Petter Northug ja Matti Heikkinen seisovat rinnan TV-kameran edessä. Falunin MM-kisojen 50 kilometrin hiihto on juuri päättynyt. Kuka oli saanut päähänsä asettaa Northugin ja Heikkisen rinnakkain? Northug on hyvävoimaisen näköisenä kuin juuri kevyeltä aamulenkiltä tulleena vastaamassa enemmän tai vähemmän vaivaantuneena enemmän tai vähemmän yhdentekeviin kysymyksiin. Vieressä on Matti Heikkinen vapisevana, viluisena, loppuunajettuna, kaikkensa antaneen urheilijan perikuvana. Heikkinen on romahtamaisillaan. Haastattelija näkee, että urheilija on lopussa, silti hän venyttää haastattelua. Kiltti urheilija voisi haistatella, mutta ei hän voi, sponsorit eivät tykkäisi. Tragedia pitää näytellä loppuun. Irvokas näky. Tunsinko sääliä? Ehkä.
Tuli tunne, että puukko oli isketty syvälle ja sitten sitä vielä väännettiin. Olihan Northug juuri voittanut kisan, ja teki sen milteipä kiusatakseen muita norkoiltuaan ensin kulisseissa ja sitten draaman huipentuessa murtautui loppusuoralla kahden henkensä kaupalla kilpailleen kumppaninsa välistä ylivoimaiseen voittoon!
Enemmän kuitenkin harmitti suomalaisten urheilijoiden puolesta. Parhaansa he tietenkin yrittivät, ja osa ylitti itsensä onnistuen mainiosti. Mihin olemme tulleet? Meillä on edelleen suuri kunnioitus näitä meidän perinteikkäitä urheilulajejamme kohtaan, vaikka emme vaellakaan valtavina massoina katsomaan hiihtokilpailuja kuten ennen, emme edes maailmancupin kisoja (Falunissa hurmio näytti olevan vielä päällä).
Toista oli ennen (tällaisia lauseita rupeaa käyttämään, kun tulee tiettyyn ikään). Savitaipaleen kaltaisella (60-luvulla) 6000 asukkaan maalaispaikkakunnalla Mustalammen ”hornankattila” täyttyi väenpaljoudesta kansallisissa hiihtokilpailuissa. Pankinjohtaja Pälli käänteli mäkituomarina kalenterimaista arvosteluläpyskää ja totesi lopulta: ”Tämä on risa, mutta minulla on 17”. Kontusen Veikko soitti River Kwai Marchia. Oi niitä aikoja!
Uudet yksilö- ja joukkuelajit ovat vallanneet nuorten ajattelumaailman ja ihailun kohteet. Perinteinen hiihtokilpailu on kuin reliikki menneiltä ajoilta, vähän samanlainen kuin Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelu. Onko se muuten ainoa yleisurheilumaaottelu, jota vielä käydään? GP-kisat ovat hävittäneet suuren osan entisistä kansainvälisistä huippukisoista maaotteluista puhumattakaan. Kaiken keskiössä on supertähdet. Urheilu on pelkistynyt tähtiloisteen ympärille, ja tämän kaiken on saanut aikaan TV. Se rakentaa draamaa Suomessakin – vaikka omat sankarit eivät olekaan menestyneet odotetusti – etukäteisspekulointeineen ja jälkianalyyseineen ja katsojamäärät TV:n ääressä ovat valtavia. Spektaakkeli on rakennettu tulevan menestyksen varaan. Vai onko se rakennettu vain odotuksen varaan?
Olen antikvariaateista ostanut vanhoja 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun Urheilun Kuva-Aittoja. Samoja, joita luin pikkupoikana livenä! Mikä pieteetti niistä heijastuukaan! Lehdissä käsitellään perinteisiä lajejamme suurella asiantuntemuksella. Kuulantyöntöä ja seiväshyppyä saatetaan seurata Kalevan kisoissa työntö työnnöltä, hyppy hypyltä. Tänä päivänä suurtenkin lehtien ”anaplyysit” ovat jonninjoutavia huitaisuja. Eikä perusteellisia juttuja tietenkään jaksettaisi enää lukeakaan. Olemme siirtyneet otsaketerroriin, josta poimimme räväkimmät möläytykset.
Murheita oli silloinkin. Haikailtiin aikoja, jolloin Länsi-Saksa pelkäsi asettua Suomea vastaan yleisurheilumaaottelussa. Kaikki on katoavaista. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä hurmio oli toistaiseksi ohi. Taivasteltiin, miten alas oli vajottu. Ja kyllähän se kadotettu aika löytyi 1970-luvun vaihteessa: yleisurheilu nousi uuteen kukoistukseen. Eri asia on sitten, että keinot saattoivat olla kyseenalaisia. Mutta sitten muutkin löysivät dopingin ja uusi putoaminen alkoi.
Vanhemmiten ehkä osaa asennoitua urheiluun eri tavalla. Nyt nautin, kun katson vaikkapa yleisurheilun sisähallin Suomen mestaruuskilpailuja. Suomalainen suomalaista vastaan. Tulokset ovat hyviä tai vähemmän hyviä, mutta omia ja kansallisia ennätyksiä rikotaan. Sitä kokee iloa nuoren urheilijan puolesta, kun kohdalle osuu onnistuminen. Ja siitä syntyy odotus. Kyynisyys katoaa…. paitsi, että joskus tuntuu häiritsevältä, kun suomalaiset huiput kaurapuuropohjalta lähestyvät aikuisten kisojen pahaa maailmaa, jossa vastustajien menestyminen saattaa perustua kyseenalaisiin keinoihin...
Nykyisin käry voi käydä vuosien päästä. Kun näen yrmeän näköisiä heittäjiä ja työntäjiä palkintopallilla mietin, mitä noiden sankarien päässä liikkuu mitalin luovutushetkellä. Välittääkö urheilija siitä? Kovin on yksilökohtainen kysymys. Jotkut ovat tutkimusten mukaan valmiit kuolemaan menestyksen takia. Tältä pohjalta ymmärtää, että jotkut ottavat joka tapauksessa riskin.
Entä Northug ja kumppanit? Mihin menetys perustuu tämän päivän urheilussa. Tietenkin palavaan intoon ja ammattilaisuuteen, mutta lisäksi tarvitaan koneisto (valmentajat, managerit, huoltajat, lääkärit, fysiologit…..) huolehtimaan urheilijasta niin, että hän voi keskittyä itse pääasiaan. Tarvitaan siis rahaa. Raha tuo lahjakkaalle menestystä ja menestys tuo jälleen rahaa. En tohdi ottaa kantaa, onko takana myös muita tekijöitä, joita emme tiedä.
Ennen Falunin kisoja hehkutettiin urheilijoidemme menestysodotusten puolesta, vaikka maailmancupmenestys ei edellyttänyt juurikaan parempaa. Ilmeisesti odotetaan, että juuri meidän urheilijamme ovat ajoittaneet kuntohuipun kohdalleen. Ei se ihan näin mene.
Välineurheilussa ratkaisee usein se, kenellä on paras tietotaito ja resurssit. Hetkellinenkin putoaminen kehityksen kärjestä maksaa sijoituksia. Urheilijat ovat investointeja, joihin on ladattu tuotto-odotus. He ovat pitkän ketjun päässä ja heidän tulee täyttää tietyt vaatimukset ollakseen potentiaalisia menestystuotteita. Haikailun aiheena on kuitenkin lopulta sama asia kuin 1960-luvun Urheilun Kuva-Aitoissa: mistä löytää sopivat tyypit, sillä huipulle ei pääse rahalla eikä dopingilla, jos ei ole oikea tyyppi.
Voiko penkkiurheilija lopettaa, voiko hän jäähdytellä? Olen saattanut siirtyä jäähdyttelyvaiheeseen, koska ennen suuria kisoja teen aina päätöksen, että nyt saa olla. Kuitenkin pikkuhiljaa veri vetää kisojen pariin ja lopussa saatan jopa lämmetä. Penkkiurheilija tekee aina comebackin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti