Kansakunnan perustajaisät ja Yhdysvaltain demokratian synty

Gaudeamus on julkaissut mielestäni ensimmäisen (?) suomeksi ilmestyneen kunnollisen läpivalaisun Yhdysvaltain demokratian syntyyn. Ari Helon kirjan nimi on ”Yhdysvaltain demokratian synty” (2014). Sen liitteinä ovat kaikki tärkeät perustamisasiakirjat, joten se sopinee myös tenttikirjaksi. Amerikkalaista demokratiaa on toki käsitelty lukuisissa muissakin teoksissa, kuten esimerkiksi Alexis de Tocquevillen klassikossa ”Demokratia Amerikassa”, joka on myös minulle tuttu.

Nostan esille joitakin erityisesti mieleen jääviä teemoja kirjasta. Kuten tunnettua Yhdysvallat perustettiin presidenttijohtoiseksi demokratiaksi. Valta näkyy tämänkin päivän päätöksissä: Barack Obama ”ilmoitti” vastikään ilmastosopimuksesta Kiinan kanssa, hän ”antoi” viidelle miljoonalle laittomalle siirtolaiselle oleskeluluvan ja nyt viimeisimpänä ”normalisoi” suhteet Kuubaan!

Yhdysvaltain perustuslaki ei luonut maahan parlamentaarista järjestelmää, jossa hallituksen piti nauttia kansanedustulaitoksen luottamusta.

Vaikka Yhdysvallat olikin uskomaton poikkeus demokratioineen kruunupäävaltakuntien joukossa siirtyi sille joitakin tunnusomaisia piirteitä kuningaskunnista: Valkoinen talo oli ja on ikään kuin hallitsijan palatsi ja presidentin kabinetin juonittelut vastasivat Euroopan hovieliitin riitelyä. Kabinetin ministerit olivat ja ovat edelleen presidentin avustajia.

Yhdysvalloissa arvostetaan valtavan korkealle ns. kansakunnan perustajaisät (Founding Fathers). Heitä olivat Benjamin Franklin, George Washington, John Adams, Thomas Jefferson, Alexander Hamilton, James Madison ja John Jay, ainakin nämä. Tämä osoittaa kuinka suurta kunnioitusta tunnetaan kansanvaltaa, demokratian syntyvaiheita ja niitä ihmisiä kohtaan, jotka loivat modernin valtion. On havaittavissa, kuinka tämän päivän poliitikot vetoavat milloin missäkin asiassa perustajaisien kantoihin. Perustajaisät eivät kuitenkaan olleet yhtenäinen joukko, vaan he ottivat yhteen keskenään vähän väliä niin kuin poliitikot myöhemminkin ovat menetelleet.

Olen joskus näissä blogikirjoituksissa kaivannut Suomeen kansakunnan perustajaisien vahvaa perinnettä. Omia suosikkejani tähän henkilögalleriaan ovat K.J. Ståhlberg ja Heikki Ritavuori. Ja puhun nyt tasavaltalaisesta perinnöstä. Olisiko uusi kirja paikallaan nimenomaan tästä näkökulmasta?

Alusta lähtien perustajaisien kiistat koskivat kilpailuasetelmaa liittovaltion ja osavaltioiden välillä. Perustajaisät jakautuivat kahteen leiriin: federalistien johtohahmo oli Alexander Hamilton ja demokraattis-republikaaneja edustivat mm. Thomas Jefferson ja James Madison. Samalla syntyi hyvin syvälle ulottuva juopa ”pienen valtion” ja ”ison valtion” välille. Jefferson on pientä keskusvaltaa (liittovaltiota) ihanteena pitävien ideologinen johtaja. Kiivasluonteinen Alexander Hamilton edusti liittovaltiokeskeistä hallintoa. Kiistat koskivat mm. verotusta, armeijan kokoa, ulkomaankauppaa ja tietenkin liittovaltio-osavaltiosuhdetta ja keskuspankkia.

On hämmentävää, miten tämän päivän poliitikot vetoavat ison/pienen hallinnon perusteella perustajaisiin. Kummallekin osapuolelle löytyy ”isä”. Demokraattis-republikaanit edustivat maaseutua keskitettyä hallintoa vastaan. Federalistit olivat kaupankäyntiä suosivan elinkeinoharjoittamisen linjalla. Keskuspankki kuului luontevasti federalistien ajamiin asioihin. Hamiltonia pidetään ansaitusti Fedin isähahmona. Ristiriidat näkyvät läpi keskuspankkihistorian, sillä pankki perustettiin peräti kolmesti (1792-, 1817- ja 1913-).

Napoleonin sodat (1803-1815) koskettivat myös Yhdysvaltoja, joskin maa julistautui puolueettomaksi. Tästä pyrkimyksestä kasvoi myöhemmin puolueettomuutta täydentävä Monroe-oppi, jolla Yhdysvallat pyrki eroon suurvaltojen kiistoista (isolationismi). Taustalla oli myös Yhdysvaltojen pelko, että Euroopan taantumukselliset suurvallat tavoittelivat paluuta aikaan, jolloin Yhdysvallat olivat siirtomaakohteena. Oppi oli voimassa ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Kun Napoleonin sodat päätyivät ja Euroopassa alkoi taantumuksen kausi (liittouduttiin itsevaltiuden puolesta), totesi Jefferson, että Yhdysvallat jäi demokratian viimeiseksi toivoksi.

Thomas Jeffersonin haave Yhdysvalloista itsenäisten osavaltioiden liitona ja puolustuspoliittisena unionina kaatui orjuuden lakkauttamisen ongelmaan. Jeffersonin hallinnon mallina voidaan ohuesti pitää – tosin kiistanalaisesti - yövartijavaltiota.

Nykyisin poliittisen kahtiajaon rajaviiva kulkee karkeasti demokraattien ja republikaanien välillä. Helo määrittää kirjassaan demokraatit ”yhteiskuntareformistiseksi” puolueeksi, joka pyrkii uudistuksiin liittovaltiotasolla. Vasta Lyndon B. Johnsonin sisäpoliittiset menestykset (War on Poverty, Medicare, Medicaid ym.) 1960-luvulla lukitsivat puolueen nykyiselle kannalle. Puolue on siis federalistien työn jatkaja.

Vastaavasti republikaanit sitoutuivat osavaltioiden ja paikallishallinnon oikeuksia ajavaksi ja ”pientä” liittovaltiota perääväksi puolueeksi. Muutos tapahtui käytännössä oikeastaan vasta Ronald Reaganin aikana 1980-luvulla. Republikaanit jatkavat demokraattis-republikaanisen puolueen perinteitä.

Tässä ei ole tarkoitus syventyä amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän nykyisiin ongelmiin, mutta se on sanottava, että polarisoitumisilmiö on perustavaa laatua oleva demokratian toteutumisen este ja kaipaisi pikaisesti ratkaisua. Teekutsuliikkeen myötä politiikkaan pesiytynyt fundamentalismi hakee tukea mm. perustajaisiltä, mutta on vaikeaa ymmärtää, että 1700-luvun lopulta löytyisi vastaukset tämän päivän haasteisiin.

Tuskinpa kansakunnan perustajaisät olisivat myöskään osanneet arvata, miten paljon rahaa liikkuu vaalien yhteydessä ja miten vain harvoilla ja valituilla on varaa asettua ehdokkaaksi kongressivaaleissa.

EU:n vaihtoehtona on suuressa kuvassa nähty Yhdysvaltain liittovaltiotyyppinen hallinto. Amerikkalaiset ovat tarjonneet esimerkiksi Euroopan unionin 2010-luvun kriisin ratkaisuksi Hamiltonin mallia, jolla hän perustamisvaiheen sotien jälkeen siirsi osavaltioiden velat liitovaltion maksettavaksi.

Euroopassa itsenäisten ”osavaltioiden” taloudet ovat eriytyneet liikaa ja on muodostunut kriisipesäkkeitä. Itsenäiset kansallisvaltiot eivät luovuta hevillä päätösvaltaansa Euroopan kokoiselle liittovaltiolle. Liekö Euroopan Yhdysvallat utopiaa! Yhdysvaltain järjestelmä ei kokonaisuudessaan sovi malliksi Euroopalle, sillä päätöksenteon sikäläinen läheisyysperiaate pitää päätösvallan painettuna paikallistasolle ja päättäjiä (hallituksia) on eri tasoilla ikään kuin liikaa, jolloin päätöksenteosta saa helposti kaoottisen vaikutelman.

Ari Helon ”Yhdysvaltain demokratian synty” on hyvä ja suositeltava käsikirja Yhdysvaltain demokratian alkuvaiheisiin.

Hyvin laaditussa, tiiviissä kirjassa on pari epätarkkuutta. En ole kuullut ”Englannin julistamasta mannermaasulkemuksesta”, vaan Ranskan julistamasta (josta mm. seurasi Suomen sota, kun Ruotsi ei suostunut liittymään sulkemukseen). Lyndon B. Johnsonin jättimäinen sosiaalipoliittinen ohjelma ei ollut nimeltään ”Uusi yhteiskunta”, vaan ”Suuri yhteiskunta” (The Great Society).