Saska Saarikoski on esitellyt kolumnissaan Helsingin Sanomissa (”Katkeruus syntyy kamelin kyttyröiden välissä”, 6.2.2015) Maailmanpankin ekonomistin Branko Milanovicin vuonna 2012 julkaisemia tuloksia tuloeroista maailmanlaajuisesti. Milanovicin tutkimuksen nimi on ”Global Income Inequality by the Numbers: in History and Now”.
Saarikoski toteaa Milanovicin päätyneen tulokseen, jossa rikkaiden (1 prosentti) tulot ovat odotusten mukaan nousseet vuosien 1988 ja 2008 välillä paljon eli 60 prosentilla. Köyhimpienkin tulotaso - 1/3 pienituloisimmasta päästä (vähennettynä kaikkein köyhimmällä 5 prosentilla) - on parantunut 40 -70 prosentilla. Köyhimmän 5 prosentin tulotaso taas on pysynyt koko tutkimusvälin ennallaan, mikä on vakavin huolenaihe. Prosentti on pieni, mutta siihen sisältyvä väestö suuri: 300 miljoonaa.
Kuva: Erja Tikka
Pientuloisten (1/3) globaalia vaurastumislukua voidaan pitää hienoisena yllätyksenä vakiintuneeseen käsitykseen verrattuna. Sen mukaanhan köyhyys on kasvanut koko ajan. Suhtaudun tuloksiin varauksella ensinnäkin sen takia, että monista kehittyvistä maista on saatu tuloksia vasta aivan viime vuosilta, eikä kaikkein köyhimmistä ollenkaan (esim. Sudan/Etelä-Sudan, Somalia). Afrikassa Milanovicin tutkimuksen kattavuus väestöstä oli vuonna 2008 vaatimattomat 75 prosenttia ja vuonna 1988 vain 48 prosenttia. Milanovic itsekin tuo esille varaukset tuloksiin suhtautumisessa ja toteaa, että jos kaikkein köyhimmät olisi saatu mukaan olisivat tuloerot kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä olleet suuremmat.
Milanovic tarkastellee tuloeroja – ei suinkaan kansakunnittain – vaan koko maailman väestön pohjalta ilman rajoja. Tästä seuraa se, että ”kehittyneissä ” kehittyvissä maissa (Kiina, Intia) on menty varmaan eteenpäin aimo harppauksin, mutta epäilen, että suuressa osassa köyhiä maita on edetty paljon verkkaisemmin. Itse asiassa Milanovic mainitseekin tulonjakotaistelussa hävinneet. Näitä ovat hyvin monet valtiot Afrikassa (Kenia, Nigeria), jotkut latinalaisen Amerikan valtiot ja jotkut entisistä kommunistisista maista. Milanovic nimeää globalisaation todellisiksi voittajiksi huippurikkaat (1 prosentti) ja kehittyvien maiden alemman ”keskiluokan”. Joka tapauksessa Milanovicin tulokset osoittavat, että tuloerot ovat jonkin verran pienentyneet vaikka korjauskertoimet tuloksissa otettaisiin huomioon.
Suurimmat häviäjät (alimman 5 prosentin lisäksi) ovat ihmisiä, jotka globaalissa tulonjaossa sijoittuvat tulovälille 75 – 90 prosenttia tulonjaon yläpäässä. Kutsuttakoon heitä vaikkapa maailmanlaajuiseksi ylemmäksi keskiluokaksi.
Vielä on syytä muistaa, että vaikka kehittyvien maiden keskiluokan tulot ovat nousseet, ovat satojen miljoonien ihmisten tulot edelleen absoluuttisesti erittäin alhaiset. Credit Suissen tuoreen uutisoinnin mukaan yli miljardi ihmistä elää alle eurolla päivässä ja joka yhdeksäs ei saa riittävästi ruokaa. Prosenteilla voi kikkailla, mutta niitä ei voi syödä.
Toisessa päässä rikkaimpaan yhteen prosenttiin kuuluu maailmanlaajuisesti 60 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa 3 miljoonaa ihmistä.
Globaalin tason pienituloiset, keskituloiset ja suurituloiset on syytä pitää tiukasti erossa länsimaiden sisäisestä tuloerokeskustelusta. Niinpä erikseen on todettava korkean elintason maissa käyty keskustelu superrikkaiden ja keskituloisten tulojen välillä. Samaan aikaan, kun rikkain 1 prosentti on voimakkaasti rikastunut on keskituloisten palkat pysyneet reaalisesti ennallaan viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tai jopa laskeneet. Tämän ryhmän Saarikoski nimeää modernin katkeruuden lähteeksi.
Yhdysvalloissa myös köyhät ovat pysyneet köyhinä. Länsimaiden sisäisiä tulo- ja varallisuuserojahan on tutkinut ansiokkaasti Thomas Piketty.
Saarikoski antaa ymmärtää, että länsimaissa tunnetaan - väärin perustein - asenteellista huolta marxilaistyyppisestä ”jatkuvasta kurjistumisesta”. En kuitenkaan näkisi syytä Saarikosken riemunkiljahduksiin sen perustella mitä edellä on esitetty: kyllä maailmanlaajuinen absoluuttinen köyhyys on edelleen valtavissa mitoissa.
Saarikoski käyttääkin kehitysmaiden väestön keskimääräisen (!) suhteellisen aseman hienoista paranemista (vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana globaali Gini-kerroin on alentunut 1,4 pisteellä) eräänlaisena lyömäaseena lännen hyvinvoivia, myötätuntoisia kansalaisia vastaan, jotka ovat osoittaneet solidaarisuutta maailman köyhimpiä kohtaan (ja pitäneet yllä käsitystä köyhien köyhtymisestä) . Enpä nyt usko, että vahingoniloon on aihetta.
Milanovic - ja Saarikoski häntä myötäillen - julistaa työläisten solidaarisuuden kuolleeksi ja samalla hän kuoppaa Marxin. Maailma on muuttunut Marxin päivistä: ei ole yhtenäisiä luokkia, vaan maailma on pirstoutunut hyvin erilaisiin tulo-, varallisuus- ja ym. luokkiin.
Ihan niin suuri profeetta Marx ei ollut, että hänen fundamentaalisten aatostensa voisi olettaa pitävän paikkansa sellaisenaan 2000-luvulla. Marxin merkitys tälle päivälle avautuu lähinnä hänen kapitalismikritiikkinsä kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti