Neuvostoliitto painostaa Suomea

 

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs, ulkoministeriön entinen poliittisen osaston päällikkö ja poliittinen  alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg tarkastelee Kanava-lehden numerossa 6/2021 Suomen ja Neuvostoliiton kylmän sodan aikuisia suhteita erityisesti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta  artikkelissa ”Suomen puolueettomuuspolitiikka ja Pohjolan tasapaino”. Kanavan kansilehdellä täydennetään vielä aihetta otsakkeella  ”Kylmän sodan historian valkoinen läiskä”, joksi historiankirjoituksen kontekstissa  nähdään Pohjola.

Millaisena itse näin nuo historian vaiheet omien lähteideni ja muistikuvieni perusteella? Teemaa tarkemmin miettiessäni koin,  että aiheen tarkastelu tuntuu aina alkavan ”keskeltä”,  keskeltä jotakin historian prosessia: lähihistorian vaiheet aiheuttavat toisiaan seuraavan jatkumon, mikä tietysti on luonnollistakin. Historia jatkuu…

Aloitan aiheen käsittelyn ns.  ”Andrushkevitshin (kirjoitusasu vaihtelee)  tapauksesta”. Seuraavassa on pitkä lainaus parista eri kirjoituksestani  muutaman vuoden takaa. Kirjoitukseni lopuksi palaan Blombergin erittelyihin puolueettomuuspolitiikasta ja Pohjola-yhteyksistä.

Lainaus alkaa:

”Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev  vuonna 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari elämäkertakirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimain komentaja" (Otava, 2003).

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi.

Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela (hänkin vain osin!) ja Junttila. Salaus piti hyvin: julkisuuteen neuvotteluiden käyminen tuli vasta parikymmentä vuotta myöhemmin!

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti ykskantaan Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten perusteella - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui kuitenkin vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

Tämän vaiheen jälkeen, vuonna 1978, tapahtui ns. sotaharjoitusepisodi, jota olen käynyt läpi mm. blogikirjoituksessa ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?”  Sotaharjoitusepisodi on yksi Suomen lähihistorian merkittävistä tapahtumista - tai niin se ainakin on monien historioitsijoiden taholta nähty. Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Ustinov vieraili Suomessa tarkoituksenaan sitoa Suomi tiukemmin Neuvostoliiton sotilaspoliittiseen doktriiniin. Asiaa oli valmisteltu huolella etukäteen. Taustahahmoina näytelmää ohjailivat suurlähettiläs Vladimir Stepanov  Neuvostoliiton puolelta ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela Suomen puolelta.

Monissa kohdissa sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano EI  neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurin piirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.

Vladimir Stepanov oli Suomen kannalta hankala hahmo, joka suurlähettiläänä 1970-luvun lopulla tuli Kekkosen "iholle". Hänellä oli henkilökohtaista viehätysvoimaa ja tiettyä karismaa (dynaamisuutta), jota Kekkonen arvosti. Ehkä Kekkonen näki Stepanovissa oman nuoruutensa? Joka tapauksessa Stepanovin vaikutusvalta ulottui - Suomen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta - häiritsevällä tavalla presidenttiin saakka. Lauri Sutela oli neuvostoliittolaisten häiriköksi kokema muuttuja tässä henkilögalleriassa. Sutela ärsytti suunnattomasti Stepanovia.

Olisiko Stepanov ollut eräänlainen ”varahrustsov”? Henkilösuhteiden ylläpito tuntui luontevalta suurlähettilään kautta, kun yhteys Neuvostoliiton johtoon Breznevin myötä oli virallisluontoinen. Minulle on jäänyt käsitys, että Stepanov yli-innokkaana järjesti sotaharjoitusta käsittelevän neuvottelun Tamminiemeen. Kun Ustinov Tamminiemen saunassa - esiteltyään asiansa - kysyi Stepanovilta, että ”tuliko kaikki nyt sanotuksi”, osoittaa se, että Stepanov oli neuvottelun katalysaattori.

Jouduttuaan Stepanovin johdattelemaksi presidentti ei pystynyt pitämään riittävästi etäisyyttä Ustinoviin. Historiakirjoissa asia esitetään niin, että Kekkonen taitavuuttaan väisteli Tamminiemen saunassa neuvostoliittolaisten tunkeilevuutta sotaharjoitusasiassa. Tästä ei ollut kysymys. Hän myötäili sen sijaan, että olisi ilmoittanut sotaharjoitusehdotuksen olevan Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden agendan ulkopuolella. Hänellä olisi ollut siihen varaa. Kekkosella oli kaikki mahdollisuudet pysäyttää valmistelut hyvissä ajoin. Itse asiassa Kekkosen olisi pitänyt pidättäytyä koko neuvottelusta. Niin hän ei tehnyt. Miksi ? Tulkintani on, että henkilökohtainen riippuvuus Neuvostoliitosta oli muodostunut niin suureksi, ettei hän noina päivinä pystynyt siitä irtautumaan. Neuvostoliitto käytti tätä riippuvuutta tietoisesti hyväkseen. Se kuuluisa EI jäi Sutelan tehtäväksi ja hän hoiti asian mallikkaasti saaden venäläisten vihat päälleen, mutta hänellä oli varaa siihen. Hänen asemaansa ei voitu tosiasiassa uhata.

Lainaus päättyy.

Neuvostoliiton painostus jatkui vielä 1980-luvun alussa Sutelan vieraillessa Neuvostoliitossa (1981), mutta päättyi pian sen jälkeen. Moskova ei ollut sitonut käsiään Stepanovin. Hänen annettiin yrittää, mutta kun asiat eivät sujuneet,  hänet siirrettiin syrjään.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Blombergin Kanava-lehden artikkelista voi vetää johtopäätöksen, että  Andrushkevitshin ehdotusta edelsi systemaattinen pyrkimys muuttaa puolueettomuuskäsitteen sisältöä. Neuvostoliiton tavoitteet muuttuivat ideologisemmiksi ja aggressiivisemmiksi 70-luvulle tultaessa. 

Jaakko Blomberg korostaa aiempaa painokkaammin Pohjolan tasapainon merkitystä Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikassa, kun Andrushkevitshin tapauksen aikoihin nähtiin haaste ensisijaisesti Suomen ja Neuvostoliiton keskeisenä asiana.

Paitsi puolustusyhteistyöstä kysymys oli myös YYA-sopimuksen mukaisesta Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Nämä kaksi ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa olevia asioita.

Tästä päästään Blombergin yhteen päätulkintaan eli eron tekemiseen rauhanolojen ja kriisi- ja sotatilanteen välillä YYA-sopimukseen liittyen. Kuusikymmentäluvun lopulle saakka puolueettomuuspolitiikan erittely rauhan ja sodanaikaiseen puolueettomuuteen ei ollut relevanttia, mutta sen jälkeen tilanne muuttui. Puolueettomuudesta alettiin Suomessa ja Neuvostoliitossa puhua eri merkityksessä. Neuvostoliitto hyväksyi rauhanaikaisen puolueettomuuspolitiikan, mutta Suomi tähtäsi puolueettomuuteen myös idän ja lännen konflikteissa.

Jotta Suomi olisi vastannut omaan huutoonsa, tuli sen puolustuksen olla uskottava. Tätä varten puolustuskykyä vahvistettiin 1960-luvulta alkaen. Neuvostoliitto katsoi , että kriisitilanteessa Suomen tuli siirtää puolustusasemia mahdollisimman pitkälle länteen, kun taas Suomi valmistautui uudella aluepuolustusjärjestelmällä torjumaan (so. välttämään) Neuvostoliiton kriisitilanteessa tarjoaman sotilaalliseen avun. Vastareaktiona Ruotsi valmistautui strategiallaan salaiseen sopimukseen keskeisten länsivaltojen  kanssa. Tätä pohjoismaista reaktiota ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole Blombergin mukaan riittävästi painotettu.

Presidentti Kekkonen tuki puolueettomuuspolitiikan vahvistamista,  mutta vältti ottamasta kantaa,  jos Neuvostoliitto kriisitilanteessa vaatisi YYA-sopimuksen mukaista konsultaatiota.

Breznevin kaudella  Neuvostoliiton politiikassa painottui ulkoisen uhan torjunta, sitä voimakkaammin,  mitä korostuneemmin Suomi painotti  puolueettomuuspolitiikkaa. Yhteisissä kommunikeoissa Neuvostoliitto ryhtyi systemaattisesti vastustamaan puolueettomuuskäsitteen  käyttöä muutoin  kuin rauhan oloissa. Seitsemänkymmentäluvun alussa Neuvostoliitto sai oman tulkintansa näkymään kommunikeateksteissä: YYA-sopimuksen mukaisen sotilaallinen yhteistyö oli Moskovan kannalta välttämättömyys kriisitilanteessa.

Suomen taholta yritettiin muuttaa tai lieventää Moskovan tahtotilaa  mm. ns. Saksan paketin yhteydessä, mutta siinä ei onnistuttu.

Mutta muutos Suomelle kelvollisempaan asetelmaan oli mahdollinen ja se myös toteutui.   Suomen tarmokas puolustautuminen  ns. sotaharjoitusepisodin yhteydessä johti omalta osaltaan painostuksesta luopumiseen. Blomberg: ”Neuvostoliitto mukautui tähän, vaikka se oli suurvallalle arvovaltatappio”. Onnistuminen oli merkittävä, sillä  YYA-sopimuksella yritettiin syödä puolueettomuuspolitiikan liikkumavaraa.

Yhdeksi syyksi Neuvostoliiton taipumiseen Blomberg esittää Etyk-prosessia ja sen mukanaan tuomaa Suomen sillanrakennustyötä.

Blomberg esittää olettamuksena – arkistolähteiden puuttuessa – että Suomi  olisi - sen aseman muuttuessa -  aiheuttanut Pohjolan turvallisuuspoliittiseen asemaan muutoksen Neuvostoliitolle kielteisin seuraamuksin. Muutos olisi horjuttanut Pohjolassa vallinnutta turvallisuuspoliittista tasapainoa:  Ruotsi olisi voinut liittyä Natoon ja Norja ja Tanska luopua Nato-jäsenyyksilleen asettamistaan rajoituksista (ei ydinaseita fyysisesti Pohjolaan) vastareaktiona Suomen aseman muuttumiselle.

Blomberg toteaa, että ”Suomelle oli aina tärkeää vahvistaa osallisuutta pohjoismaisessa ryhmässä, mutta idänsuhteissa  sen korostamista vältettiin, koska suhteet Neuvostoliitoon haluttiin hoitaa yksin”.

Blomberg antaa viimeisen sanan Max Jakobsonille,  jonka mukaan (v. 2001) tarvitaan Neuvostoliiton 1970-luvun Suomen-politiikan tarkempaa selvittämistä. Miksi Neuvostoliito alkoi painostaa Suomea 1970-luvun vaihteessa?

 Joitakin selityksiä voisivat olla seuraavat:

Suomen asema oli ja on erikoistapaus Neuvostoliiton politiikassa. Jo talvisodan alla neuvotteluissa Suomen kohtelu poikkesi Baltian maiden kohtelusta. Seitsemänkymmentäluvun vaihteen molemmin puolin Suomi - 1930-luvun tapaan - haluttiin lukea tiukemmin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi valtioksi ideologioiden välisessä taistelussa. Tämä tuli esille suurlähettiläs Aleksei Beljakovin tapauksen yhteydessä 1970-luvun alussa. Beljakov kuvitteli Suomen olevan vallankumouksellisessa tilassa. Onneksi KGB:llä oli Suomen asemasta realistisempi kuva. Stepanovin ja Beljakovin tavoitteissa voi havaita yhtäläisyyksiä: molemmat saivat Moskovan luvalla yrittää Suomen taivuttamista, Beljakov sisäpolitiikassa, Stepanov turvallisuuspolitiikassa, mutta maksoivat epäonnistumisistaan raskaan hinnan.

Johtuiko Neuvostoliiton kiristynyt ote Tsekkoslovakian  vapauksien tavoitteluista vai oliko miehitys seurausta tietoisesti kiristyneestä ideologisesta otteesta jo ennen sitä? Ainakin voidaan sanoa, että Suomen tavoitteleman korostuneen puolueettomuusmallin vaikutus oli Neuvostoliitolle  vastenmielistä. Se pelkäsi Suomen esimerkin tarttuvan itäblokin maihin, siksi ote kiristyi.

Neuvostoliitto halusi ensi sijassa betonoida kylmän sodan aikaisen muuttumattomuuden tilan Euroopassa ja keskitti ekspansiopyrkimykset kehitysmaihin.