Saksan parlamenttivaalien jälkeen on nostettu valokeilaan
Olaf Scholzin vaalikampanjansa yhteydessä
esillä pitämä teema, jonka mukaan pohjoisessa Euroopassa (mukaan lukien Saksa)
tietotyöammattilaisten työn ylikorostaminen on johtanut muiden ammattien väheksymiseen. Scholz on viitannut tässä yhteydessä - tähän liittyen - ihmisten yltäkylläisyyden
keskellä kokemaan epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen, vaikka
Euroopan pohjoisosassa sijaitsevat valtiot ovat saavuttanet monien
kadehtiman vaurauden.
Sama ilmiö on ollut todettavissa Yhdysvalloissa,
jossa erityisesti vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä yhteiskunnan koulutetusta eliitistä erilleen tai
eristetyiksi joutuneet ihmiset hyppäsivät enemmän tai vähemmän katkeroituneina populistisen
Donald Trumpin vaalivankkureille.
Scholz kokee ilmeisen voimakkaana tarpeen ihmisten
elinolosuhteiden tasoittamiseen niiden ihmisten itsekunnioitusta
lisäämällä, jotka ovat olleet varsinkin
työnsä puolesta vähemmän arvostettuja. Scholz on ottanut tavoitteekseen kokemansa
arvostusristiriidan ratkaisemisen.
Onko elitisoituneessa väestönosassa kysymys entisistä
työväenluokan ihmisistä, jotka ovat vaurastuneet omalla työllään tai muiden
kustannuksella? Kaappasiko eliitti
työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista,
mutta voidaan pohtia myös, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella
ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on
saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se
on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä
kansanosa luokitellaan kohtuullisesti tai hyvin
toimeentulevaksi eliitiksi, niin
irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin
populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä
tai sen seuraajissa.
Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat
vierastaneet muutosta, siis elitisoitumista, ja siirtyneet äänestämään populistista
oikeistoa (miten se sitten määritelläänkin!). Mikä on tämän siirtymisen
vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut. Samalla ihmisten
äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti ennakoitavaksi: sumussa
etsitään suuntaa. Käsitän niin, että Scholz on asettanut tavoitteekseen
tapahtuneen kehityksen kääntämisen niin, että itsensä sivullisiksi tuntevien ei
tarvitse hakeutua (oikeisto)populististen
liikkeiden pariin voidakseen työhönsä kohdistuvan kunnioituksen avulla nostaa
itsensä arvokkaiksi kansalaisiksi. Scholzin ajattelussa kysymys on siis
jonkinlaisesta ylevästä joukkojen kokoamisesta toinen toistaan arvostavien
ihmisten yhteisöksi.
Toki – käsittääkseni – populismin kannattajien
joukossa on sivistyneistöä, joka jakaa
kollektiivisesti tunteen, joka
protestoijien joukossa on vallitseva. Kysymys on ”myötätuntoisesta
populismista”. Aivan samalla tavalla vasemmistossa on mukana hyvin
toimeentulevaa sivistyneistöä, joka
jakaa pyrkimyksen - ja vaatimuksen - tasa-arvoistuvaan yhteiskuntaan tavallisten
työtä tekevien kanssa.
Yhteiskuntaan pesiytynen jyrkkärajaisesti
erottelevan ”luokka-ajattelun” nosti alun perin valokeilaan amerikkalainen
filosofi Michael Sandel. Sandel puhuu meritokratiasta, joka on muodostunut
vähitellen järjestelmäksi, jossa kysymys on korkean koulutuksen mukanaan tuoman
asiantuntijuuden ylikorostamisesta verrattuna sinänsä ammattipätevien ”tavallisten” työntekijöiden taitoihin.
Kysymys on jonkinlaisesta - ehkä hiukan liioitellun räväkästi
muotoillusta - ”kyvykkyyden hirmuvallasta”. Harvardin professori Sandel on kirjoittanut
teemasta teoksen, jonka nimi on ”The
Tyranny of Merit” (2020).
En ole lukenut kirjaa, mutta Hesarin artikkelin (”Voittajien maailma
on julma häviäjälle”, 27.9.2021) ja
Sandelin mukaan ”julmaksi meritokratian tekee se, että se näyttää antavan pätevän oikeutuksen
sille, miksi toiset voittavat ja toiset häviävät”. Suorasukaisen tulkinnan
mukaan häviöstä - meritokratian mukaan - voi syyttää vain itseään.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Suomi on vanha koulutusyhteiskunta, jonka sivistyksen viljelyssä on pyritty
noudattamaan tasa-arvon periaatteita. Eri asia on sitten, miten siinä on onnistuttu: omana koulu- ja opiskeluaikanani
oppikouluihin (1960-luvulla) ja yliopistoihin (1970-luvulla rynni valtava
joukko nuoria, rikkoen vanhoja luokkarajoja oikein rajuimman kautta. Oltiin
matkalla kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyt on sitten todettu tutkimuksissa,
että vanhempien koulutus ohjaa tänä päivänä lasten suuntautumista. Tuntuu siltä, että perinteiset luokkaerot ovat
tehneet paluun.
Joka tapauksessa suomalainen järjestelmä muodostaa
hyvän pohjan positiiviselle meritokratialle sanotaan sen soveliaisuudesta mitä
tahansa: maksuton koulutus mahdollistaa etenemisen periaatteessa miten pitkälle
itsekukin haluaa. Järjestelmä on siis perusperiaatteiltaan
hyvä meritokraattinen järjestelmä. Taustalla on kuitenkin vanha totuus:
koulutetut kouluttautuvat edelleen, kun
taas kouluttamattomat jäävät paikoilleen. Koulutusintensiivinen yhteiskunta
saattaa bumerangina ruokkia edellä kuvattua kahtia jakautuneisuutta, joka
johtaa keskinäiseen kunnioituksen puutteeseen jne….
On myös jakavaa meritokratiaa. Anu Kantola ja Hanna
Kuusela tutkivat Suomen rikkaimpia. Osa
työllään rikastuneista mielsi omaan kokemukseensa perustuen suomalaisen
yhteiskunnan sellaiseksi, että kuka
tahansa voi nousta kovalla työllä ja omasta ansiostaan niin korkealle kuin
haluaa (mutta myös jättää tilaisuuden käyttämättä omasta motivaation puutteesta
tai olosuhteista johtuen). Omalla työllään onnistuneet ja rikastuneet ihmettelevät,
miksi muut eivät tule perässä. Voi olla,
että tämä on laajennettavissa yleensäkin
ihmisiin siten, että menestys tuottaa
ylimielisyyttä niissä, jotka ovat
onnistuneet ja katkeruutta niissä, jotka eivät ole onnistuneet. Menestyneet
palkitaan.
Meritokratia on monessa suhteessa pätevä
järjestelmä, palkitseehan se onnistumisen, esimerkiksi menestyksekkäät opinnot hyvällä
tutkinnolla. Tutkinnon suorittanut taas voi tehdä hyviä palveluksia pätevöitymisensä ansiosta.
Mutta, mutta…
Hesarin artikkelissa tuodaan esille, että menestys
voi perustua myös muuhun kuin omiin ansioihin, kuten tuuriin, perintöihin, perittyihin
geeneihin, perheen tukeen, sattumaan, suotuisaan kasvuympäristöön, oikea-aikaiseen
ajoitukseen ym. Menestys voi siis
perustua muuhunkin kuin meritokraattisiin ansioihin. Siksikään omahyväiseen
”meritokraattiseen” ylpeilyyn ei ole
aihetta. Ehkä pikemminkin pitäisi
korostaa nöyryyttä saavutusten pontimena.
Scholz
käyttää käsitettä ”Respekt”, kunnioitus. Sillä hän tarkoittaa keinoa
välttää pitkälle koulutetun ihmisen tuntema väärä ylpeys asemastaan. Päinvastoin
korkeasti koulutettujen tulisi tuntea kunnioitusta vähemmän tai lyhyemmän
koulutuksen ammattilaisia (esimerkiksi hoiva-alan, sairaaloiden ja kauppojen
kassojen työntekijät) kohtaan, koska heidän panoksensa yhteiskunnan toimivuuden
kannalta voi olla ratkaiseva. He ovat siis substanssiosaajina yhteiskunnan kannalta
monesti yhtä meritoituneita kuin korkeasti koulutetut kumppaninsa. Scholz on
Sandelinsa lukenut.
Scholz ei mitätöi sinänsä meritokratian merkitystä,
mutta hänen mukaansa vaje toisten ammattiryhmien kunnioittamisessa on yhteinen kaikille
pohjoisen Euroopan maille. Juuri tämä aiheuttaa kirjoitukseni alussa mainitun
epämääräisen tyytymättömyyden ja epävarmuuden tai epämukavuuden tunteen
äänestäjien keskuudessa. Voi olla, että Suomessa kuilu korkeasti ja vähän
koulutettujen asennoitumisen välillä on poikkeuksellisen suuri, kuten Anu
Kantola on todennut.
Scholz korostaa yhteistä hyvää työntekijöiden
kesken. Se olisi vastalääke populismia vastaan ja toimii samalla Trump-ilmiön toistumista
vastaan. Sosiaalisen aseman menettämisen
pelko (vaikkapa se, että lapset ovat
vähemmän koulutettuja kuin heidän vanhempansa) ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Aiemmin
pidettiin itsestään selvänä, että seuraava
sukupolvi on aina koulutetumpi kuin edellinen.
”Toisten ihmisten ammattien kunnioittamisen tarve”
voi olla Sholzin ovela ideologinen veto, mutta sen puolustukseksi löytyy myös
painavia tosielämän argumentteja. Sanotaan, että Saksan vakauden tae on se, että uusi liittokansleri noudattaa Merkelin
linjaa. Uskallan kuitenkin sanoa, että tuskin ”die Mutti” olisi valinnut suuntaviivakseen ”der Papin” ideologissävyistä vähemmän arvostettujen ammattiryhmien
kunnioittamiseen perustuvaa linjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti