Tämän kirjoituksen avainkäsitteitä ovat
kutsumuskohtalo (Manifest Destiny) ja kansakunnan ainutlaatuisuus
(”ekseptionalismi”).
Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa ja sitä lähellä
olevaa käsitettä ”ekseptionalismi” näissä blogikirjoituksissani useassa
yhteydessä. Viime mainitun mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä
teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Alexis de Tocqueville jo 1800-luvulla .
Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain
äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain
asemaa pidetään aivan poikkeuksellisena, ja jos joku (vaikkapa presidentti )
asettaa sen kyseenalaiseksi, hän saa
kuulla kunniansa.
Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin
katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda
Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Mutta ovatko äärioikeisto
tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovin kaukana
ekseptionalistisesta ajattelusta?
Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon
käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua
kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen
sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten
valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.
Monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun
vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä
testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä
yksityiskohtiin, mutta karkealla pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien
ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön
tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön.
Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta rotusorron
jatkumiseen sisällissodasta 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli
korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.
Maan nälän himossa kulminoitui raadollinen
”kutsumuskohtalo”. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla
mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan).
Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti
huolta, että vastustajat nujerrettiin kättelyssä. Uudisasukkaita veti länteen
Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.
Vuosisadan lopulla Yhdysvaltain ulkopuoliset alueet
täyttivät mahdollisen manifestaatiovajeen. Kuuba ja Filippiinit (+ Havaiji ja
Puerto Rico) ) olivat Yhdysvaltain imperialismin kohteina. Alkuasetelma sekä
Kuubassa että Filippiineillä oli sama: Espanjan sumeilemattoman raaka
siirtomaapolitiikka. Yhdysvallat tuli mukaan maiden kohtaloihin, kun
kantaväestö molemmissa maissa ryhtyi kapinaan siirtomaaherroja vastaan.
Yhdysvallat tuli väliin jalo vapauttamisen manifestaatio mielessä. Kuitenkin,
kun espanjalaiset saatiin väistymään alkuasukkaiden ja amerikkalaisten yhteisin
ponnistuksin, suuntasivat amerikkalaiset aseensa kantaväestöä vastaan ja
vieläpä yhtä brutaalisti kuin espanjalaiset. Alkuperäisväestöä vastaan
käytettiin kidutusta ja väestöä suljettiin keskitysleireihin.
Sen verran kutsumuskohtalosta oli jäljellä, että
Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden
siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen kolonialismi. Yhdysvallat
ei pyrkinyt täydelliseen alistamiseen,
vaan perustettiin protektoraatteja ja sotilastukikohtia. Valloitussodat olivat
siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi kuitenkin vähäiseksi.
Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi
vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla
ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan
verkoston. Toinen erittäin tärkeä
strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan
taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden
jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien
etujensa ajamiseen.
Uusi amerikkalainen imperialismi, jonka piti pitää
sisällään sivistäminen sekä lain ja järjestyksen ylläpito jäi
maailmanpoliittisen valtapoliittisen strategian varjoon, vaikka toki
sivistystehtävääkin vietiin eteenpäin.
Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen
tapahtumien (Kuuba, Filippiinit) kulussa kansakunnan omanatuntona ja
huomattavan taustavaikuttajana. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei
vapauttanut, vaan valloitti”.
Kuten edellä on tuotu esille jäi Yhdysvaltain
kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallanhimolle.
Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi
kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen
kolonialismin tielle.
Yhdysvalatlainen tukikohtaimperialismi saavutti
täyteytensä toisen maailmasodan jälkeen. Puhuttiin kaksinapaisesta
maailmankuvasta, mutta USA oli rikkauksiensa takia aina monta askelta edellä
muita. Afganistan on vain yksi etappi pitkässä amerikkalaisen imperialismin
juoksussa. Venäläisten tavoin Yhdysvallat yritti muokata Afganistania ideologiansa
mukaiseksi.
Yhdysvallat ei säästynyt 1960-luvulla
vasemmistohenkisiltä imperialismisyytöksiltä. Keskeinen vaikutuin tähän oli
Vietnamin sota, jossa surmattiin
58 000 amerikkalaista.
::::::::::::::::::::::::::::::
Afganistanin sekava ja ristiriitainen (lähi)historia
on niin monitahoinen, että blogisti välttää työntämästä siihen näppejään kovin
syvälle. Viittaan tässä siihen vain imperialismiteeman yhtenä esimerkkinä. Mielenkiintoista
on, että Neuvostoliitto 1970-luvulla ja edelleen
1980-luvulla pyrki Afganistanin sivistämiseen monin sellaisin tavoin kuin
Yhdysvallat nyt viimeksi 2000-luvulla: lukutaitokampanjat, tasa-arvo miesten ja
naisten välillä , huntupakon poistaminen jne. Kaikki suurvallat ovat
epäonnistuneet vuorollaan Afganistanissa: britit, venäläiset, amerikkalaiset.
Eivät islamistitkaan ole mikään homogeeninen ryhmä vaan
jakautuvat ääriuskonnollisiin ja äärivanhoillisiin tahoihin sekä länsimaita ainakin
jossain määrin seuraaviin tahoihin. Voimakkain suuntaus voi ohjata kehitystä
haluttuun päämäärään.
Kommunismi ei kelvannut uskonnollisille tahoille.
Liioin ei amerikkalainen sivistystehtävämanifesti kelvannut kantaväestölle.
Tahtomattaankin amerikkalainen (venäläinen) ekseptionalismi paljasti
epätoivotut piirteet, vaikka näitä
kuinka yritettiin peitellä hyväntahtoista apua tarjoten.
Aina näyttää käyvän samalla tavalla: vanhoillinen maaseutuideologia
voittaa kaupungin modernisaation houkutukset. Voitto ei ole kuitenkaan
täydellinen. Vuosien 2001-2021 välisenä aikana monet yhteiskunnan
modernisointikampanjat onnistuivat kohtuullisesti (naisten työssäkäynti,
lukutaidon edistyminen). Tämä luo toivoa länsimaisille pyrinnöille modernisoida
maata. Talibanin toimet tästä eteenpäin ratkaisevat lopputuloksen. Melko
lopullinen kantani on, että lopulta
ääriuskonnolliset tahot joutuvat antamaan periksi modernin muutoksen trendeille,
mutta siihen kuluu aikaa.
Yhdysvallat kärsi sotilaallisen ja arvovaltatappion
Vietnamissa ja Afganistan on nähty
samanlaisena katastrofina, vaikkei se sitä olekaan. Vietnamissa konkreettisesti
Yhdysvallat torjui dominoteorian mukaisesti kommunismin leviämistä. Afganistanissa
pääargumentti oli terrorismin vastainen taistelu. Tarkoitus oli toimia molemmilla
sotatoimialueilla Yhdysvaltain edun mukaisesti. Onnistuttiinko siinä? Ei
onnistuttu. Pikemminkin johtopäätös on,
että sekaantuminen epävakaiden maiden sisäisiin asioihin on erittäin
rikialtista.
Onko Yhdysvallat valinnut Afganistanin jälkeen strategiakseen
vetäytymisen länsimaisesta ”sivistystehtävästä” tai valtapoliittisista
pyrinnöistä erityisesti kehittyvissä maissa? Mitään varmuutta tästä ei ole,
mutta suurvaltalogiikka eli Kiinan eteneminen maailmanvalloituksessaan saattaa
ratkaista asian USA:n puolesta. Yhdysvallat on pakotettu taantuvaan rooliin
maailmanpolitiikassa. Kiina on toistaiseksi noudattanut säällistä linjaa
suhteessa kohdemaihin (mm. niiden satamien omistamiseen), mutta se voi voiman
kasvaessa muuttua röyhkeämmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti