Yhdysvallat: maailmanpoliisi vai liberaalin demokratian lähettiläs

 

Tulevaa on tunnetusti vaikeaa ennustaa. Kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, voidaan suorittaa tarkistuksia ja ne eivät yleensä suosi ennustajaa. Yleensä maine nousee, kun ennustaja saa jonkin yksityiskohdan oikein, mutta seuraavien ennustusten osumatarkkuudesta sitten yleensä vaietaan….. Yritän seuraavassa valaista Yhdysvaltain ulkopolitiikan mutkia toisen maailmansodan päättymisestä Afganistanin  sotaan ja edelleen lähitulevaisuuteen.

Aloitan kylmän sodan alkuvuosista.

George F. Kennan toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947.

Tarkastelen seuraavassa Kennanin ennustuksia sodan (2. ms.) jälkeisestä ajasta. Kennan tuntui edustavan opiskeluaikoinani varsin ortodoksisia näkemyksiä (lue: Kylmän sodan konna oli Neuvostoliitto) länsi vastaan itä -asetelmassa. Vuosien varrella Kennanin maine objektiivisena pohdiskelijana on kasvanut.

Kennanin viesteihin sisältyi politiikkaehdotus, jolla tuli olemaan kauaskantoinen merkitys Yhdysvaltain noudattamaan strategiaan.  Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Asia ei ollut kuitenkaan tällä selvä. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Containmentia sovellettaessa.

Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 loppuraportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Tämä ajattelu ohjasi amerikkalaisten strategista ajattelua  pitkälle 1960-luvulle ja vielä senkin jälkeen,  osin nykypäivään saakka.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin sotilaallisen voiman kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi sotateollisuuskompleksia, Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka.

Yhdysvallat loi modernin version kolonialismista (se vastusti vanhaa ranskalaista, englantilaista, espanjalaista ja portugalilaista kolonialismia),  eräänlaisen tukikohtaimperialismin, jolla se valvoi etujaan kaikkialla maailmassa ilman, että alisti alueita siirtomaiksi. Tukikohtia on ainakin 750.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva mccarthylainen kampanja.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli 23.8.2021 Pekka Mykkäsen artikeli  ”USA lopetti maailmanpoliisin roolinsa, hetkeksi”, jossa  hän tarkastelee pitkällä aikajänteellä Yhdysvaltain ulkopolitiikan vaihteluja tarkastelunäkökulmana  aika Afganistanin nykytilanteesta taaksepäin. Pyrin seuraavassa käsittelemään Mykkäsen kanssa samaa asiakokonaisuutta, mutta hieman eri lähtökohdista.

Otsakkeella viitataan siihen, että Yhdysvallat pyrki ja pääsi toisen maailmansodan jälkeen maailman johtavaksi valtioksi kahdella tapaa,  valtapoliittisessa mielessä ja tavassa puolustaa demokratiaa. Sen nykyinen vastapeluri  Kiina taas pyrkii johtoon myös valtapoliittisessa mielessä, mutta sen sijaan se ei välitä,  millainen yhteiskuntajärjestelmä  vallankäytön kohteessa vallitsee.

Autoritaarisesti johdetut  maat ovat vastustaneet Yhdysvaltain vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa, Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan kehittyvien maiden usein epäsuosittuja hallituksia kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita epädemokraattisesti johdetuille valtioille. Niitä jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet Yhdysvaltain etujen puolustamiseksi toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät auttajiaan kohtaan itsekkäästi omia etujaan ajaen.

Yhdysvaltain kannalta viheliäinen tilanne, kertakaikkiaan.

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai vastenmielistä - demokratiaansa tuputtaen! Jotkut, kuten George F. Kennan,  oivalsivat  tämän, mutta hän oli väärä ihminen olemaan oikeassa.

Demokratian  voinee juurruttaa vain pitkäjänteisellä työllä, jossa maan aineelliset ja henkiset rakenteet ovat valmiit vastaanottamaan uutta kansanvaltaista ajattelua.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Kennan oli epäilemättä amerikkalainen patriootti, mutta hänen ajattelunsa  oli liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan (1904-2005) rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan nykyjohtajille, voitiin ne tietenkin sivuuttaa (kuten George Bush nuorempi sivuuttikin), mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida sivuuttaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi miedompi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Pekka Mykkäsen pitkässä artikkelissa juostaan kokoon USA:n ulkopolitiikan vaihtelut  koko sen itsenäisyyden ajalta. Itse näkisin lähtöpisteenä  tarkastelulle mieluummin toisen maailmansodan jälkeisen ajan, kuten edellä käy ilmi. Kysymys on ajallisen yhteyden lisäksi sodan jälkeisistä poliittisista voimasuhteista.

Yhdysvallat on omaksumassa periaatteen,  jossa se ei enää pyri muuttamaan Afganistania demokratiaksi. Bidenin johdolla Yhdysvallat kiinnittää jatkossa enemmän huomiota terrorismin torjuntaan ja suurvaltakilpailijoihinsa Kiinaan ja Venäjään. Onko ajattelulla pidempiaikaisempaa kantopintaa jää nähtäväksi. USA:n liberaalin demokratian lähetystehtävä on näkynyt lähihistoriassa selkeimmin George Bush nuoremman politiikassa.  Hän lausui käymänsä Irakin sodan perusteluina suurin piirtein, että ”meidän pojat hoitavat tehtävänsä (Irakissa), panevat demokratian pystyyn ja poistuvat maasta”. Arvioin jo noiden sanojen lausumisen aikaan Bushin retoriikan naiiviksi.

Mitä tulee Afganistaniin, niin vuosien 2000-2020 välisenä aikana suoritettu sivistystyö – ryhtyminen ”valtionrakentajaksi” - johti kohtuulliseen tulokseen. Koulunkäynti yleistyi, samoin naisten työssäkäynti. Epäonnistuminen ei ollut totaalista, mutta viime aikojen tapahtumat uhkaavat mitätöidä saavutetut tulokset.

George F. Kennanin mukaan sodassa vihollista vastaan kannattaa kokeilla ihmisten sydämien ja mielten voittamista tarjoamalla ylivoimaisen esimerkin omalla toiminnallaan. 

Jotkut ovat todenneet, että Joe Biden noudattaa Donald Trumpin politiikkaa vetäytyessään vastuusta, mutta näin ei ole: ei Afganistanista vetäytyminen ole merkki, että Yhdysvallat vetäytyisi vastuistaan koskien läntisiä liittolaisia. Trump puolestaan oli hyvin epäluotettava kumppani länsiliittoutuneiden kannalta.

Tavallaan kennanilaisen patoamispolitiikan periaate  ei ole hävinnyt mihinkään, vastustaja vain on vaihtunut. Nyt ei padota Neuvostoliiton ekspansiota vaan nyt sitä sovelletaan terrorismiin ja nousevaan suurvaltaan, Kiinaan.

Myös eisenhowerilaista dominoteoriaa voidaan soveltaa kommunismin leviämisen patoamisen sijasta  terrorismin vastaiseen taisteluun. Terrorismi on aggressiivisesti laajenemishakuista, jolla on taipumus edetä maasta toiseen.

Ja jottei totuus unohtuisi…… Liberaaleissa demokratioissa Yhdysvaltain asema on muuttunut: se ei itsekään ole niin liberaali ja niin demokraattinen kuin minä sitä on totuttu pitämään lähihistoriassa. Se oli itsekin autoritaarisuuden tartuntavaarassa Trumpin aikaan, eikä se ole vieläkään selvittänyt välejään oikeistoradikalismiin.