Nato, Ukraina ja Suomen itsenäisen ajattelun ulkopolitiikka

Tasavallan presidenttiä on arvosteltu siitä, että hän ajaa suomen poliittista johtoa konsensukseen pyrkimällä yhdenmukaistamaan puolueiden ulkopoliittiset kannat, tarkemmin sanottuna Nato-kannat. Tätä on pidetty – kuinkas muuten – osoituksena suomettumisesta.

Palataanpa ajassa muutama kuukausi taaksepäin.

Presidentin oman puolueen, kokoomuksen neljä konkaripoliitikkoa (Kanerva, Salolainen, Sasi ja Zyskowicz) yritti irtautua oman puolueensa linjasta ehdottamalla, että Natoon liittymisestä ei tarvitsisi järjestää kansanäänestystä. Kokoomuksella on kuitenkin asiasta puoluekokouspäätös. Pääministeri joutui tämän myöntämään ajatteli hän sitten itse mitä tahansa.

Oli hyvä, että puolueiden kannat presidentin hetkeä myöhemmin koolle kutsumassa kokouksessa tarkistettiin ja todettiin, että peruskannat ovat edelleen voimassa: ei olla vallitsevissa olosuhteissa muuttamassa suhdetta liittoutumattomuuteen. En nyt todellakaan näe tässä mitään suomettumiseen vivahtavaa.

Ero presidentin ja irtiottopoliitikkojen välillä on se, että presidentillä on ykkösvastuu Suomen ulkopolitiikasta, josta taas kokoomusnelikko on loitompana. Tärkeintä heidän kannaltaan olikin saada profiilia nostettua omien kannattajien keskuudessa. Lisäkannatusta tällaisilla puheilla tuskin saadaan, vaikka se lienee ollut päämäärä.

Eräiden poliitikkojen viesti on oikeastaan selvä: halutaan tehdä aluksi liittoutumattomuudesta luopumispäätös. Konkreettisesti asia etenee, kun ”sääolot” muuttuvat suotuisiksi ja Suomen uppiniskaisen kansan enemmistö on taivutettu liittoutumisen kannalle. Asian ilmeisesti ajatellaan etenevän portaittain eli ensin kuvitellaan saavutettavan kansanedustajagallupeissa yksinkertainen enemmistö, jonka jälkeen tapahtuu vyöry 2/3 -enemmistön suuntaan.

:::::::::::::::::::::::::

Venäjän vastikään lanseerattu ”uusi” strateginen oppi ei vaikuta Suomen asemaan millään oleellisella tavalla lyhyellä aikavälillä. Tosiasiassa kysymys ei ole uudesta strategiasta, vaan päivityksestä vanhaan.

Lännessä vallitsevana kantana on, että Nato on vain reagoiva osapuoli Ukrainassa. Venäläiset näkevät asian toisin.

Venäjän näkökulmasta Naton eteneminen kohti Venäjän rajoja on ollut pitkäaikainen trendi. Venäjän suhtautuminen muuttui, koska mikään eteneminen ei näyttänyt riittävän Natolle. Ukrainan liike Naton suuntaan ei ole Suomen kannalta yhdentekevä jollain pidemmällä aikavälillä. Pikkuhiljaa suurvaltapanoksia lisätään molemmin puolin, vaikka pitäisi purkaa entisiä. Pikkuhiljaa reagoidaan ”samalla mitalla” puolin ja tosin. Suuret konfliktit tahtovat syttyä ketjureaktioiden seurauksena.

Olisi todella lyhytnäköistä reagoida Suomen puolelta ”länsitrendin” mukaisesti liittoutumattomuudesta luopumisen suuntaan. Silloin Suomi olisi aktiivinen ketjureaktion osa.

Oikeastaan vieläkään ei oteta aidosti huomioon sitä, että Ukraina on historiallisesti tsaarien ajoista (ja jo sitä ennen) lähtien ollut ehdottoman tärkeä Venäjälle strategisesti. Ukrainan irtautuminen liittoutumattomuudesta on samanlainen isku Venäjälle kuin tapahtumat Maidanin aukiolla helmi-maaliskuussa 2014.

:::::::::::::::::

Putin ei halua olla heikompi kuin Pietari Suuri tai Katariina Suuri. Aivan samalla tavalla Aleksanteri II ei halunnut olla se heikko tsaari, joka antaa periksi lännelle. Hänen korvissaan soivat isänsä Nikolai I:n – joidenkin lähteiden mukaan – viimeiseksi viestiksi mainitut (tai huudetut) sanat: ”Pidä kaikki” Krimin sodan loppuvaiheissa. Eikä Aleksanteri II – jos hän ymmärsi, mitä isänsä tarkoitti - pystynyt pitämään ”kaikkea”.

Voimme todeta objektiivisesti , että suvereenilla Ukrainan valtiolla oli oikeus liittoutumattomuudesta luopumiseen. Totta. Voimme todeta, että on Ukrainan asia liittyykö se Natoon vai ei. Totta. Voimme todeta, että Ukrainan kansallista suvereniteettia on loukattu. Totta. Ja Suomessa on aivan oikein reagoitu jyrkän kielteisesti alueloukkauksiin. Mutta käytännössä asia ei ole näin yksinkertainen. Yhdysvallat ei missään tapauksessa sallinut Neuvostoliiton ohjustukikohtien sijoittamista Kuubaan vuonna 1962, vaikka Kuuballa oli oikeus sijoitusluvan antamiseen itsenäisenä kansakuntana. Nyt tiedämme, että Castro oli antanut luvan napin painamiseen omalta osaltaan. Vain USA:n ja Neuvostoliiton järkevimpien voimien voitto esti ydinsotakatastrofin. Kuuban kriisin eräänlainen ”symmetrisen purkamisen malli” (ydinohjusten poistaminen Turkista ja Kuubasta) on esimerkki formulasta, jolla umpikujasta voidaan päästä irti.

Ratkaisu Ukrainassa ei ole juridinen (Ukrainan suvereniteetin loukkaus), vaan poliittinen. Politiikantutkija George Friedman amerikkalaisesta yksityisestä Stratford-tiedustelulaitoksesta (”Vara-CIA”) toteaa inhorealistisesti: ”Yhdysvallat …. oli kiinnostunut muodostamaan Ukrainaan länsimyönteisen hallituksen. Siellä oltiin varmoja siitä, että Venäjä oli vahvistumassa ja pyrittiin siksi estämään Venäjää sementoimasta asemiaan entisen Neuvostoliiton alueella. Länsimyönteisten voimien menestys olisi auttanut Venäjän vaikutusvallan laajenemisen pidättelemisessä. Venäjä kutsuu vuoden alun tapahtumia Yhdysvaltain organisoimaksi vallankaappaukseksi. Kyseessä tosiaan oli historian peittelemättömin vallankaappaus”.

Tietenkin Friedman liioittelee: ei nyt sentään historian peittelemättömin…….

Joka tapauksessa Friedman edustaa klassista kylmän sodan retoriikkaa ja analyysia, jonka pohjalla on päättymätön epäluulo toisen osapuolen aikomuksia kohtaan.

Näyttää siltä, että lännessä on laskettu yhden kortin varaan eli uskotaan Venäjän talouden romahtavan tai ainakin kärsivän niin suuria vahinkoja, että pakotetoimenpiteet ovat perusteltuja ja johtavat Venäjän nöyrtymiseen. Laskelmissa on merkittävä sisäänrakennettu riski: suuret voitot sisältävät aina seuraavan konfliktin siemenen.

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen ei tulisi alistua lännen tai idän ”lännettyneeksi” tai ”suomettuneeksi” välikappaleeksi, vaan pyrkiä säilyttämään se liikkumatila, joka saatiin 1990-luvun alun mullistuksissa. Asema ei kuitenkaan säily passiivisella asenteella. Tarvitaan aloitteellista otetta - liittoutumattomuuden pohjalta - suhteiden kehittämiseksi sekä länteen että itään.

Lainaan ohessa omaa blogikirjoitustani ”Suomen ulkopolitiikan loppu?”, jossa pyrin luonnosmaisesti määrittämään Suomen ulkopoliittisen aseman nyt akuutteina olevien asioiden osalta – ei siis kaikilta osin:

”Avainasioina pidän poliittista ja taloudellista liikkumatilaa, konfliktien välttämistä ja omaa uskottavaa puolustusta.

Liikkumatilaa lännen ja idän välissä haetaan vaikuttamalla EU:n sisällä siten, että Venäjää ei ajeta nurkkaan ideologisista tai suurvaltahegemonisista syistä. Toisaalta, jos Venäjän puolelta esitetään katteettomia väitteitä esim. venäläisväestön nurjasta kohtelusta Suomessa, väitteet torjutaan välittömästi kohta kohdalta.

Suhde Venäjään rakennetaan pitkän aikavälin kokemusten perusteella eikä kansainvälisten väliaikaisten häiriöiden anneta vaikuttaa kestävään yhteistyöhön. Globaalissa maailmanjärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutoksia, mutta muutokset eivät todennäköisesti ole niin dramaattisia, että ne järkyttäisivät Venäjä-suhteiden perustaa.

Suomi tavoittelee maksimaalista hyötyä talousyhteistyössä sekä länteen että itään. Tavoitteena on sekä kahdenvälisissä suhteissa että laajemmin kaupan rajoitteiden poistaminen tai rajaaminen vain välttämättömään. Suomi ei hae mitään erityiskohtelua kaupankäynnissä Venäjän kanssa, vaan menestys perustuu omaan kykyyn ja taitoon.

Venäjän raja ei ole kohtalon sanelema, pakonomainen geopoliittinen rajaviiva, vaan aktiivisesti molemmin puolin kulttuurisesti ja taloudellisesti hyödynnettävä normaali valtioiden välinen raja.”

Ja lopuksi tärkein:

Järkiperäinen terveen itsenäisen ajattelun huojahtelematon – hyvät suhteet sekä itään että länteen - ulkopolitiikka olkoon Suomen linja!