Liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta

Aamulehden mukaan pääministeri Aleksander Stubb on todennut, että demokraattisessa ja avoimessa Suomessa pitää voida käydä Nato-keskustelua ilman minkäänlaista pelottelua. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän niin toteaa. Tietenkin pitää käydä avointa keskustelua. Hän toteaa, että on vastuutonta olla keskustelematta turvallisuuspolitiikasta tilanteessa, jossa sekä Naton että Venäjän joukot ovat lisänneet toimintaansa Suomen lähialueilla. Lähestymistapa on näennäisesti ”tasapuolinen”.

Puheet kuitenkin paljastavat, mistä suunnasta tuuli puhaltaa: seuraavalla vaalikaudella ei hänen mielestään Nato-jäsenyyden hakemista voi sulkea pois. Tosiasiassa hän on vielä paljon suorasukaisempi Naton suhteen: Nato-jäsenyyttä pitää hakea heti, kun koittaa ”paremmat säät”. Ja sääennusteet on tehty ilmeisesti neljäksi vuodeksi, koska nyt henki on, että Stubbin mielestä jäsenyyttä haetaan seuraavalla vaalikaudella.

On vaikeaa löytää tältä pohjalta enemmistöhallituksen varmistavaa kumppania, sillä oletan, että keskusta ja SDP eivät lähde tähän ajatteluun mukaan. Minua askarruttaa myös epäily, että kokoomuksen kenttäväki ei ole läheskään yhteneväinen liittoutumiskysymyksessä.

Viime vuoden lokakuun lopulla Stubb ilmoitti, että hän ei usko, että Suomen ja Ruotsin hallitukset ryhtyisivät tekemään yhteistä Nato-selvitystä. Nyt hän ilmoittaa, että Suomi ja Ruotsi voisivat tehdä selvityksen yhdessä! Kyllä kaksi kokoomuspuoluetta voivat sen laatia, mutta Ruotsin hallitukseltakin pitäisi kysyä.

Entä millainen hässäkkä syntyy, jos Suomessa ryhdytään valmistelemaan Nato-selvitystä? En ymmärrä, miten selvitään ilman suurta riitaa. Tai sitten asia muotoillaan hajuttomaksi ja mauttomaksi paketiksi.

Stubbin kanta muistuttaa Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin moralistista kantaa, jossa puolueettomuus (liittoutumattomuus) on siveetöntä. Dullesin mukaan jokaisen valtion oli valittava puolensa kaksinapaisessa maailmassa. Stubb propagoi sen puolesta, että Suomi ei kuulu oikeasti länteen, jos se ei myös sotilaallisesti sitoudu länteen. Kumman heikko on omanarvontunto. Suomessa on ollut liberaali läntinen demokratia voimassa pidempään kuin useimmissa läntisen maailman maissa. Sen juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun ja osin kauemmaksikin.

Stubb näkee oikeasti pelottelun lähteenä Naton vastustajat. Tosiasiassa netissä on paljon juuri päinvastaista pelottelua: jos emme liity Natoon, seuraa kauheuksia. Samoilla linjoilla on Ulkopoliittisen instituutin jotkut kellokkaat. Luodaan jatkuvia uhkakuvia, jos uppiniskainen kansa (tai sen enemmistö) ei painostuksen alla taivu Naton kannalle.

Keskustelu on ”vapaata”, kun puhutaan vapaasti Natoon liittymisestä, mutta muuttuu epävapaaksi, kun joku ilmoittaa vastustavansa liittoutumista. Liittoutumisen vastaisuus käännetään uhkailuksi hyvää liittoutumista vastaan. Aivan yleisesti leimataan liittoutumisen vastustajat suomettuneiksi. Halutaan ikään kuin luoda häpeän tila: oletteko te vieläkin suomettuneita!

Stubb haluaa sanoa, että on vastuutonta olla keskustelematta Natoon liittymisestä. Tästä ei ole kaukana ajatus, että liittoumattomuuden kannattajat ovat vastuuttomia. Olen itse pyrkinyt toistuvasti tuoman esille käsitykseni, että kumartelu itään tai länteen ei palvele päämääriämme. Olen synkeästi toistellut suomettuneisuuden syntejä menneinä vuosikymmeninä. Lännettyminen on vain versio suomettumisesta. Miksi aina haemme tukea jostakin suuresta? Onko se pienen kansan paradoksi?

Olen torjunut Nato-liittoutumisen 18 kohdan ohjelmalla (”Suomen, liittoutumattomuuden ja yhteistyön puolesta”, 7.12.2014). En nähdäkseni uhkaa ketään enkä mitään. Esitän vain argumenttini.

Ulkoministeri Tuomioja on pyrkinyt olemaan korostamatta omaa (Nato-liittoutumista vastustavaa) kantaansa ehkäpä hallituksen yhtenäisyyttä vaaliakseen. Stubbin toistuva halu nostaa Natoa esille on kuitenkin herättänyt vihdoin Tuomiojan nostamaan profiiliaan ja toteamaan, että Natoon liittyminen ”turvallisuuden vahvistamisen asemesta vähentäisi vakautta ja toisi lisää sotilaallisia jännitteitä myös meidän rajoillemme”.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä panikointi ja hysteria ovat omiaan levittämään levottomuutta kansalaisissa. Väitän, että tässä on mukana tarkoitushakuisuutta. En missään tapauksessa yritä vähätellä konfliktin vakavuutta , mutta en myöskään lähde niiden kelkkaan, jotka jatkuvasti paisuttelevat uhkia. Se on edesvastuutonta!

Trolleja on puolin ja tosin. Jostakin syystä meillä ovat esillä vain valehtelevat ja harhauttavat Pietarin trollit. Tarvitaan vakaata jäänkylmää harkintaa, että pystytään erottamaan eri puolilta tuleva propaganda tosiasiatiedoista. Suomalaisilla on kyllä paremmat valmiudet erottaa asenteisiin vaikuttava muunneltu totuus tai valehtelu kuin useimmilla muilla maailman kansalaisilla.

Yhä selvemmin näyttää siltä, että Venäjä haluaa laajaa turvallisuuspoliittista vakautta rajoilleen, vaikka kuinka vakuuttelisimme, että länsi ei uhkaa sitä. Mielestäni se haluaa Euroopan "vakauttajaksi" (tietysti omista lähtökohdistaan) koko länsirajallaan jollakin laajemmalla suunnitelmalla. Tähän viittaa myös esim. eläkkeellä oleva suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara Kanava-lehden (1/2015) artikkelissa ”Ukraina – mitä länsi tavoittelee?”.

Myös jotkut Suomessa, kuten Aleksanteri-instituutin Hanna Smith ovat nähdäkseni tajunneet, että Venäjä haluaa uskottavaksi toimijaksi kansainvälissä kriiseissä (Syyria, Iran, Ukraina jne.). Se ei halua jäädä USA:n varjoon toisen luokan suurvallaksi.

Jostakin syystä Ukrainan konfliktia eri puolilta pohtivat toisinajattelijat leimataan helposti Putinin kätyreiksi tai sitten ”liberaaleiksi kummajaisiksi”, joilla ei ole ”oikean” ideologian tajua! Olen myös omalta osaltani pyrkinyt torjumaan ideologiset lähestymistavat ja paljastamaan joitakin inhorealistisia näkökohtia konfliktin ytimestä. Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan, koska muutoin aatteellinen vastakkainasettelu saa ylivallan.