Siinä tekijä missä näkijä

Jean-Claude Juncker ehdotti taannoin EU:n armeijan perustamista. Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen jäi kaipaamaan (”Harkitaanpa vielä sitä Junckerin ehdotusta”, HS, 22.3.2015) perusteellista keskustelua asiasta Suomessa, mutta Hämäläisen sanoin ”Mitä vielä! Sille on lähinnä naureskeltu”. Puolueet eivät ole lämmenneet ehdotukselle. Ymmärrän hyvin, että Euroopan armeija tuntuu haihattelulta. Yhteisen armeijan kilpailijana on Nato. Sitä paitsi tuntuu aivan mahdottomalta, että EU:n sisältä löydetään riittävä yksimielisyys armeijan perustamisesta, sen varustamisesta, sen rahoittamisesta ja sen toiminnan luonteesta. EU on rauhan ajan yhteenliittymä, ja siinäkin roolissa sillä on tekemistä.

EU:n armeijalla on mielestäni vain kaksi funktiota: sillä voidaan yrittää korvata Suomen kaltaisessa maassa liittyminen Natoon. EU-armeija olisi vähemmän vastenmielinen suomalaisten enemmistölle. Toinen vaihtoehto on, että EU-armeija olisi välivaihe matkalla kohti Natoa. Kumpikin vaihtoehto on erittäin epätodennäköinen.

Hämäläisen märehtiminen asialla viittaa siihen, että HS:n pyrkimys viedä Suomea Natoon on niin kovassa vastatuulessa, että sille yritetään löytää epätoivoisesti vaihtoehtoa. En ole tietoinen, mihin faktoihin tällainen hätä liittyy.

Sitten Hämäläinen viittaa EU:n liittymisen yhteydessä esillä olleeseen turvallisuusaspektiin. Mauno Koivistoakin hän lainaa ja toteaa, että Koiviston mielestä turvallisuuspoliittiset syyt olivat voimakkain puoltolause EU:hun liittymiselle.

Itse muistan hiukan toisin. Pääargumentti EU:n vastustajilla oli itsenäisyyden menettäminen, mutta ei Venäjälle vaan EU:lle. Entä EU:n kannattajat? En kiellä, etteikö turvallisuusaspekti olisi ollut esillä, mutta mielestäni keskeiset perustelut EU:hun liittymisessä olivat taloudellisia. Maksimissaan ajateltiin, että EU oli lopullinen länteen sitoutumisen merkki, mutta ei ensisijaisesti turvallisuuspoliittisista syistä vaan taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti. Eri asia on sitten, että EU:n kannattajien vetoaminen turvallisuuteen saattoi vaikuttaa joidenkin ihmisten kääntymiseen EU-liittymisen puolelle.

Meillä on taipumusta kirjoittaa historiaa uusiksi aina siitä ajankohdasta käsin, jota kulloinkin elämme. Juuri nyt turvallisuusnäkökohdat ovat esillä ja sen takia EU:hun liittyminen nähdään niin voimakkaasti turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. EU:n kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle ja siitäkin syystä halutaan korostaa turvallisuustekijöitä ajatellen ehkä, että kun muu ei tehoa, niin käytetään tätä korttia.

Presidentti Niinistö on ymmärrettävistä syistä halunnut nähdä EU:n myös turvallisuusorganisaationa, koska Nato-vastaisuus on niin selkeää. Mutta ei hänelläkään ole ollut konkreettista etenemisväylää osoitettavana, jos ei sellaisena pidetä Junckerin tukemista.

Hämäläisen kolumnin lopussa on paljastava kohta HS:n paniikista, kun hän toteaa, että vaikka Junckerin ehdotus on tuomittu epätodennäköiseksi ”on kuitenkin syytä tarttua oljenkorteen, jos ei muuta ole tarjolla.” Oljenkorteen? Mistä tämä yhden totuuden epätoivologiikka kumpuaa?

Ihmetyttää, että Hämäläisen kaltainen kokenut toimittaja tarttuu johonkin Moskovan torin huuteluun (”Anna meille Puola, Suomi….”) ikään kuin kysymys olisi muinaisen Pravdan tuomionjulistuksesta.

Onko niin, että jos haastatellaan kiinteistövälittäjää kiinteistömarkkinoiden tilasta, korkeaa upseeria turvallisuupoliittisesta tilanteesta ja lehtimiestä akuutista poliittisesta kriisistä, niin kukin näistä on niin keskellä tapahtumien läpinäkymätöntä sumua, ettei pysty hahmottamaan kokonaisuutta? Tarvitaan viisaita poliitikkoja, huippuvirkamiehiä ja valveutuneita lukijoita näkemään metsä puilta.