Kuulun niihin jotka ovat ihmetelleet, miten hitaasti verkko-opetus on levinnyt oppilaitosmaailmassa. Nyt asiaan on puuttunut Ville Saarikoski Laureasta. (HS 16.2.2015: ”Nettiaikakauden korkeakoululle olisi nyt tilaus”). Asiaa voidaan tarkastella verkko-opetuksen käyttöönottovalmiuksien kannalta, kuten Saarikoski tekee, mutta myös aivan toisesta näkövinkkelistä, jonka ottaa esille sosiologian professori Randall Collins pohtiessaan kirjassa ”Onko kapitalismilla tulevaisuutta?” (luku: ”Keskiluokan työn loppu”) problematiikkaa ylikouluttautumisen näkökulmasta.
Saarikoski arvelee, että paikallis- ja aluepoliitikot haluavat suojella omien alueidensa ammattikorkeakouluopetusta niin pitkälle, että samaa kurssia opetetaan viidellä eri paikkakunnalla, vaikka verkossa opetusta voisi jakaa tehokkaammin ja pienemmillä kustannuksilla.
Pelottava vaihtoehto on, että jos emme Suomessa tartu verkko-opetukseen tarmokkaasti, opiskelijamme surfailevat pian (sitä tapahtuu jo nyt) ulkomaisten korkeakoulujen verkkokursseilla. Se Suomen koulutusihmeestä!
Saarikoski ihmettelee suomalaisten yliopistojen heikkoa verkkokurssitarjontaa. Onko siis opetus jäänne hiipuvan teollisuuden ajalta? Entä koulutusvienti näillä eväillä? Hän ihmettelee, etteivät opettajat voi antaa tutkintoon johtavia opintopisteitä oman instituution ulkopuolella, kun lääkäritkin voivat kirjoittaa reseptejä riippumatta siitä, missä ovat töissä.
Kysymys ei ole maantieteestä eli vierekkäisten oppilaitosten hallintojen yhdistämisestä. Opetusta voi antaa oppilaitos, joka fyysisesti sijaitsee satojen kilometrien päässä. Tämä johtaa mielenkiintoiseen haasteeseen, miten kurssien hallinnointi järjestetään. ”Järjestävä oppilaitos” voi olla myös pilvipalvelu, jolloin fyysistä emo-oppilaitosta ei tarvita lainkaan. Tällainen vaihtoehto yksinomaisena totutuksena on tietenkin mahdoton, koska on valtava paine käytännöllistää opetusta. Tarvitaan fyysinen paikka, missä teoriaoppeja siirretään käytäntöön, ellei sitten integroida opetusta perusteellisesti yritysten kanssa.
Vai käykö tässä niin kuin terveydenhoitoalalla osin on jo käynyt eli toteutus siirtyy isojen kansainvälisten organisaatioiden haltuun ja opetus tapahtuu verkon kautta? Tuskinpa näin tapahtuu jo pelkästään sen takia, että opetus on lainsäätäjän erityisessä suojeluksessa.
Teknisesti verkkokurssien hidas kehittyminen on hämmentävää, onhan Suomella hyvät ITC-osaamisen valmiudet ja perinteet. Olemmeko omien vanhojen tottumustemme orjia? Totta kai on syytä pitää mielessä, että Suomessakin on korkeatasoista verkkokurssitarjontaa, sitä on vain liian vähän.
Oletan, että kaukotavoitteena voisi olla koko oppilaitosjärjestelmän (oppilaitosryhmittäin) opetuksen verkkoon siirtämisestä. Vasta silloin edistysaskel olisi mittava – toki lähiopetuksella täydennettynä. Nyt olen pannut merkille, että opetus on ammattikorkeakoulussa hyvin etäpainotteista eli opiskelijat pannaan tekemään ”kotiläksyjä” verkon avulla ja lähiopetustunneilla lähinnä opastetaan verkkotehtävien tekoon.
::::::::::::::::::::::::::::::
Entä yhteiskunnalliselta kannalta? Miltä opetus näyttää sosiologin näkökulmasta? Randall Collinsin teema on keskiluokan työpaikkojen katoaminen. Hänen mukaansa ”tutkinnot ovat valuuttaa, joka vaihdetaan työpaikkoihin pääsyyn”. Olemme nyt koulutusinflaation kourissa ja tutkintojen suorittamisvimma heikentää tutkintojen arvoa.
Lähinnä Yhdysvalloissa on jouduttu tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut vievät koulutuksen hyödyn. Heidät palkitaan hyvillä työpaikoilla. Sen sijaan keskiluokan työpaikoista kilpailu on kiristynyt ja osin madaltanut palkkatasoa. Monille on aiheutunut pettymys, kun aiemmin hyvään työhön johtanut tutkinto ei enää takaa odotetun tasoista työpaikkaa.
Collins antaa ymmärtää, että kouluttautumismyytti tukee hyvinvointivaltiota työllistäen ainakin opettajia! Koulutuksen laajentaminen on toiminut viime vuosikymmeniin saakka modernin valtion tukipilarina, mutta miten on tästä eteenpäin?
Verkkokurssien kautta – oppilaitosten kilpaillessa – voidaan opetuksesta tehdä edullisempaa sekä Yhdysvalloissa että Suomessa (paine korottaa kurssimaksuja hellittää/paine lisätä yhteiskunnan koulutusmenoja vähenee).
Mutta johtaako tämä koulutusinflaation syvenemiseen? Verkkokurssit ovat mahdollinen ratkaisu opetuksen kasvaviin kustannuksiin, mutta eivät ratkaise koulutusinflaatiota, joka Collinsin mukaan saattaa verkko-opetuksen myötä vain pahentua!
Yhteenvetona Collins toteaa, että koulutusinflaatio voi johtaa koko koulutusjärjestelmän kriisiin. Minään välittömänä lopputuloksena Collinskaan ei tätä toki pidä. Oman sukupolveni ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa palveli keskiluokan ammattien täyttymistä hyvillä työntekijöillä: keskiluokan valkokaulustyöpaikat lisääntyivät, samoin koulutetun työvoiman tarjonta niihin. Tämä vaihe on nyt jo ohi. Hyväkään tutkinto ei takaa työpaikkaa. Moni joutuu menemään työhön, joka ei vastaa koulutusta.
Verkkokoulutus keventää onnistuneesti toteutettuna kouluttamisesta yhteiskunnalle lankeavia kuluja. Se on positiivinen asia. Mutta haasteena on, että kilpailukykyisiä työpaikkoja, joiden avulla säilytetään nykyinen elintaso on jatkossa ehkä vähemmän. On kaksi mahdollisuutta: joko mennään hyvällä koulutuksella koulutusta vastaamattomiin töihin ja/tai sitten ansiotulot tutkintoa vaativissa työpaikoissa alenevat.
Olisiko verkkokoulutuksen suurin hyöty saatavissa muuntokoulutuksessa, koska nyt näyttää siltä, että valmiudet työpaikan vaihtoon eivät ole riittävät. Verkko-opetus voisi toimia työpaikan vaihdon katalysaattorina omalla tai lähipaikkakunnalla, kun oppilaitosverkko harvenee. Tulevaisuus on moniammatillisten ihmisten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti