Yle TV1:ssä esitettiin 9.2.2015 mielenkiintoinen dokumentti kahdesta shakkimestarista, Garri Kasparovista ja Anatoli Karpovista. Kiinnostuin itse shakista oppikouluaikoina 1960-luvulla ja seurasin vähän myöhemmin tarkasti Bobby Fischerin ja Boris Spasskin maailmanmestaruusottelua 1970-luvun alussa. Anatoli Karpovin maailmanmestaruusaika 1975-1985 oli jotenkin väritöntä aikaa tai sitten oma harrastukseni hiipui enkä senkään takia jaksanut seurata maailmanmestarin vaiheita. Uusi innostus seurasi, kun Garri Kasparov haastoi vanhan mestarin viidessä otteluturneessa 1984-1990.
Minulle jäi aikanaan kuva, että Karpov – niin loistava kuin hän pelaajana olikin – oli tavallaan vailla mahdollisuuksia Kasparovia vastaan. Nyt molempien uran koosteen dokumentista nähneenä ottelut olivat äärimmäisen tasaisia. Yhteenveto: 144 keskinäistä kamppailua: 104 tasapeliä ja voitot jakautuivat 21-19 Kasparoville.
Dokumentti kertoi venäläisen entisen koulukiusatun Anatoli Karpovin matkasta shakkimaailman huipulle, joka tavallaan oli kompensaatiota kaltoinkohtelusta lapsena. Garri Kasparov on taas tulinen azerbaidzanilainen, joka äitinsä kannustamana murtautui shakkimaailman huipulle. Molemmat olivat ”shakkieläimiä”, joille menestys tässä urheilulajissa oli kaikki kaikessa. Taustakansalaisuudet näyttelivät merkittävää osaa shakkitaistelussa.
Ensimmäinen ottelusarja päättyi skandaalinkäryisesti Karpovin johtaessa 5-3 (kuudes voitto olisi silloisten sääntöjen mukaan ratkaissut voiton). Neuvostoliiton nomenklatuura olisi halunnut Karpovin voittavan. Ottelu eteni aluksi Karpovin määräämään tahtiin ja hän otti peräti 4-0 johdon. Kasparovin taktiikka perustui tämän murska-alun jälkeen pyrkimykseen rimpuilla tasapeleillä eteenpäin, koska tuossa välienselvittelyssä ei ollut ottelujen maksimimääräsääntöä. Karpovin fysiikka alkoi pettää ja Kasparov kavensi ottelun mainittuihin lukemiin 5-3. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton poliittinen johto puuttui peliin ja määräsi ottelu keskeytettäväksi. Päällimmäiseksi tulkinnaksi jää, että järjestelmä ei halunnut uupuneen Karpovin hävitä, joskin dokumentissa syyttelyt päätösten manipuloinnista olivatkin molemminpuolisia. Vuoden 1984 maratonottelun jälkeen peleille määrättiin maksimiottelumäärä (paras 24 pelistä).
Vuonna 1985 käyty uusintaottelu aloitettiin alusta, joten Karpov oli edelleen maailmanmestari. Kasparov voitti tiukan ottelun ja sama tahti jatkui vuosina 1986 (voitto Kasparoville 5-4) ja 1987. Viime mainittuna vuonna Karpov johti 12 -11 ennen viimeistä ottelua, mutta hävisi sen ja Kasparov säilytti tasapelillä maailmanmestaruuden.
Ottelusarjojen kanssa rinnan käytiin poliittista taistelua. Gorbatsovin kaudella 1980-luvun puolesta välistä Kasparov omaksui rohkeasti järjestelmää vastustavan oppositiomiehen roolin ja Karpov taas pysyi uskollisena vallitsevalle johdolle. Tämä johti ideologiseen vastakkainasetteluun paitsi Neuvostoliitossa, niin myös sen rajojen ulkopuolella. Lännessä asetuttiin yleisesti Kasparovin puolelle ja esimerkiksi Margaret Thatcher osoitti avoimesti suosiotaan Kasparoville.
Neuvostoliiton lopun lähestymistä symboloi sen taloudellisen aseman heikkeneminen. Perestroikka ja glasnost eivät sitä pelastaneet. Tässä tilanteessa Neuvostoliitossa kiinnitettiin huomiota niihin vahvuuksiin, joita maalla vielä oli. Yksi näistä oli urheilu ja shakkiurheilu erityisesti. Siinä Neuvostoliitto pystyi osoittamaan edelleen vahvuutensa. Siksi peli omittiin yhdeksi järjestelmän puolustuspilariksi. Eleetön Karpov oli shakin ja Neuvostoliiton ihanteellinen edustaja.
Karpovin ja Kasparovin luonne-erot korostivat vastakkainasettelua. Kasparov oli eloisa, tunteikas ja temperamenttinen, kun taas Karpov oli hillitty, viileä ja tunteensa kätkevä pelaaja. Kasparov otti mielellään riskejä, kun taas Karpov pelasi varman päälle. Kuitenkin ottelusarjojen edetessä roolit muuttuivat, sillä keskellä ottelusarjaa (kolmas peli maailmanmestaruudesta) Karpov muutti pelityylinsä aggressiiviseksi, joka sai Kasparovin hetkeksi ymmälle.
Otteluissa korostuu tietenkin molempien peliäly, mutta maallikkona uskaltaisin väittää, että ottelut ehkä kuitenkin ratkaistiin fyysisellä tasolla. Tässä Kasparovilla oli 12 vuotta nuorempana etulyöntiasema. Luonteenlaadultaan sitkeänä ja kovemmin harjoittelevana (jopa 12 tuntia päivässä) hän saavutti pienen, mutta tarvittavan edun.
Poliittiset urat ovat mielenkiintoiset. Kasparovista tuli yksi oppositioliikkeen symboleista, joka meni kadulle osoittamaan mieltään, kun taas Karpov menestyi kotimaan politiikassa. Hänestä tuli kansanedustaja joka uppoutui uuteen työhönsä niin perusteellisesti, että viimeisimpään otteluunsa Kasparovin kanssa New Yorkissa hän valmistauti vasta paikan päällä.
Kasparov koki itsensä muutoksen symboliksi, kun taas Karpov koki edustavansa muuttumatonta vakautta. Tämä asetelma on vain vahvistunut myöhempinä vuosina, kun Kasparov on joutunut poistumaan maasta ja Karpov on Putinin tukijoukoissa.
Oleellista on tuoda esille molempien miesten taustajoukot. Taistelu taustalla oli vähintään yhtä kovaa kuin pelaajien välillä. Likaisia keinojakaan ei vältetty. Vakoojasyytökset ja henkiset painostuspyrkimykset olivat syytelistan kärjessä. Taustatahot ulottuivat poliittisen järjestelmän huipulle saakka (Heydar Alijev). Merkillisin osa tätä tukirakennetta oli Kasparovin äiti, joka näyttää olleen kaikki kaikessa pojalle. Eräs taustajoukkojen jäsen sanoo suoraan, että Kasparov ei oli päässyt maailmanmestariksi ilman äärimmäisen kunnianhimoista äitiään.
Dokumentissa aivan oikein eritellään molempien strategisten tukijoukkojen pyrkimyksiä. Myös pelaajat tempautuivat mukaan likaiseen peliin. Ennen neljättä ottelusarjaa 1987, Kasparov kirjoitti kirjan, jossa hän mustamaalasi Karpovia. Itse dokumentissa - nyt jälkeenpäin - hän tuntui katuvan kirjoituksiaan vedoten siihen, että oli kirjoitushetkellä niin nuori.
Viimeisessä ottelussa New Yorkissa 1990 Kasparov oli lehdistön suosikki. Kasparov edusti uutta Venäjää. kun taas Karpov pysyi uskollisena Neuvostoliitolle. Ottelu päättyi Kasparovin hyväksi 12,5 -11,5 heijastellen symbolisella tasolla poliittisia ja ideologisia voimasuhteita.
En oikein jaksa, uskoa että Karpov oli mikään puolueapparaatin tunteeton juoksupoika. Hän oli pikemminkin johtajiaan kunnioittava, tunnollinen rivisotilas. Kun Kasparov tuomittiin viideksi päiväksi vankilaan osallistumisesta mielenosoitukseen, yritti Karpov päästä tapaamaan häntä. Se estettiin, mutta Karpov lähetti shakkilehden tervehdyksenä Kasparoville osoittaen, että hän piti tuomiota vääränä. Kommentoidessaan tätä episodia dokumentissa Kasparov heltyy itsekritiikkiin todeten, että hänelläkin on ollut tarve muuttaa käsityksiään kovasta kilpakumppanistaan. Aika sotia , aika sopia? Ihan tähän en usko. Kumpikaan ei halua teeskennellä muuta mitä on: taistelu oli aikanaan veristä puolin ja toisin.
PS
Molempien pelaajaura jatkui huipputasolla vielä pitkään keskinäisten ottelujen päättymisen jälkeen, mutta keskinäiset ottelut ovat jääneet historiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti