Uupuuko parlamentarismi, miten käy suvereniteetin?

Seppo Lindblom valottaa monista eri näkökulmista Suomen tilaa Kanavalehden 2/2015 artikkelissa ”Suomea vaivaa demokratian alakulo? Artikkeli on tasapainoinen kokonaisuus, jossa hän ottaa kantaa mm. EU:hun, taloudelliseen tilanteeseemme ja Suomen suvereniteettiin.

Peilaan seuraavassa Lindblomin muutamia teemoja omiin ajatuksiini. Lindblom on erityisen huolestunut kansallisesta liikkumavarastamme ja samaa olen itsekin pyrkinyt korostamaan blogikirjoituksissani.

Lindblom asettaa vastatusten EU:n pakotepolitiikan ja Suomen idän politiikan hyväksyen toki kauppapakotteiden yhteisvastuullisuuden, mutta toteaa silti kiusaantuneena, että ”idänsuhteiden puolustaminen leimautuu jonkinlaiseksi häiriköinniksi”. Suomen ja Venäjän suhteiden kahdenväliset pitkät historialliset juuret eivät juuri nyt pääse oikeuksiinsa EU:n pakotepolitiikan takia.

Lindblom ottaa esille monien arkaluontoiseksi kokeman EU:n ”etupiiripolitiikan” suhteessa Ukrainaan ja toivoo objektiivista tarkastelua: ”Sopiiko siis kysyä olisiko rauhanjärjestö EU voinut löytää viisaamman vaihtoehdon sille selkävoittoa havittelevalle diplomatialle, kun alettiin askeltaa demokratian tulisoihdut käsissä kohti Ukrainan ruutitynnyreitä….” Ukrainan demokratia oli erittäin heiveröisellä pohjalla ja vain aniharvat vaalit oli järjestetty vuosina 1990-2012 ilman epäilyä vaalivilpistä. Venäjän vaikutus Ukrainan itäosien alueella ja Krimillä oli ilmeisesti paljon EU:n odottamaa vankemmalla pohjalla. Ja tietenkin Venäjän strategiset intressit ilmeisesti yllättivät, vaikka Venäjä oli varoittanut tulevasta….. Tämä on todellakin moralistien ja inhorealistien taistelukenttä ja Lindblom vivahtaa vahvasti inhorealistilta.

Ben Zyskowicz totesi vastikään, että ”EU:n mahdollisilla virheillä ei pidä oikeuttaa Venäjän toimia”. Eihän tässä ole kysymys kenenkään myöntämästä ”oikeutuksesta”, vaan tosiasioiden tunnustamisesta: Oikeutus on otettu. Venäjä on toiminut omien ”oikeudenmukaisuusperiaatteidensa” mukaan, joista me lännessä olemme tietenkin eri mieltä. Ei Zyskowiczillakaan ole yhtään konkreettista ehdotusta, miten tilanne laukaistaan.

Myös Lindblomin liittoutumattomuuskanta on syytä käydä tässä läpi. Hän kaipaa perinteisiä ulkopoliittisia arvojamme nykypolitiikan johtotähdiksi, joiden ei pitäisi horjua jonkun Ukrainan takia. Hän pitää Nato-intoilijoiden kantoja ”runollisena” pyrkimyksenä kohti vanhoja lännen etuvartioasetelmia: raja railona aukeaa…. Voisin jatkaa tästä, että meille yritetään nyt iskostaa päähän, että tilanne on muuttunut ja että elämme muka aivan uudessa maailmassa, jossa tarvitaan moraalista sitoutumista länteen.

Lindblom viittaa panikoitumiseen, johon itsekin olen monta kertaa viitannut: ”pelokas liittoutuu ja menettää ensin malttinsa ja sitten suvereniteettinsä”. Hän hahmottaa suorasukaisesti eteemme ”itsenäisyydeltään kapenevan Nato-provinssin”. Sen sijaan pelottoman turvallisuuspoliittinen rooli avaa Suomelle mahdollisuuksia sekä itsenäisenä toimijana että kansainvälisenä sovittelijana.

Lindblom pyrkii omalla tahollaan - kuten minä tahollani - varjelemaan tärkeimpänä pitämäänsä asiaa eli Suomen suvereniteettiä. Kansallisen suvereniteetin kapeneminen ei edistä demokratiaa eikä pelasta kansanvaltaa sen nykyisistä vaikeuksista.

:::::::::::::::::::

Meillä on tullut tavaksi moittia hallitusta ristiin rastiin. Moitteille löytyy perusteluja, vaikka epäilen, että mikään hallitus ei olisi tästä tulikokeesta selvinnyt läheskään puhtain paperein, siksi hankalia ovat olleet muutospaineet. On selvää, että pitkään (1994-2008) kestänyt nousukausi tuuditti meidät liian hyvään. Elintason sopeutus uuden normaalin tasolle on ollut haasteellinen tehtävä ja jatkunee vielä vuosia.

Mutta mikä sija on annettava medialle tässä hallituksen haukkumisprosessissa?

Lindblom toteaa, että media on muiden mahtien vahti, mutta kuka vahtii mediaa? Mediaan on syytä kohdistaa myös kovaa kritiikkiä, se itse ehkä näkee itsensä itseriittoisesti. Varsin oivallisesti Lindblom näkee yhtäläisyyden median ja puoluelaitoksen välillä. Sekä median että puolueiden strategiat ovat ristiriitaisia tilkkutäkkejä: yksillä kalastellaan ääniä, toisilla levikkejä.

Mikä sitten on median yltyvän kritiikin taustalla? Ainakin levikkikilpa pienenevien lukijamäärien realisoituessa. Some-kulttuurin rähjäinen suunsoitto on omalla tavallaan vaikuttanut esim. lehtien – myös päivälehtien – roisiuteen. Twitter-viestien myötä median otsaketerrori on silmiinpistävä muutos aiempaan. Juttuja on pakko näköjään myydä yhä räikeimmillä otsakkeilla. Uutisten välitys on muuttunut uutisten myynniksi.

Lehdet voivat arvostella sekä liiallisesta velkaantumisesta että liiallisista leikkauksista samaan aikaan. Aivan kuten poliitikotkin.

On mielenkiintoista pohtia, mikä on median vaikutus demokratian alamäkeen. Helposti sanotaan, että poliitikot ovat itse aiheuttaneet huonon kuvansa, mutta kyllä lehdistöllä on ollut siihen vahva sanansa sanottavana. Sanoisin, että media on ollut antamassa vauhtia demokratian rapistumiselle. Kun poliittista päätöksentekoa suorastaan halveerataan osaamattomuudesta, aiheutetaan vahinkoa myös poliittisen järjestelmän terveille osille, jota ei etukäteen oteta huomioon. Erilasten yhteiskuntaryhmien ja niiden edustajien tarpeet ovat niin eriytyneet, että konsensusta on ollut aidosti vaikea löytää.

::::::::::::::::::::

Lindblom puhuu ”parlamentarismin uupumisen ilmiöistä”. Lindblom ei vanhana demokraattina hae aivan uusia hallitsemisen muotoja, autoritäärisiä tai yhtiömuotoisia ratkaisuja demokratian sijaan, mutta myöntää, että ”demokratia voi osoittautua hauraammaksi kuin uskotaan”.

Demokratia voi heiketä vakavasti, kun valtaa siirtyy kotoisista lähteistä globaaleille kasvottomille tahoille. Tämä vaara on ilmeinen, kun ajatellaan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen siirtymisiä kansainvälisille toimijoille.

Lindblom aivan oikein kiinnittää demokratian menestyksen hyvinvoinnin kasvuun. Niin kauan kuin uskotaan hyvinvointiyhteiskunnan kasvuun, on järjestelmän jatkuvuutta pidetty itsestäänselvyytenä. Päinvastaisessa tapauksessa Lindblom viittaa historian kokemuksiin demokratian sortumisista.