Venäjä ei siis resurssien puutteen takia pystynyt kilpailemaan lännen kanssa. Yksi kummallinen vaihe tämän vääjäämättömyyden keskellä oli: vuonna 1953 Lavrenti Berijan nähtiin välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen olevan valmis Saksojen yhdistämiseen (mutta olivatko länsimaat siihen valmiit?!). Tämä olisi saattanut johtaa vapaammassa taloudellisessa ilmapiirissä kommunismin lakkaamiseen. Berija oli maineestaan huolimatta pragmaattinen talousmies. Juuri tuolloin Neuvostoliitto lähestyi loistonsa päiviä nousten ainakin osittain (1955-1965) lännen todelliseksi kilpailijaksi. Juuri tuossa saumassa – kuten Derluguian leikittelee – Neuvostoliitolla olisi ollut mahdollisuus nousta ”Kiinaksi ennen Kiinaa”. Mitä jos meillä olisi ollut Vostok-merkkinen kello ranteessamme - lännessä! Berijalle kävi, kuten monille hänen itsensä uhreille: hänet teloitettiin. Hän uhkasi paitsi muun politbyroon henkeä, niin myös sosialismin tulevaisuutta!
Mutta takaisin kronologiaan!
Mitkä olivat syyt Neuvostoliiton pysähtyneisyyteen? Edellä on viitattu siihen, että Neuvostoliito saattoi ammentaa ehtymättömästi talonpoikaisväestöstä työvoimaa teollisuuden palvelukseen. Yhtäkkiä 1960-luvulta alkaen tuo työvoimareservi alkoi ehtyä. Paradoksaalisesti naisten tasa-arvoinen osallistuminen työhön romahdutti syntyvyyden. Toinen syy liittyy työn laatuun. Derluguian puhuu kolmiodraamasta: yritysjohtajat, liberaali älymystö ja työläiset. Kommunistinen puolue perusluonteensa mukaisesti asettui vastakkainasettelussa työläisten puolelle lisäten väestön kulutusmahdollisuuksia, ja tehottomuutta vaivihkaa sietämällä. Näillä toimilla ostettiin työläisten kannatus. Samaan aikaan tapahtunut öljyn maailmanmarkkinahintojen nousu mahdollisti - olosuhteet huomioiden - lokoisat päivät työväestölle ja pelasti neuvostoyhteiskunnan pariksi kymmeneksi vuodeksi.
Pystyyn jämähtäneen Neuvostoliiton romahdusta seurasi yksi Venäjän heikkouden ajoista 1990-luvulta 2000-luvulle. Tätä ajanjaksoa ei tässä käsitellä yksityiskohtaisesti. Riittänee, kun totean Derluguian sanoin, että ”entisen nomenklatuuran joukkomittainen loikkaaminen ja päätä huimaava muuntuminen kapitalisteiksi ja nationalisteiksi kylvi tuhoa valtion ja talouselämän rakenteille”. Tästä kaikesta seurasi, että Venäjällä ei ollut mitään mahdollisuuksia haastaa länttä. Kuitenkin suhteellinen menestys 2000-luvulla (joka kylläkin perustui vain luonnonvaroihin) loi kansallisvarallisuutta, jonka varassa Venäjä saattoi käynnistää uuden Venäjän luomisen.
Juuri tämän uuden Venäjän luonteesta kiistellään. Näkisin kaksi vaihtoehtoa: 1) uuden imperiumin luomisen tahtotila tai 2) turvallisuushakuisen ympäristön tavoittelu. Useimmat länsimaisesti suuntautuneet näkevät Venäjän tavoitteena ensin mainitun. Sitä todistetaan Venäjän aggressiivisuudella sen etelärajoilla.
Itse näen turvallisuushakuisuuden ensisijaisena tavoitteena. Tämä johtopäätös voi syntyä vain siten, että Venäjä aidosti kokee tulleensa uhatuksi Naton ja EU:n (jolla venäläisten mielestä on myös turvallisuusorganisaation luonne) taholta. Kumpikin on ryhtynyt piirittämään Venäjää.
Venäjän uusi rooli pitää sisällään uskonnon merkityksen korostamisen lännen maallistumista vastaan, läntisen rujon kapitalismin vastaisen ajattelun (vaikka se hyväksyykin markkinatalouden), ylpeän oman ”sisäistyneen” ajattelun (hengellisen ja henkisen paremmuuden) ja kulttuurin ylivertaisuuden korostamisen.
Venäjä pyrkii siis oman arvioni mukaan luomaan turvallisuusvyöhykkeen ympärilleen, joka on todella haasteellinen tehtävä, koska länsi on edennyt niin syvälle vanhan Neuvostoliiton hallitsemille alueille. Etupiiriajattelu ei käsitykseni mukaan tarkoita Neuvostoliiton aikuista etupiiriä, vaan varmuutta siitä, että Venäjän ei tarvitse pelätä hyökkäystä lännestä.
Se torjuu jyrkästi lännen eteentyönnetyt tukikohdat, jota pidän ymmärrettävänä näkökohtana. Jos ajatukseni Venäjän turvallisuuslähtöisyydestä pitää paikkansa, on Venäjän politiikan perusprinsiippi puolustuksellinen. Jos taas tavoitteena on - oman katsantokantani vastaisesti - imperiumin uudelleen pystytys aluelaajennuksin, on sen politiikka tulevaisuudessa aggressiivista.
Yhdysvaltain ja Länsi-Europan (ja varsinkin Saksan ) näkemykset sotilaallisen voiman käytöstä eivät ole yhtenevät. Yhdysvalloissa ideologinen painotus poliittisen kentän oikeassa reunassa luo painetta kiihdyttää varustelua. Tämä on vastoin Venäjän turvallisuusvyöhykeoppia ja kärjistää vastakkainasettelua.
Venäjän - Neuvostoliiton historia voidaan nähdä jatkumona ulottuen tsaarien ajoista nykypäivään. Tähän jatkumoon kuuluvat autoritäärinen hallinto, iso byrokratiakoneisto, suuri turvallisuusorganisaatio, valtiokeskeisyys, liberaalin demokratian näkeminen rappeutumisen osoituksena ja läntisen kulutukseen perustuvan elämäntavan asettaminen kyseenalaiseksi.
Venäjän kyvyttömyyttä irtautua raaka-aineriippuvuudesta ei voida sivuuttaa yhteiskunnallisen jäykkyyden selittävän tekijänä. Jostakin syystä siltä puuttuu kyky uusiutua moderniksi valtioksi muutoin kuin valtiojohtoisuuden kautta. Ja se ei yksin riitä kulutustavarateollisuuden ja modernien palvelujen läpimurtoon.
Neuvostoliiton nuori polvi törmäsi vanhojen politbyroon veteraanien muutosvastarintaan 1970- ja 1980-luvulla ja järjestelmä kadotti dynaamisuutensa. Paradoksaalisesti lännessä ajauduttiin uusliberalismin ”markkinat ovat aina oikeassa” -näkemyksen seurauksena syvään taantumaan samaan aikaan, kun valtiokeskeinen järjestelmä pysäytti kehityksen Neuvostoliitossa. Kun uusi sukupolvi Venäjällä vihdoin pääsi esille 1990-luvulla, se omaksui lännestä uusliberalistiset vulgäärikapitalismin periaatteet tuhoten liberaalin demokratian vähäisetkin menestymisen mahdollisuudet.
Valtiojohtoisuus on tuottanut Venäjälle mahdollisuuden menestyä sotilasteknologiassa. Tämä yhdistettynä altavastaajan asemaan lännen rinnalla luo vaikeasti arvioitavia näkymiä tulevaisuuteen. Sitä suuremmalla syyllä vastakkainasettelun purkaminen vaatii valtavasti ponnisteluja, varsinkin kun suuren sodan muisto alkaa haihtua ihmisten mielistä.
Vanha zapadnikkien ja slavofiilien ristiriita näyttäytyy nykytapahtumien taustalla. Venäjällä on juuri nyt meneillään vahva slavofiilisuuntaus. Läntinen suuntautuminen tuotti ilmeisesti pettymyksen ja pettymystä on lisännyt lännen (Nato, EU) menettely Itä-Euroopassa, joka on koettu Venäjällä ärsyttävänä soluttautumisena Venäjän etupihalle. Näen liittokansleri Merkelin politiikassa selviä pyrkimyksiä aidosti purkaa vastakkainasettelua lähinnä saksalaisten omien historiallisten kokemusten takia. Lännen rintamassa Yhdysvallat näkee Venäjän länsirajan kaukaisena ja siksi suhtautuu huolettomammin asetoimituksiin ja mahdolliseen konfliktin laajenemiseen Ukrainassa. Vaikka Yhdysvallat uhkaakin asetoimituksilla on sillä samaan aikaan tarve ”eurooppalaistaa” konfliktiratkaisua painostamalla eurooppalaisia lisäämään puolustusmenojaan.
Juuri nyt näyttää siltä, että Venäjän strategiaa voidaan arvioida kolmen vaihtoehdon perusteella:
1) Neuvostoliiton kaltaisen imperialismin paluu. Ukraina on osa suurempaa suunnitelmaa. Venäjän uutta imperiumia pystytetään vähitellen vuosien kuluessa.
Huomioita: En näe tätä relevanttina vaihtoehtona. Globaali talous ei salli suuria alueellisia muutoksia. Venäjä ei kitkuttelisi Ukrainan rajan tuntumassa, jos sillä olisi laajempia suunnitelmia.
2) Tilanteen jäädyttäminen Venäjän etelärajalla tiettyjen rajoitettujen alueellisten päämäärien jälkeen, jolloin mahdollistuu sekä vetäytyminen jo vaikutuspiiriin otetuilta alueilta että aluevaltausten jatkaminen myöhemmin. Venäjä voi tarttua tilaisuuteen puuttua rajanaapureidensa asioihin, jos se havaitsee tulevansa uhatuksi. Vaihtoehdon toteutumisherkkyys on hyvin pitkälle kiinni suurvaltasuhteista ja suurvaltojen aikomuksista. Jos tavoitteena on puolin ja toisin kauhun tasapainon ylläpito, jännitys saattaa lisääntyä hallitsemattomasti. Toisaalta, jos lännen ja idän välille saadaan tasapainotilanne, Venäjällä ei ole syytä jatkaa aggressiivista politiikkaa.
Huomioita: Venäjä potee suurvaltavajetta. Sillä on tarvetta nostaa profiiliaan. Rauhanomaisiin tuloksiin päästään, jos Venäjän vaikutusvallan kasvulle annetaan tilaa. Yhdysvaltain hegemonia on niin vahva, että sen on vaikea hyväksyä tätä.
3) Turvallisuushakuisen politiikan toteuttaminen. Kysymys on ensisijaisesti puolustuksellisen asenteen omaksumisesta lännen (Nato, EU) levittäytymispyrkimyksiä vastaan. Tavoitteena on torjua laajempi Naton levittäytyminen Venäjän rajojen tuntumaan. Aggressiivisempi politiikka (kohdat 1 ja 2) käy liian kalliiksi Venäjän kansantaloudelle. Venäjällä on aito tarve varmistaa oma turvallisuutensa, mutta ei käynnistää tarkoitushakuisesti konflikteja naapureidensa kanssa. Kova propagandistinen taistelu on kiinteä osa tätä vaihtoehtoa.
Huomioita: Kun sapelinkalistelu ja tarkoitushakuinen propaganda karsitaan, jää Venäjän strategiseksi tavoitteeksi pitää suurin piirtein nykyiset asemansa. Päätavoite on estää länsiliittoutuman laajeneminen. Taistelua käydään ”toisin keinoin” (hybridisodankäynti). Venäjä haluaa, että se tunnustetaan tasavertaiseksi osapuoleksi päätettäessä alueellisten kriisien ratkaisuista ja globaalin talouden kysymyksistä.
Kannattaa huomioida venäjän taantumuksellinen olemus, kun modernissa kapitalismissa tarvitaan vain viidennes systeemin pyöritykseen tulee länsimaissa pysyvä laajeneva roskaväen laajeneva populaatio tuottamaan epäväkautta. Vapaakulkija blogissa on mielenkiintoinen tilasto maailman velkaantumisesta, kaikki läntisen modernisaation kokeneet maat ovat pahenevan julkisen ja yksityisen velkaantumisen kurimuskierteessä,joka tulee pysäyttämään kasvun reaalitaloudessa. Venäjän taseet ovat matalammalla tasolla ja terveemmät kiitos historiallisen sattuman eli neuvostoajan.Venäläisiä ei koskaan ole opetettu vaatimaan yhdenvertaisia oikeuksia vaan he ovat omaksuneet luonnollisen eriarvoisuuden maailmankuvakseen.Uusliberalismin ainut onnistunut tulos taitaa olla kiinan nykyiseen auttaminen yhdeksänkymmemluvulla, siinä on myös uuden venäjän tulevan yhteiskuntakehityksen malli.
VastaaPoista