Aatos Erkko ja onnistumisen ongelma

Antti Blåfield on kirjoittanut sujuvasanaisen kirjan Helsingin Sanomien historiasta, jossa keskeinen rooli on Erkon suvulla. Kirjan nimi on ”Loistavat Erkot” (Otava, 2014). Nimi puolustaa paikkaansa siksi, että ainakin pohjoismaisessa mittakaavassa Helsingin Sanomat ja sen runsaat rönsyt edustavat sekä toimituksellisesti että taloudellisesti mahtavaa menestystä.

Olen myös itse arvostanut Hesaria luotettavana lähteenä, joka tarjoaa joka päivä tuhdin lukunautinnon kaiken sen roskan keskellä, mitä meille tarjotaan varsinkin sosiaalisen median kautta. Jätän ylistämiseen varauksen, jonka olen antanut näkyä näissäkin blogikirjoituksissa. Varaukset liittyvät niihin aiheisiin, joiden kohdalla HS on luopunut sitoutumattoman lehden statuksesta.

Blåfield vyöryttää valtavan määrän nimiä esille teoksessa, jopa väsyttävyyksiin saakka. Pyrin itse seurailemaan vain joitakin päälinjoja päätoimittajien arvioiden perusteella.

Painotan kirjassa niitä asioita, jotka ovat sydäntä lähellä varsinkin aivan viime vuosikymmenien aikana. Arvioin siis lähinnä Aatos Erkon (1932-2012) vaikutusta median kehitykseen Suomessa. Tuo aika – varsinkin 1970-luvulta 1990-luvulle - oli lehdistön ja Helsingin Sanomien kulta-aikaa. HS:n levikki ylitti 300 000 rajan vuonna 1972, 400 000 rajan vuonna 1981 ja vuonna 1983 sunnuntailehden levikki ylitti 500 000 rajan.

Paradoksaalista on, että Aatos Erkko, joka sai miltei kaiken, mitä median alalla on saavutettavissa, turhautui menestyksen keskellä. Vuonna 1994 hän totesi Hufvudstadsbladetin haastattelussa: ”Olen paljon radikaalimpi kuin Helsingin Sanomien toimitus. Missä minä saan ajatukseni painettua? Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut”. Muutoinkin Erkko osoitti tyytymättömyyttään lehteä kohtaan noihin aikoihin. Kaipa se on merkki Hesarin mahtavuudesta, että kukaan ei saanut omistajan sadattelun seurauksena potkuja. Lehti oli mahtavampi kuin omistajansa! Lohdutuksena Hesarin menestys teki Erkosta suunnattoman rikkaan.

Ehkä Erkko tunsi, että suuri työ oli tehty ja lehti menestyi ilman hänen välitöntä panostaan. Hän muuttui konservatiiviseksi sijoittajaksi. Jää vaikutelma, että Hesari ei juuri Erkon ylettömän varovaisuuden takia käyttänyt valtavaa kassaansa bisneksen laajentamiseen (lukuisat potentiaaliset lehtikaupat menivät sivu suun). Siitä huolimatta yritys laajeni, vuonna 1998 yhtiö hankki WSOY:n. Uudella vuosituhannella yhtiö kansainvälistyi, mutta paperimedian parhaat vaiheet alkoivat olla silloin takanapäin. Ainakin riskit kasvoivat.

Kirjan läpi virtaa päätoimittaja toisensa jälkeen. He olivat enemmän käytännön oppineita kuin kirja-viisaita: Teo Mertanen, Heikki Tikkanen, Keijo Kylävaara, Simopekka Nortamo, Seppo Kievari, Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen olivat ”vain” ylioppilaita. Lehden salainen ase oli oma toimittajakoulu, joka valmisti suoraan käytännön työhön. Seitsemänkymmentäluvulla Erkko osoitti ymmärrystä vasemmistolaisille ajatuksille. Tästä vastaperustetun Evan johto veti johtopäätöksen, että elinkeinoelämän tuen kohteiksi piti valita Uusi Suomi, Suomen Kuvalehti, Kauppalehti ja Talouselämä ym., mutta ei Helsingin Sanomia. Erkko suivaantui Evan toimitusjohtajalle Max Jakobsonille, eivätkä välit ilmeisesti palautuneet. Myöhempiä aikoja ajatellen tärkeä oli Erkon puheenvuoro niin myöhään kuin vuonna 2007: ”Niin kauan kuin HS pysyy liberaalina lehtenä, se voi selviytyä. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun lehti alkaa seurata teollisuuden ja herrojen linjaa, se menee metsään. Sama pätee herra Jakobsoniin.” Käsitän liberaali-käsitteen siten, että se tarkoittaa tässä myös sitoutumattomuutta vallassa oleviin. Mutta HS:n päätoimittajat olivat jo tuolloin irtaantuneet Erkon välittömästä vaikutuspiiristä. Jakobson jäi Erkon antipatioista huolimatta avustamaan lehteä.

Mielenkiintoinen on myös HS:n vaihteleva suhtautuminen Kekkoseen. Kuusikymmentäluvun alussa Kekkosen vallankäyttöä ja liiallista lähentymistä Neuvostoliittoon vierastettiin, pohjanoteeraus saavutettiin 1970-lun puolessa välissä. Sitten tapahtui jotain, joka käänsi suhtautumisen. Vuonna 1977 HS tuki jo Kekkosen vaalikampanjaa. Tässä näytti käyneen, niin että Erkko itse oli luopumassa mainostamastaan liberaalista sitoutumattomuudesta ja otti kantaa UKK:n puolesta. Kirjassa tämä vaihe on kytketty Erkon pyrkimykseen lähentää lehden ja Neuvostoliiton suurlähetystön välejä - ja samalla Kekkosen ja lehden välejä. Kirjan mukaan Erkko oli tuolloin erityisen peloissaan Neuvostoliiton aikeista.

Väistämätön kuitenkin tapahtui 1980-luvun alussa: Kekkosen ajan pimitetyt asiat – kuten presidentin terveys - olivat hyvin HS:n toimittajakunnan tiedossa. Erkko olisi halunnut vaieta nämä asiat, mutta HS:n tuolloin huippuluokan tutkivan journalismin toimittajat Aarno Laitisen johdolla päättivät lopettaa asioiden piilottelun ja laativat keskenään ”Lauantaiseuran” nimellä valmistellun kirjan ”Tamminiemen pesänjakajat”. Kirjassa avattiin kerralla toimittajien sisällään pitämät tiedot kotiryssistä, presidenttipelistä ja ehdokkaiden henkilökohtaista ominaisuuksista. Muistan itse, minkä vaikutuksen kirjanen teki minuun: kaikki huhuina levitellyt tiedot näyttivät pitävän paikkaansa. Voidaan sanoa, että tapaus oli Suomen journalismin historiassa käänteentekevä: poliittiset pelit olivat sen jälkeen Hesarissakin aiempaa läpinäkyvempiä. Vai olivatko?

Pienet tai isommat kriisit Aatos Erkon ja päätoimittajien välillä jatkuivat. Vuonna 1982 Heikki Tikkanen ja Erkko ottivat yhteen tavalla, joka vahvistaa Erkon pelokkaan epävarmuuden suhteessa Neuvostoliittoon. Samalla se paljastaa jotain lahjomatonta päätoimittaja Tikkasen lojaaliudesta sitoutumattoman lehden imagoa kohtaan. Tikkanen esittää syytteen tuolloisessa muistiossa: ”Kustantaja (Erkko) puhuu ja toimii politiikassa yhtäällä, kaikkea muuta kuin sitoutumattomana, ja lehden päätoimittaja (Tikkanen itse) vaalii lehden sitoutumattomuutta viimeiseen asti”. Voiko vastenmielisyyden selkeämmin todeta? Ehkä selitys on se, minkä Antti Blåfield antaa: ”Viimeistään Heikki Tikkasen päätoimittajakaudella Helsingin Sanomista tuli kansallinen instituutio, valtamedia, joka ei voinut liikkua yhtä vapaasti kuin aiemmin”. Tästä syystä Erkko pyrki välttämään raportointia Neuvostoliiton epäkohdista, jota Tikkanen ei voinut hyväksyä. HS oli siis valtio valtiossa!

Epäily Venäjän tarkoitusperistä teki Erkosta kovan EU:n kannattajan. Jostakin syystä hän ei ollut vakuuttunut päätoimittajien lojaalisuudesta EU-asiassa. Jotenkin yhdistän HS:n aivan viime aikaisen panikoivan Nato-intoilun saman tyyppiseen pelkoreaktioon, joka vallitsi 30-40 vuotta sitten. Jälleen on kysymys luopumisesta liberaalista sitoutumattomuudesta. Nyt ei mielistellä Venäjälle, vaan on ajauduttu toiseen ääripäähän eli USA:n ja Naton mielistelyyn.

Voiko nyt (vuonna 2015) olla niin, että kaikki HS:n (pää)toimittajat unohtavat sitoutumattomuuden ja juoksevat Nato-kiiman perässä johdon päätöksen mukaisesti, vai onko toimituksessa tikkasia, jotka haluavat ajatella omilla aivoillaan?

Mitä mieltä Aatos Erkko oli Natosta? Blåfield kertoo sen selkeästi kirjassaan. Erkko haukkui päätoimittaja Janne Virkkusen monta kertaa Helsingin Sanomien ottaman myönteisen Nato-kannan vuoksi. Hän ei kuitenkaan enää 2000-luvulla ollut päätöksentekoelimissä mukana, vaikka omistus tietenkin säilyi. Miten näen Erkon kannan nyt? Tässä asiassa hän oli selkeä: rauhanomainen liittoutuminen (EU) on ok, mutta sotilaallisen liittoutumisen hän yksiselitteisesti hylkäsi.

Aatos Erkosta jää varsinkin tuoreimpien päätoimittajien kertomana ristiriitainen kuva: palautetta hän antoi ilmeisesti suomalaiskansalliseen tyyliin, eli lähinnä vain silloin, kun asiat olivat huonosti. Janne Virkkunen: ”Aatos oli ristiriitainen, yksinäinen ja erittäin vaikea persoona”. Mutta hänessä oli myös myönteistä milenvirettä, jolloin ihmiset ympärillä viihtyivät. Impulsiivisuuden takia suusta pääsi sanoja, joita hän katui. Anteeksipyyntöjä tuli vain harvakseltaan.

Blåfieldin kirjaa lukiessani Erkosta syntyy kuva ailahtelevasta pomosta, jonka mielenliikkeitä oli vaikea ennustaa etukäteen. Lehti oli hänelle rakas, ja hän seurasi sen artikkeleita tarkasti lukipa hän lehden missä ympäristössä tahansa. Ja palautetta tuli pyytämättä…..

Erkolle nykyaikainen irtisanomisvillitys olisi kauhistus. Hän yritti pitää kiinni työntekijöistään muuttamalla heidän asemaansa organisaatiossa. Oliko Aatos Erkko loistava? Jos käytetään mittarina Helsingin Sanomien ja hänen henkilökohtaista menestystään, niin vastaus on kyllä, mutta jos arvioidaan henkilökohtaisia ominaisuuksia, niin varmaan moni jättäisi varaumia.