomi taisteli.

Pian sodan päättymisen jälkeen siirryttiin YYA-aikaan yli 40 vuodeksi. Se oli hinta, joka jouduttiin – täyden puolueettomuuden sijasta – maksamaan siitä hyvästä, että jälleen tuskallisen prosessin kautta selvittiin sortuvan Saksan imperiumin ja nousevan Venäjän (Neuvostoliiton) imperiumin välistä vapauteen (Stalin: ”tämä sota ratkaistaan Berliinissä, eikä Helsingissä”).

Suomella oli puolueettomuusstatus YYA-sopimuksen aikana, mutta siitä jouduttiin aika ajoin taistelemaan, muistettavimmin 1940-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Molempia ”vaaran vuosien” aikaa voidaan arvioida kriittisesti. Käsittääkseni Stalin kunnioitti toisen maailmansodan rauhansopimuksia ja halusi jäädyttää tilanteen Euroopassa 1940-luvun lopulla ja 1970-luvun ”tapaus Beljakovista” puuttui uskottavuus lähinnä KGB:n omaksuman kannan mukaisesti: Suomi oli liian vahvasti sitoutunut läntiseksi demokratiaksi, jotta sitä olisi voitu järkyttää.

Yöpakkaset (1958) ja noottikriisi (1961) voidaan nähdä lähinnä pyrkimyksinä vahvistaa YYA-sopimusta ja presidentti Kekkosen asemaa säikäyttämällä suomalaisia sekä käynnistämällä ns. suomettumisen kausi ensin varovasti ja sitten 1970-luvulle tultaessa räikeämmin. Kaikkiin näihin liittyi pyrkimys betonoida Urho Kekkosen kaudella Neuvostoliitto-riippuvuus.

Puolueettomuusstatuksesta käytiin kamppailua varsinkin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliitto yritti vesittää Neuvostoliiton ja Suomen yhteisissä (mutta tosiasiassa yksipuolisesti Suomen aseman määrittävissä) kommunikeoissa puolueettomuuden ”pyrkimykseksi noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa”.

Irtautuminen – Neuvostoliiton romahdettua – YYA-sopimuksesta 1990-luvun alussa johti aitoon puolueettomuuteen, josta sen jälkeen, kun Suomi liittyi EU:hun on käytetty nimitystä liittoutumattomuus (sotilaallinen liittoutumattomuus) . Vuoden 1907 Haagin sopimuksen mukaan ”puolueettomien valtojen alue on loukkaamaton. Sodankävijät eivät saa puolueettoman vallan alueen kautta kuljettaa sotajoukkoja eikä sota- tai elintarvikekuormastoja eivätkä sijoittaa sinne sotaa käyvien maa- ja merivoimien kanssa tapahtuvaan tiedotustoimintaan tarkoitettua radioasemaa tai muuta laitetta. Taistelujoukkoja ei saa muodostaa eikä pestaustoimistoja avata puolueettoman vallan alueella sotaakäyvien hyväksi. Puolueeton valtio ei saa sallia alueellaan mitään näistä teoista ja on velvollinen rankaisemaan niistä, jos sellaisia tehdään sen alueella”. Väljästi tulkiten Suomea voitaisiin edelleen sanoa puolueettomaksi, joskin Nato-kumppanuus tuo siihen rajoitteita.

Varsinkin oikealla on haluttu nähdä Suomen asema osin liittoutuneena jo nykyisellään. Tämä liittyy samojen tahojen haluun johtaa Suomi hiljaa hivuttaen täysin liittoutuneeksi valtioksi.

Peruskysymys ajatellen sotilaallista liittoutumista ovat uhkakuvat, jotka pystymme määrittämään ympärillämme. Oma erittelyni johtaa siihen, että meitä ei nykyisellään liittoutumattomana maana uhkaa mikään ulkoinen vaara, päinvastoin meillä on politiikkamme johdosta hyvin turvatut rajat. Ainoastaan sotilaallinen liittoutuminen jonkin tahon kanssa luo uhkia.

Suomi tarvitsee puolustuksen, johon me Suomessa voimme luottaa, ja joka nostaa mahdollisen ulkoisen vihollisen hyökkäyskynnyksen niin korkeaksi, että se ei näe järkeväksi maahantunkeutumista tai sillä uhkaamista.

Tasavallan presidentin kanta on, että Suomen ei pidä liittoutua ei ”vallitsevissa olosuhteissa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Paasikivi luotti suureen historiantuntemukseensa, kun hän suhteutti pieniä ja isoja konflikteja ulkopolitiikan kokonaisuuteen. Tietenkin hänelläkin oli rajoitteensa, kuten käy ilmi osassa 1 mainituista viittauksista hänen Yhdysvaltain tuntemukseensa.

Mikä on silmiinpistävä ongelma, kun tarkastellaan Suomen asemaa suhteessa kansainvälisiin kriiseihin? Se on itsekeskeisyys. Päivittäin huomaa ikään kuin koko maailma olisi keskittynyt Suomen asioiden setvimiseen. Kansainvälisestä äärettömästä uutis(huhu-, hysteria-)tuotannosta poimitaan esille Suomea koskevat asiat ja niistä tehdään iso numero. Uutisten merkitystä korostetaan nimeämällä lähteiksi ”asiantuntija- tai tutkijatahot”.

Paasikiveläinen historianfilosofia tarjoaa eväät vähän laajempaan näkemykseen.

Paasikivelle Neuvostoliito oli sekä uhka että mahdollisuus. YYA-sopimuksen mukaan Suomi puolustautui yksin tai ”Neuvostoliiton avustamana”, jos se joutui aseellisen hyökkäyksen kohteeksi ”Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta”. Tosiasiassa Neuvostoliito pelkäsi hyökkäystä itseään vastaan Suomen kautta. Saksa ei nyt ole ongelma, mutta pelko hyökkäyksestä (Nato!) Suomen kautta on olemassa venäläisten ajatuksissa.

Mikään ei voi poistaa Venäjän pelkoa, että toisen maailmansodan kauhut toistuvat.

Kauppa-, kulttuuri- ja matkailuyhteistyö ovat mahdollisuuksia, jotka nyt ovat nyt kokeneet takapakkia, mutta olen täysin varma, että ne nousevat uudelleen kukoistukseen. Paasikiveläisyys merkitsee myös tiettyä varovaisuutta suhteissa ulkoisiin tahoihin. Yksi syy, miksi meillä ei ole, eikä ole ollut, välitöntä terrorivaaraa on varsin yleisesti hyväksytty tapa olla reagoimatta kovin voimakkaasti ulkoisiin konflikteihin ja ilmiöihin. Samaan lopputulokseen johtaa pyrkimys kunnioittaa toisten uskonnollista vakaumusta riippumatta siitä, kuinka fundamentaalisista tahoista on kysymys. Väkivallanteot tietenkin tuomitaan. Oleellista on vastustaa pakkokäännytystä tai painostusta.

Tästä samasta ajattelusta voidaan johtaa käsitteet ”luokan kiltein oppilas” ja suurin osa ns. ”suomettuneisuudesta” (tai siitä, mikä käsitetään suomettuneeksi), joka ei ole ensi sijassa suurvallan pelkoa, vaan haluttomuutta ottaa jyrkästi kantaa yleensäkin ulkopolitiikassa.

Paasikiveläinen pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella on perinteinen hyväksi havaittu toimintamalli. Kysymys ei siis ole arkuudesta, miksi se yleensä tulkitaan.

Mutta onko Paasikiven omalta puolueelta unohtunut tämä ”paasikiveläisyys”? Meidän olisi löydettävä ”lännettyneiden” Nato-intoilijoiden ja kekkoslaisten ”suomettuneiden” väliltä ratkaisu, joka palvelisi kaikkien suomalaisten etua. Ratkaisukirjossa paasikiveläinen ajattelu nousee korkealle.

Suhtautumisessa Natoon on havaittavissa tavallisen kansan terve haluttomuus rynnätä mukaan tuntemattomaan, kun olemassa olevasta sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on niin hyvät kokemukset.