Kansainvälinen tilanne on nostanut pintaan monia sellaisia mielipiteitä, jotka kuulostavat hätiköidyiltä, ja joiden lausujat ovat lukeneet huonosti historian läksynsä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että ulkopolitiikkaa tulee tarkastella pitkäjänteisesti. Akuutteihin tapahtumiin tulee reagoida, mutta mielellään siitä perspektiivistä, jolle ainakin viimeisen 100 vuoden historia luo pohjan.
J.K. Paasikivi oli merkillinen mies. Hänen koleerinen luonteensa synnytti juuri sellaisia harkitsemattomia mielipiteenilmaisuja, joiden varassa ulkopolitiikkaa on vaikea hoitaa. Julkisuuteen äyskäisyt eivät toki päässeet. Onneksi useimmat arvioivat häntä niiden mielipiteiden perusteella, jotka hän esitti tunnekuohuista rauhoituttuaan. Ehkä kuohahtelussa oli mukana myös laskelmointia. Paasikiven historianfilosofian arviointi on mielestäni nykytilanteen analysoinnin kannalta välttämätöntä.
Tosiasiassa oli monta Paasikiveä. On aika pitkä matka Paasikiven etukäteen kirjoittamasta Leningradin valtauksen ”voitonpuheesta” Paasikiven sodanjälkeiseen linjaan. Pahimmillaan häntä voisi sanoa opportunistiksi, joskaan hän ei tässä lajissa pärjää U.K. Kekkoselle, joka keikahti muutaman kerran pääseisonnan kautta jaloilleen.
Rehellisyyden nimissä Suomen selviytyminen 1900-luvusta itsenäisenä kansakuntana edellytti aika ajoin nopeita käännöksiä, sankarillista taistelua ja hyvää onneakin. Lähes sata vuotta länsimaisena liberaalina demokratiana – vain vähän tinkien - on mahtava saavutus ja kestää vertailun melkein mihin tahansa valtioon.
Kirjassa ”Veitsen terällä” ( 2014) Vesa Vares kirjoittaa artikkelissaan ”Paasikivi ja Yhdysvallat” Paasikiven vaikeudesta mieltää Yhdysvaltoja osaksi maailmanpolitiikkaa. Nousukasmainen, kokematon Yhdysvallat saa osakseen paasikivimäisiä paasaavia, vähätteleviä arvioita. Hänen mielestään Yhdysvallat olisi saanut pysyä sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa monroelaisessa eristäytyneisyydessä. Se kuitenkin ”sotkeutui” Euroopan asioihin, jonka seurauksena vanhan mantereen tasapaino horjui. Ihan kaikki palapelin osaset eivät asetu paikalleen tässä Paasikiven arviossa.
Natoa Paasikivi piti tärkeänä vastavoimana Venäjälle sodanjälkeisessä Euroopassa, mutta mitään houkutusta liittoutua Paasikivi ei tietenkään tuntenut. Vaikka Paasikivi pelkäsi venäläisten arvaamattomuutta ja näki monet naapurin toimet ”hirmuisina”, hän kuitenkin kokonaisnäkemyksessään paalutti hyvin Suomen aseman puolueettomana valtiona. Tämän päivän ykkösongelmaksi nostetaan Suomen länteen suuntautumisen (liberaali demokratia, EU:n jäsenyys ym.) ja geopoliittisen asemamme ristiriitaisuus ja eriparisuus. On kova halu kiinnittyä länteen ideologisista ja turvallisuussysistä. Itse en näe kiistatonta länteen kuulumistamme ja toisaalta hyviä Venäjä-suhteita keskenään ristiriidassa olevina asioina. Mikään ei - Venäjä mukaan luettuna – estä meitä olemasta osa länttä.
Meidän ei tarvitse toitottaa olevamme osa länttä sen takia, että jotkut lännessä ideologisista syistä yrittävät luoda Suomen asemesta toisenlaista kuvaa. He tekevät sen joka tapauksessa, jossei muuten niin propagandistisista syistä. Meidän ei tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi ajatteluamme. Riittää kun pysymme lujana puolustaessamme läntisiä arvoja.
Emme myöskään tarvitse länteen kuulumisen lisätodisteena liittoutumista Natoon. Tällainen puhe osoittaa lähinnä huonoa itsetuntoa.
::::::::::::::::::::::::::
Historia on jatkumo ja tähän jatkumoon Suomen pitää sijoittaa itsensä. Yleisesti toinen maailmansota nähdään ensimmäisen maailmansodan päätteeksi tehtyjen Saksaan kohdistuneiden äärisanktioiden (sotakorvaukset) välillisenä seurauksena. Natsi-Saksa halusi ”kostaa kostorauhan”. Toki tähän liittyi täysin asiayhteyksistä irronnut Saksan maailmanvalloitushalu.
Kylmä sota on toisen maailmansodan välillinen seuraamus. Tosin vastakkain kylmässä sodassa olivat osapuolet, jotka olivat keskenään liittoutuneita toisessa maailmansodassa. Sopu ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun rautaesirippu laskettiin suurin piirtein siihen kohtaan, mihin armeijat lännestä ja idästä olivat edenneet. Merkittäväksi erottavaksi tekijäksi nousi yhteiskuntajärjestelmien vastakkainasettelu. Oliko se ainut syy, ja oliko se edes pääsyy, sen jätän tässä avoimeksi.
Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton romahdukseen ja lännessä katsottiin sosialismin romahduksen seurauksena, että ideologinen ja muu vastakakkainasettelu päättyi 1990-luvun vaihteessa. Tässä kohtaa historian jatkumo astuu jälleen peliin: Vladimir Putin on julistanut, että ”kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen”. Tämän voi käsittää kirjaimellisesti tai symbolisesti: Venäjä katsoo, että länsi ei pysähtynyt lännen ja idän väliselle kuvitellulle rajalle, vaan eteni Venäjän rajoille saakka. Itä-Euroopan maat päästyään irti Neuvostoliitosta suorastaan ryntäsivät Natoon eikä Venäjä heikkoudentilassaan pystynyt sitä estämään, ehkei halunnutkaan. Jälkikäteen se on ruvennut katumaan sortumisen ”helppoutta”. Länsi ei ole maksanut mitään – eikä ainakaan tarpeeksi suurta - hintaa idän romahtamisesta.
On esitetty väite, että tosiasiassa Venäjä ei ole historiansa aikana koskaan ollut näin vähän uhattuna kuin nyt. Väite on täysin spekulatiivinen: aliarvioimme lännessä Naton ja EU:n itään vyörymisen merkityksen Venäjälle. Uhka on Venäjän mielestä potentiaalinen. Läntinen totuus ja idän totuus eroavat toisistaan.
Edellä olevasta voidaan kiistellä loputtomasti. Onko Venäjä oikeasti uhattuna? Voidaan asettaa kysymys, mikä on läntisen järjenkäytön ja logiikan näkökulmasta oikea tulkinta ja mikä on oikea tulkinta itäisen (meidän näkökulmastamme) salamyhkäisyyden ja arvaamattomuuden näkökulmasta. Molemmin puolin puuttuu monta kertaa peräänkuuluttamani halu asettua toisen asemaan.
jatkuu osassa 2…..
En pidä yllä kirjoitettuja näkökantoja Paasikiviläisenä realismina vaan Kekkoslaisena nöyristelynä. Ymmärtääkseni Venäjälle ei ole hyökännyt kukaan 70 vuoteen. Samana ajanjaksona Venäjä on hyökännyt lukemattomia kertoja naapurimaidensa kimppuun. Kuinka tästä faktasta kirjoittaja saa mielessään väännettyä, että sotilaallisen uhan kohteena onkin hyökkääjä, eli Venäjä, eikä hyökkäyksen kohteet, on lukijalle suuri arvoitus.
VastaaPoistaVenäjä elää lähes ainoastaan myymällä kaasua ja öljyä EU-maihin. 65% liittovaltion budjetin tuloista tulee suoraan EU:sta. Kuinka pääasiallinen tulon ja vaurauden lähde (jolla ei ole edes sotavoimia) voisi olla Venäjälle minkäänlainen uhka on lukijan toinen ihmettelyn aihe.
Naton osalta taas on pidettävä mielessä, että jokaisella kansakunnalla on oikeus itse päättää omasta puolustuksestaan. Venäjällä ei voi eikä saa olla minkäänlaista veto-oikeutta tähän päätökseen. Ei Ukrainan eikä myöskään Suomen osalta.
Pohdin Venäjään kohdistuvaa uhkaa sekä läntisestä että itäisestä näkökulmasta. En ymmärrä, miten olet päätynyt moisiin johtopäätöksiin. Totean kirjoituksessani, että ajattelu on erilaista lännessä ja idässä. Lännessä välttämättä ei nähdä minkään uhkan kohdistuvan Venäjään, mutta Venäjällä asia nähdään toisin. Henkilökohtaisesti en näe Venäjään kohdistuvaa uhkaa, mutta sillä ei ole tietenkään merkitystä. Venäjän näkökulmaa voi tarkastella kirjoitukseni "Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen näkökulmasta". Venäjä pyrkii turvaamaan kaikki rajansa. Se ei pelkää Suomea, vaan Suomen kautta tapahtuvaa hyökkäystä ja siksi Suomen liittoutuminen on Venäjälle myrkkyä.
VastaaPoistaOlet yhdessä asiassa omaksunut Venäjän disinformaatiota. Kylmä sota päättyi rauhansopimukseen. Kylmän sodan päätösasiakirjoina olivat Saksan yhdistäneen neljän vallan konferenssin loppuasiakirja sekä ETYJ:n uuden roolin muotoilleet vuosien 1990-95 loppuasiakirjat. Näissä sopimuksissa Venäjä hyväksyi asemansa häviäjävaltiona ja sitoutui kunnioittamaan uusia rajoja sekä syntyneiden valtioiden suvereniteettia. Tottahan on, että Venäjä oli tällöin altavastaajana, mutta se on hävinneen kohtalo. Vae victis! Ei meitäkään paljoa Pariisissa 1947 säälitty.
VastaaPoistaVenäjän nykyinen politiikka perustuu ajatukseen siitä, että nämä sopimukset olisi revittävä auki ja maalle neuvoteltava vahvempi asema, johon Venäjä katsoo olevansa oikeutettu. Kansainvälinen oikeus ei tällaista asemaa sille myönnä eikä meillä lännessä ole mitään syytä lähteä avaamaan Euroopan turvallisuusjärjestelmän perusteita. Jos Venäjän kiristykselle annetaan myöten, voivat myös Turkki, Saksa, Italia, Ranska tai joku muu yrittää samaa. Venäjälle on lyötävä luu kurkkuun. Vain Krimin palautus Ukrainalle on hyväksyttävä lopputulos. Jos tämän aikaansaamiseksi on käytävä sota, niin sitten se lienee pakko käydä. On näytettävä, ettei väkivallalla voi parantaa asemaansa eurooppalaisessa turvallisuusjärjestelmässä.