maanantai 23. maaliskuuta 2015

Suomessa on tehokas julkinen sektori

Kun talous taantuu on tapana nostaa tikun nokkaan julkisen sektorin koko. Sen osuus bruttokansantuotteesta nousee, kun bkt vaivoin kasvaa tai suorastaan alenee. Tämä on pikemminkin luonnollista kuin poikkeavaa. Julkinen sektori toimii automaattisen vakauttajan tavoin. Esimerkiksi työttömyyteen liittyvät menot kasvavat väistämättä, kun talous taittuu taantumaan. Mitenkähän paljon tuhoa olisi aiheutunut vuoden 2009 bkt:n syöksystä, jos valtion ja kuntien taloudet olisivat reagoineet laskuun välittömästi voimakkain menoleikkauksin? No, näin hulluja päätöksiä ei tietenkään tehty.

Tuoreessa muistissa on poliitikkojen – presidenttiä myöten – esille ottama julkisen sektorin koko suhteessa bruttokansantuotteeseen. Sen väitettiin olevan 58 prosenttia. Niinhän se onkin, mutta samalla unohdettiin mainita, että yritysten ja kotitalouksien suhteellinen osuus nosti kokonaisprosentin suorastaan satoihin prosentteihin. Oikein olisi ollut puhua julkisen sektorin osuudesta bruttokansantuotteesta, jolloin eri tekijöiden osuus yhteenlaskien olisi tehnyt 100 prosenttia. Sanottakoon tässä vielä, että julkisen sektorin osuus on tuo moneen kertaan mainittu reilu viidennes bkt:stä (ja yksityinen sektorin vajaat 80 prosenttia).

Se on totta, että Suomen julkinen talous on julkisten kulutusmenojen suhteella bkt:hen mitattuna EU-maiden neljänneksi laajin, mutta aivan liian usein unohdetaan mainita, missä seurassa olemme. Suomea ”edellä” ovat Tanska, Hollanti ja Ruotsi. Nurinkurista tässä on se, että juuri näistä maista meidän kehotetaan ottavan oppia (muistattehan ”Ruotsin malli”, ”Tanskan malli” ja Hollantihan on yksi kaikkein menestyksekkäimmistä maista koko maailmassa). Ruotsin Suomea parempi työllisyystilanne selittyy paljolti sillä, että julkinen sektori työllistää Ruotsissa asukaslukuun suhteutettuna selvästi enemmän kuin meillä. Ei ole sattumaa, että tuoreiden tilastojen mukaan näiden edellä mainittujen maiden kansalaiset – Suomi mukaan lukien – ovat tyytyväisimpiä elämäänsä. Olisiko laajalla julkisella sektorilla jotain tekemistä menestyksen kanssa? Oma vastaukseni on: kyllä.

Suomessa on Euroopan komission ja Maailmanpankin vertailussa EU-maiden tehokkain julkinen sektori. Me jätämme taaksemme juuri nuo laajan julkisen sektorin loistavan menestyksen maat eli Tanskan (2), Ruotsin (3) ja Hollannin (4) puhumattakaan Saksasta (7), Ranskasta (12) tai Virosta (17). Suomi on ykkönen jopa selvällä erolla, esimerkiksi Ranskan suhdeluku em. vertailussa on noin 1,4 ja Suomen suhdeluku on noin 2,3. Joskus kuulee Suomea verrattavan propagandistisesti Kreikkaan, mutta tilastot paljastavat aivan muuta: Kreikan suhdeluku on alle 0,5!

Mistä moinen johtuu? Perussyy on, että meillä on rakennettu systemaattisesti hyvää julkista sektoria vuosien ja vuosikymmenien ajan. On selvää, että meneillään olevan taantuman sopeuttamistoimenpiteet ovat osittain vaikuttaneet julkisen sektorin tehokkuuteen: enemmän palveluja vähemmillä resursseilla. Enpä ole nähnyt liiemmin kehuja tästä tuloksesta.

Kun aiemmin olin töissä julkisella sektorilla, olin ylpeä henkilöstöni työn tehosta. Miltähän kuulostaa nyt olla Suomen talouden riippakivi? Sattuneesta syystä jouduin sairaalaan muutamia päiviä siten. Kuulin kuinka sairaanhoitaja päivystyksessä harmitteli 18 tunnin työvuoroa.

Mistä nykyiset vaikeutemme johtuvat? Mielestäni pääsyy on Suomen loistava kasvu 1990- ja 2000-luvulla! Suomen kansantalous kasvoi vuosina 1994 – 2007 bruttokansantuotteella mitattuna keskimäärin 3,8 prosentin vuosivauhtia, joka oli kehittyneiden maiden ehdotonta huippua. Ei siis seitsemää lihavaa vuotta vaan 14! Puuttuivat varoittajat, jotka olisivat kehottaneet varovaisuuteen menolisäyksissä hyvien tulojen saattelemana. En silti moiti kovin rankasti. Käsittääkseni Suomen velkasuhde laski 1990-luvun puolesta välistä vuoteen 2007 mennessä karkeasti 60 prosentista karkeasti 30 prosenttiin. Toimittiin siis oikeansuuntaisesti. Kun olemme nyt ”palautuneet” takasin 60 prosenttiin ei pitäisi repiä vaatteita järkytyksestä.

Me kohtasimme finanssikriisin ryöpytyksen ohuemmalla panssarilla kuin monet kilpailijamaamme. Siksi seurauksetkin ovat olleet murheellisemmat. Pitää varmasti paikkansa, että kun lasketaan Suomen romahduksesta pois paperituotannon ja elektroniikkateollisuuden (lue: Nokia) menetykset, emme ole muita (esimerkiksi Ruotsia) heikompia. Mikä avuksi? Vaalien lähestyessä puolueet ja esimerkiksi valtiovarainministeriö ovat laatineet sopeuttamisohjelmansa. Jos niukkuudella avulla pärjääminen otetaan lähtökohdaksi, ovat edellä mainittujen tahojen leikkausohjelmien miljardimäärät oikeansuuntaisia. Kriisitietoisuus on päällä.

Haluan kuitenkin tässä tuoda esille vaihtoehtoisen ajattelun, jota edustaa professori Pertti Haaparanta. Haaparannan lähtökohta on, että Suomi saa pitkäaikaista velkaa negatiivisella reaalikorolla. Hänen ajatuksena on, että velkaelvytys voisi jopa rahoitta itse itsensä.

Velkaelvytystä on moitittu siitä, että se suuntaa rahaa tuottamattomiin investointeihin. Mielestäni esimerkiksi teiden huono kunto on hyvä kohde korjausrahoille (materiaalikulut nyt alhaalla), sillä valtiovalta ne tiet kuitenkin korjaa. Huonot tiet ovat kansantaloudellinen kuluerä. Kasvaako velka näin ollen? Kyllä, mutta eivät luottoluokittajat sitä näe suurena murheena näillä koroilla. Suomi on velkatilastossa EU:ssa 14. sijan paikkeilla.

Pasi Holm suosittelee infrahankemenojen jaksotusta Ruotsin malliin. Ruotsi on rahoittanut jaksotettuja infrainvestointeja Valtiokonttorin lainoilla. Hankkeita voitaisiin toteuttaa pitkäkestoisen taantuman aikana lainarahoituksella, jotka maksetaan valtion omaisuuden myyntituloilla. Holmin mallissa omaisuutta myytäisiin korkeasuhdanteessa - ei taantuman aikana hätäpäisesti - hyvällä hinnalla.

Haaparanta ja Holm ovat periaatteessa samalla kannalla velkaelvytyksen tarpeesta juuri nyt. Haaparanta painottaa elvytystä ja Holm elvytyksen ja sopeutuksen yhdistelmää. Haaparanta varoittaa leikkaamasta vääristä kohdista. Kulutuskysynnän hiipuminen tuntuu koko kansantaloudessa. Koko ajattelu koskien nousu- ja laskukausia pitäisi määrittää uudella tavalla (itse asiassa vanhalla keynesiläisellä tavalla). Korkeasuhdanteessa säästäminen vain tahtoo unohtua.

Julkisen sektorin suurelle tai suurehkolle koolle on monta hyvää perustetta Suomessa. Suomi on harvaanasuttu, pitkien kulkumatkojen maa, jossa kilpailutus ei läheskään aina toimi aidosti. On vaikeaa kuvitella, että annettaisiin yrityssektorin kuoria kermat päältä tiheään asutuilla alueilla ja sitten maksattaa valtiolla kannattamaton palvelubisnes harvaanasutuilla alueilla.

Julkisen sektorin on oltava vahva siitäkin syystä, että - aiemmin julkisen sektorin tuottamat - palvelut eivät valuisi käytännössä monopoleiksi jättimäisille ulkomaisille konserneille. Paluuta ei sen jälkeen ole normaalimarkkinoille.

Suomen kaltaisessa maassa tarvitaan aina yksityisen ja julkisen sektorin laajaa yhteensovittamista, jotta palvelut voidaan hoitaa asiallisesti. Julkisen sektorin tehonlisäykset ovat paljolti kiinni ITC-hankkeiden toteuttamismahdollisuuksista aidosti kilpailluilla markkinoilla. Toinen tapa joustavoittaa kunnan henkilöstön työtä on kompetenssirajojen väljentäminen. Laajamittaiseen henkilöstön säästöohjelmaan byrokratiatalkoiden nimissä suhtaudun skeptisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti