Yle TV 1:ssä on meneillään dokumentti ”Suomi on venäläinen”, joka on kohtuullisen mukavasti valottanut eri puolia Venäjä-suhteestamme. Viimeisin jakso käsitteli suomettuneisuutta ja kotiryssiä. Huomasin, miten tärkeää olisi ensin määritellä, mitä suomettuminen on, ja vasta sitten kertoa kanta asiaan. Meillä on lukuisia erilaisia käsityksiä siitä, mitä tuo käsite pitää sisällään. Olen useissa blogikirjoituksissani pyrkinyt määrittämään suomettumisen siten, kun minä sen näen.
Lainaan erästä aiempaa kirjoitustani seuraavassa:
”Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.
Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.
Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä propagandaa tai viihdekäyttöä.
Paavo Väyrynen määritteli taannoin Pressiklubissa suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.”
Määrittelen itse suomettumisen vielä tiukkareunaisemmin: se on toisen valtion mielipiteen/painostuksen hyväksikäyttöä täällä Suomessa toisia suomalaisia/suomalaisyhteisöjä/isänmaata vastaan.
Kotiryssäjärjestelmä on mielestäni arveluttavaa osallistumista/antautumista yhteistyöhön vieraan vallan edustajan kanssa. Ongelma on, että viimeistään siinä vaiheessa, kun arkistot avautuvat, voi paljastua, kuinka vastapuolen tiedustelupalvelu kehua retostelee saavutuksillaan ilman, että välttämättä mitään arkaluontoista tietoa on välitetty.
Suomettumista ei ole se, että Venäjä ilmoittaa, että he eivät pidä siitä, jos Suomi hakee Naton jäsenyyttä. Venäjällä on oikeus sanoa mielipiteensä asiasta. Ja meillä on oikeus – ja velvollisuus - muodostaa itsenäisesti kantamme asiaan. Jos siis ilmoitamme, että emme ole hakemassa Naton jäsenyyttä, niin se on meidän oma kannanottomme, ei Venäjän kannan suomettunutta toistamista.
Nyt kysytään onko suomettuminen palaamassa? Vastaan, että ei ole jos me emme rupea käyttämään Venäjä-suhteitamme toisia suomalaisia vastaan. Jos niin menettelemme, niin silloin palataan 1970-luvulle, jolloin estettiin tiettyjen puolueiden tulo hallitukseen tai tiettyjen henkilöiden nimeäminen korkeisiin tehtäviin (esimerkiksi ministereiksi) venäläisten vaatimuksesta. Voin ymmärtää kahden isänmaallisen miehen, Keijo Korhosen ja Lauri Sutelan pettymyksen, kun tiukan paikan tullen presidentti Kekkonen ei aidosti asettunut puolustamaan heitä venäläispainostusta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti