Milloin alkaa keskiluokan kapina?

Keskiluokka on joutunut pettymään viime aikoina monta kertaa. Usko hyvinvointiyhteiskuntaan on hiipunut eikä koulutus tuo enää automaattisesti hyvää työpaikkaa. Itse asiassa kehitys on jatkunut tällaisena jo pitkään.

Olen monesti käyttänyt Yhdysvaltoja esimerkkinä siitä, mikä on lähitulevaisuuden näkymä. Vaikka olosuhteet ovatkin erilaiset vanhaan mantereeseen verrattuna, on yhtäläisyyksiä riittävästi, jotta vertailua voidaan tehdä. Keskiluokan aseman rapautuminen alkoi USA:sta.

Yhdysvaltojen keskiluokan asema oli huikea 1950- ja 1960-luvulla. Toisesta maailmansodasta vauhtia saanut elintason nousu (ei sotatoimia Amerikan mantereella, USA oli koko sota-ajan sotavarustetehdas) poiki patriarkaalisen ydinperheen, jossa vaimot jäivät kotiin ja mies tienasi koko perheen elannon ja vaivatta.

Pikkuhiljaa 1970-luvulta lähtien amerikkalaiset kohtasivat vakavaa kilpailua. Ensin japanilainen ja sitten Itä-Aasian kilpailu pani varsinkin amerikkalaisen kulutustavarateollisuuden lujille. Japanilaisten yritysten tuotantolaitokset vain suolsivat tuotteitaan laadukkaammin, nopeammin ja edullisemmin kuin tehtaat Yhdysvalloissa.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka Yhdysvalloissa hyvät autoteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet voimakkaasti samaan aikaan, kun palkat ovat pudonneet. Terästeollisuuden esimerkki on kaikkein räikein: US Steelin työpaikat ovat vähentyneet 1940-luvulta karkeasti 400 000 työpaikasta 50 000 työpaikkaan. Samaan aikaan WalMartin työpaikat ovat kasvaneet 1 600 000 työpaikkaan (yritys perustettiin vuonna 1962). Pitkän prosessin kuluessa työpaikat ovat ”vaihtuneet” hyvistä teollisuuden työpaikoista huonosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi.

Samaan aikaan Microsoftin, Intelin ja esimerkiksi Googlen työpaikat ovat nousseet karkeasti 50 000 -100 000 työpaikkaan/yritys. Tämä on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua. Teknologinen kehitys on siis auttanut luomaan runsaasti uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

”Vanhat” kotimaiset työpaikat on perustettu sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa uudelleen Kauko-Itään. Yhdysvalloissa on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä: yritykset ovat siirtäneet toimintojaan takaisin kotimaahan. Miksi? Yksi syy voi olla amerikkalaisen palkkakehityksen joustavuus. Muita syitä on, että tuotteiden markkinasidonnaisuus ja logistiikka suosivat työpaikkojen palauttamista: tehdään siellä, missä myydään massiivisesti. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jotkut kehaisevat syyksi isänmaallisuuden. Työpaikkojen palaaminen on aivan liian tuore ilmiö, että siitä voidaan vetää pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä.

Sitten tullaan tulonjakokysymyksiin.

Professorit Robert Reich ja Paul Krugman ovat jo ainakin vuosikymmenen toitottaneet, että tulonjako on liian epätasainen Yhdysvalloissa. Yksi prosentti tulonsaajista (ja viimekädessä 0,1 prosenttia tulosaajista) kahmii liian suuren osan kakusta. Kysymys on epäoikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta epätasa-arvosta, mutta ehkä vieläkin enemmän järjettömästä jakopolitiikasta kansantalouden näkökulmasta. Vahvaa keskiluokkaa tarvitaan pitämään kulutusta yllä. Nyt se ei siihen enää pysty vanhan hyvän ajan malliin.

Harvardin professori Robert Reich on pohtinut kirjassaan Supercapitalism kansalaisen, kuluttajan ja sijoittajan suhdetta. Ja nimenomaan niin, että hän sijoittaa kaikki nämä piirteet samaan ihmiseen. Hänen johtopäätöksensä on varmaan oikea, kun hän kuvaa meissä kuluttajan ja sijoittajan roolin vahvistumista kansalaisen roolin kustannuksella.

Reich oivaltaa oikein, että olemme itse globaalin talouden seurauksena – halutessamme kaiken maksavan vähemmän kuin aiemmin – aiheuttaneet suurten globaalien yritysten kasvun ja mahdin. Kun suurten yritysten valta on kasvanut on se syönyt kansalaisyhteiskuntaa, yhteisöllisyyttä. Suuret yritykset siirtävät tämän mahtiasemansa tavallisen ihmisen elämään alenevin hinnoin, alenevin palkoin (varsinkin Yhdysvalloissa), ulkoistamisin jne. Tämän kaiken hinta on, että me emme enää ”harjoita” kansalaisyhteiskuntaa. Vahinko maksetaan kansalaisyhteiskunnan rapautumisena. Sitä maksetaan myös kansanvaltaisen järjestelmän heikentymisenä.

Tietenkään kehitys ei tapahdu nopeasti, vaan vuosikymmenien kuluessa. On kuitenkin syytä olla aidosti huolestunut demokratiaan perustuvan järjestelmän puolesta.

Suomen ongelmien ytimessä on elinkeinojen rakennemuutos. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut vuosituhannen vaihteen 25 prosentista nykyiseen noin 15 prosenttiin. Suomen teollisuuden rakennemuutos on Euroopan rajuin. EU:ssa keskimäärin teollisuuden pudotus on ollut vastaavana aikana vain 3,3 prosenttia. Jotkut ovat tulkinneet tämän niin, että jatkossa kannattaa keskittyä palveluihin ja palvelujen vientiin. Olen eri mieltä. Palveluihin panostaminen on OK, mutta nyt tarvitaan erityistä huomiota modernin teollisuuden edellytysten parantamiseen. Tämä kehitys on toteutunut Yhdysvalloissa ja paljon aikaisemmin, joten me vain toteutamme trendiä.

Hiukan pidemmällä aikavälillä on mahdollista toteuttaa Risto Linturin esittämä visio, jossa robotiikalla siirretään työpaikkoja takaisin siihen ympäristöön, missä kulutuskin tapahtuu eli siis takaisin esimerkiksi Suomeen. Tulevaisuus on kuitenkin täällä jo nyt, joten robotiikkateollisuuteen olisi syytä panostaa eri malliin (kuten nyt tehdään esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa) kuin mitä Suomessa tapahtuu.

Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Tässä on takana ajatus, että myös keskituloisille tulisi taata kunnollisen talouskasvun kautta siedettävät olosuhteet. Samalla myös rikkaat hyötyvät.

:::::::::::::

Julkisten palvelujen universaalisuus on ollut mielestäni hyvinvointiyhteiskunnan avainasia. Kaikkien olisi saatava hyötyä julkisista palveluista. Hyvinvointiyhteiskunta alkaa rapautua, jos maksajat ja etujen saajat ovat kaksi eri ihmisryhmää. Kaikkien maksajien on saatava myös palveluja. Juuri tämä kaikkien kansalaisten sitominen hyvinvointiyhteiskuntaan on taannut yhteiskunnan tasapainoisen kehittämisen ja viime kädessä yhteiskuntarauhan. Viime aikoina on kuitenkin alettu puhua yhä enemmän palvelujen porrastuksesta ja progressiosta. Kaikki tämä liittyy ongelmaan, jossa palvelut on rakennettu hyvinä aikoina niin korkealle tasolle, että niiden ylläpitoon ei tahdo olla varaa. Ongelmaa on pyritty ratkomaan mm. tinkimällä rajoitetusti palvelujen universaalisuudesta. Tässä puututaan keskiluokan elintärkeään etuun, joka rapauttaa todennäköisesti hyvinvointiyhteiskunnan perustan.

Edellä esitetty uhkaa myös suomalaista luottamusyhteiskuntaa, joka yhdessä muiden skandinavian maiden kanssa muodostaa ainutlaatuisen yhteiskuntarakenteen maailmassa. Myös luottamusyhteiskuntaa uhkaa rapautuminen.

Koulutuksen maksullisuus on seuraava uhka, joka murentaa universaalista luottamusyhteiskuntaa. Maksuttomuus laajalta totutettuna on ns. skandinaavisen mallin ydinasia. Kaikille maksuton laadukas koulutus on ehkä kaikista universaalin hyvinvointiyhteiskunnan piirteistä tärkein. Vielä maksullisuutta suurempi uhka on koulutuksen inflatorinen kehitys, joka johtaa ylikouluttautumiseen siihen nähden minkälaisia töitä on tarjolla.

Entä jos lopputuloksena on entisten hyvinvoivien ihmisten kapina? Pidän melko varmana, että kapina ei ala perinteisistä alemmista sosiaaliluokista, vaan (entisestä) keskiluokasta, joka huomaa maksavansa yhä enemmän ja saavansa yhä vähemmän. Tilanne kapinan seurauksena ei johda kuitenkaan keskituloisten kannalta parempaan lopputulokseen, vaan huonompaan, koska ”suuren yhteiskunnan” pienentäminen johtaa toimeentulon alenevaan kierteeseen.

Kapina ei siis johda mihinkään. Vai johtaako? Yhdysvalloissa keskituloiset ovat näennäisesti tyytyneet asemaansa eli tulokehityksen pysähtymiseen tai alenemiseen. Kehitys on johtanut pikemminkin poliittiseen välinpitämättömyyteen kuin aktiiviseen vaikuttamiseen. Demokratia on vääristynyt kun kongressin jäsenet ovat järjestään suurituloisia. Poliittiselle kentälle on ominaista voimakas polarisoituminen.

Entä Suomessa, miten täällä voidaan vastata haasteisiin?

Normaalisti edellä mainittuihin ongelmiin tarjotaan seuraavia lääkkeitä: Keskikoisten yritysten vahvistaminen, teollisten ja palveluarvoketjujen jalostetuimpien osien saaminen ja pitäminen Suomessa, ammatista toiseen siirtymisen nopeuttaminen sekä panostaminen tulevaisuuden aloihin kuten biometsätalouteen, energiatehokkuuteen ja ympäristöteknologiaan. Tähän voidaan vielä lisätä työurien pidentämistavoite.

Nämä auttavatkin asiaa. Mutta kasvu ja näivettyminen ovat suomalaisen polarisaation vastapoolit. Poliittinen kenttä jakautuu niihin, jotka uskovat käynnistyvään kasvuun ja niihin jotka painottavat etujen leikkausta.

En usko kapinaan, vaan skenaarioon, jossa elintaso jonkin verran laskettuaan palautuu hitaasti nousevalle käyrälle, jolloin keskeisiä osia universaalista luottamusyhteiskunnasta voidaan säilyttää ja edelleen kehittää. Säästöt eivät merkitse suuria leikkauslistoja, vaan laajapohjaisia juustohöylämäisiä ohennuksia palvelutarjontaan. Leikkauslistojen kannattajien täytyy ottaa kantaa palvelujen priorisointiin. Nykyistä palvelurakennetta pitää silloin oikaista.

Juustohöyläratkaisussa myönnetään, että rakenteet ovat toimivia ja niiden perusteita ei aseteta kyseenalaisiksi.