Tamminiemen pesänlikaajat - dokumentti sananvapauden puolesta

 

Arthur Franck palaa uudessa dokumentissaan 50 vuoden takaiseen Suomeen, jolloin elettiin Kekkosen, YYA-sopimuksen ja suomettumisen aikaa.  Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia” on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  

Franck työryhmineen on tehnyt hyvää työtä. Tämän voi selkeästi sanoa, kun nyt olen katsonut Ylen  Areenasta dokumentin.  Tällä dokumentilla on tärkeä tehtävä historiankirjoitusta ajatellen, vaikka asiat sinänsä ovat  tuttuja. On toki monia,  joilta asiat ovat unohtuneet ja kertaushan  on opintojen äiti. On paljon niitäkin,  joille tämä on ensi perehtyminen 1970-luvun politiikan kyllästämään Suomeen.

 Dokumentissa on onnistuneesti nivottu yhteen dokumentaariset  osuudet ja dramatisoidut osuudet. Kirjaprojekti käynnistyi,  kun Aarno Laitinen  ehdotti kirjan kirjoittamista  päätoimittajaputkessa olevalle Janne Virkkuselle, joka otti riskin ja haasteen vastaan. Hesarin poliittisen toimituksen jäsenet muodostivat muun ryhmän: Arto Astikainen, Ritva Remes, Anneli Sundberg, Kalle Heiskanen ja Hannu Savola. Itsestään selvänä pidettiin, että julkaisu tehtiin nimimerkin suojissa. Laitinen vanhimpana ja porukan esimiehenä johti työtä. Muodostui eräänlainen Hesarin Dream Team.

Ennen kaikkea näen dokumentissa kokonaisuuden,  joka on osa sananvapauden historiaa. On erittäin hyvä asia,  että dokumentin julkaisu tapahtuu nyt,  kun kaikkialla liberaali demokratia on kyseenalaistettu ja sen mukana sananvapaus. Monet pölyt ovat ehtineet tässä välillä laskeutua. On syntynyt  sopivasti etäisyyttä, jotta tapahtunutta voidaan käydä läpi kiihkotta. Vastikään edesmenneen Aarno Laitisen osalta tässä dokumentissa on kysymys hänen nimenomaisen sananvapautensa muistokirjoituksesta, jonka julkituontiin hän itse ehti  osallistua….

Aivan varmasti kaikkea henkilöön käyvää ei kerrota hygieenisistä syistä, mutta en usko,  että mitään oleellista jää sanomatta.

Jos pelkistäisi ja yksinkertaistaisi dokumentin avainsanat,  niin ne voisivat olla ”Moskova” ja ”viina”. Tarkoitus oli Janne Virkkusen sanoin estää  alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen valinta Moskovan suosikkina Suomen tasavallan presidentiksi. Tämä kiteytys ei kuitenkaan vastaa mihinkään syvätulkintaan, jota yritän omasta näkökulmastani avata.

Tekijäryhmän henkilöluonnehdinnat osoittavat,  että Laitisen ajattelutapa ohjasi työtä. Koko Tamminiemi-prosessi toimi 1970-luvun suomalaisen politiikan salailun kulttuuria vastaan. Asioista sovittiin pienissä piireissä ja yhteinen nimittäjä epävirallisille neuvotteluille ja juoruille oli eduskunnan sauna tai kuppila, jossa sekä poliitikot että toimittajat  kumartuivat päät yhteen. Alkoholi, ”kännääminen”,  oli osa tuota kulttuuria. Tilanne suorastaan huusi paljastuksia ja niiden myötä poliittista juoruilua. Juorut olivat juoruja, mutta niissä oli usein enemmän kuin totuuden siemen. Täytyi vain löytää kanava asioiden ulostulolle. Sellainen löytyikin, sillä Hesarin ”Kummitäti”-palstalla Laitinen harjoitteli ”pesänjakajia” varten, kunnes päätoimittaja kielsi palstan pidon.

Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja Aatos Erkon rooliin kiinnitetään dokumentissa myös huomiota. Hän ei puuttunut itse toimittajien työhön,  mutta arvosteli kirjoituksia jälkikäteen ja erityisesti varjeli Suomen Neuvostoliitto-suhteita aina suomettumiseen saakka. Erkon oli vaikea sopeutua pelkästään omistajan rooliin. Lukemistani elämäkertateoksista heijastuu Erkon tuntema epämukavuus, jonka ympäristökin pani merkille. Hän myös edusti kantaa,  jonka mukaan Ahti Karjalaista piti ajaa presidentiksi.

Seitsemänkymmentäluvulla suuri osa toimittajista vannoi Kekkosen nimiin, osa toimi kriitikkoina. Toimittajien käytöstä suhteessa vallanpitäjiin luonnehditaan dokumentissa sanalla alamaisuus. Pisimmilleen vietynä  ”joukkotiedotusvälineille” pyrittiin antamaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssiteiden vahvistamiseen  liittyviä tehtäviä virallisissa kommunikeoissa. Vapaan lehdistön kannalta tämä oli vähintään arveluttavaa. Aarno Laitinen sanoo suoraan, että ”aika oli kulkenut ohi” Kekkosesta. Fyysisesti ja henkisesti Kekkosen kunto näkyi toimittajille kompurointina sanoissa ja liikkumisessa. Nämä vaikenivat asiasta. Laitinen: ”Kekkonen ei hallinnut hommaa”. Presidentin kunnosta ensimmäisenä kertoi itse asiassa New York Timesin toimittaja Werner Wiskari. Ritva Remes toteaa dokumentissa, että oltiin tilanteessa, jossa Tamminiemen pesänjakajat oli pakko tehdä, muutoin ”ei ollut reittiä totuudelle”.

Oma lukunsa ovat sitten kotiryssät, joita Hesarin seitsikolla ei kuitenkaan väitteen mukaan ollut. Ehkä naapuri katsoi toimittajat toivottomiksi tapauksiksi. Vaikuttavin kotiryssistä oli Viktor Vladimirov, joka suorastaan ylpeili asialla: ”minä olen kotiryssä”. Häntä pidettiin Tamminiemen pesänjakajissa presidentin tekijänä sen jälkeen,  kun hän tuli (uudelleen) Suomeen vuonna 1977. Yleisesti arveltiin,  että herrasmiesmäinen Vladimirov ajoi presidentiksi Karjalaista, joskin toimintatavat olivat pehmeämpiä kuin monilla hänen  kollegoillaan. Laitinen kertoo päättäjien peloista, jos väärä henkilö valitaan presidentiksi. Ihan vakavasti otettavat johtotason ihmiset puhuivat miehitysvaarasta.

Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä ei kerrottu julkisuteen, mutta paljastuminen oli väistämätöntä. Kirjan toimittajat yrittivät peitellä jälkiään haukkumalla kirjaa julkisuudessa (”alatyylinen, ei mitään uutta”). Kirjan yksi antisankareista, Paavo Väyrynen vaati retorisesti kirjaa poltettavaksi. WSOY oli alun perin kiinnostunut kirjan julkaisemisesta, mutta kustannussopimusta ei syntynyt: ”Huonosti kirjoitettu”. Kustannussopimus tehtiin  pienen Kustannusvaihe Ky:n kanssa.  Eräänlaisena kostona WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio paljasti kirjoittajien nimet. Vain Laitinen sai potkut,  muut selvisivät kovilla kuulusteluilla ja varoituksella. Varsinkin Sundberg tuntuu edelleen katkeralta saamastaan kohtelusta. Hesarin johdossa oli kuitenkin selvä pyrkimys kaataa koko roska Laitisen niskaan. Asia ratkaistiin Laitisen mukaan sisällissodan malliin siten, että  yksi kymmenestä ammuttiin (Laitinen)  ja ”loput tarvittiin pyörittämään sahaa”.

Muilta toimittajilta hesarilaiset eivät saaneet myötätuntoa, päinvastoin kateuden sekainen arvostelu täytti ilmatilan: kirjaa pidettiin epäsopivana. Lopulta Laitinen voitti irtisanomisjutun oikeudessa,  ja osti saamallaan korvauksella vaimolleen turkin.

Dokumentissa todetaan, että Pesänjakajat nidottiin kehnosti. Tästä minäkin olen saanut osani,  sillä oma kappaleeni on lähes irtolehtipainoksena. Odotetun muutaman tuhannen painoksen sijasta kirjaa myytiin 162 00 kappaletta. Galluppien mukaan ihmiset pitivät kirjaa  uskottavana ja tarpeellisena.

Paljon ivattu Hannu Tarmio joudutti vuodollaan ja epäreiluudellaan länsimaisten sananvapausperiaatteiden läpimurtoa Suomessa. Samaa asiaa palveli koko Tamminiemi-projekti. Kirjan ilmestymisen  jälkeen paluuta menneeseen ei ollut, joskin muutos tapahtui koivistolaisen verkkaisesti.

Franckin dokumentti on ensikatsomisella tuoreella tavalla ohjattu ja käsikirjoitettu. Se säilyttää jännitteen loppuun saakka. Katsoja vertaa mielellään nykypäivää noiden aikojen Suomeen. Ainakin voidaan sanoa,  että paljon on tapahtunut poliittisten käytäntöjen tervehtymistä. Mutta ovatko vanhat synnit korvautuneet uusilla, nykypäivään sopivammilla?

Poliitikkojen suomettumisesta puhutaan propagandistisesti edelleen, mutta ilman faktoihin perustuvaa vakuuttavuutta. Viinan läträäminen on suurelta osin poistunut kuvioista ja idänkaupan korruptio  - näin uskon - on paljolti väistynyt. Demokratia on ottanut aimo askeleita Koiviston presidenttikausista lähtien. Toisaalta uudet hybridi- ja kyberuhat ovat vallanneet tilaa.

Olisiko nyt aika Niinistön jälkeiselle vahdinvaihdon sarkasmille? Tuskinpa siihen riittää aineksia. Nykyisin politiikan alaa rajaavat uudet tekijät. Netti on lisännyt läpinäkyvyyttä ja keskustelu on aiempaa avoimempaa. Haasteet ovat erilaiset kuin 40 vuotta sitten. Nyt tarvitaan erilaista osaamista kuin menneinä vuosikymmeninä.

Demokratian uhkat eivät ole kadonneet mihinkään. Kansanvaltaa haastetaan kaikkialla maailmassa nyt uudella tavalla. Autoritaarinen hallinto on saavuttanut voittoja,  joskaan hintaa ei ole pystytty arvioimaan läheskään täysimääräisesti. Useimmat lienevät kuitenkin sitä mieltä, että kekkoslaiselle ”demokraattiselle autoritarismille” ei ole Suomessa enää todellista kysyntää.