Tarvitseeko kansakunta urheilumenestystä tänä päivänä?

 

 

Vanhana penkkiurheilijana vastaan otsakkeen kysymykseen tietenkin kyllä, mutta tarkemmin ajateltuna on syytä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä väittämiä.

Ensin muutama triviaali huomio:

Tokion kisojen yhteydessä olemme nähneet käsittämättömiä tuuletuksia ja mitä ihmeellisimpiä koreografioita voiton osoituksena. Ja ”voitettu” voi tarkoittaa mitä tahansa alkueristä jatkoon selviämisestä kultamitalin voittamiseen saakka.

Värikkyys on lisääntynyt, mutta samalla nähdyt tuuletukset: ehkä urheilijat,  joista monet ovat harjoitelleet nälkäkuurilla näkevät tilaisuuden oman markkina-arvonsa kohottamiseen - syystäkin.

Joskus aiemmissa kisoissa,  kun olen katsellut kuulantyönnön palkintojen jakoja  ja palleilla seisovia välinpitämättömän näköisiä kahden ladon ovien kokoisia urheilijoita kääntelemässä käsissään palkintolätkää, on tullut mieleen,  että kuinkahan pysyvänä asianomainen pitää saavutustaan. Doupattuja urheilijoita paljastui niin tiheään.

Nykyisin varsinkin pienten maiden saavutukset jäävät sen verran niukoiksi, että yksi pronssimitali on valtavan juhlan arvoinen, melkein kuin ennen kultamitalin voittaminen.

Yksi menestyjä Tokiossa on kisojen järjestäjäkoneisto. Se ansaitsee joistakin virheitä huolimatta  korkeimman mahdollisen palkinnon. Niin hyvin he ovat klaaranneet kisat kaikkien normaalien ongelmien lisäksi pandemian keskellä. Piru on maalattu seinälle kisojen epäonnistumisen osoittamiseksi niin monta kertaa,  ettei luvuissa ole pysynyt mukana.

Kärsikö suuri yleisö tappion siksi, ettei päässyt massiivisesti katsomaan kisoja?  Tietenkin kärsi! Tuskin kukaan unohtaa Lontoon olympiakisojen hurmioitunutta, mutta tervehenkistä tunnelmaa.  Kuitenkin Tokion kisat ovat olympialiikkeelle valtava menestys. Urheilu on voittanut pandemian.

Toisaalta kisat ovat olleet suuri voitto TV- ja tietotekniikalle yleensä.  On ollut pakko keksiä erilaisia ratkaisuja kisatapahtumien ja ajankohtien samanaikais- ja siirtoratkaisuille. Vieläkin on tunne, että esimerkiksi yleisurheilussa voitaisiin teknistä havainnollistamista viedä paljon pidemmälle. Nyt esimerkiksi satasen kiihdytysvaihetta kuvaava grafiikka auttaa ymmärtämään lajia entistä paremmin, mutta esimerkiksi pituussuuntaan hypättävien lajien katselijaa palvelevat ratkaisut voitaisiin viedä pidemmälle.

Olympiakisojen hinta on puhuttanut paljon ja aiheesta. Kisat ovat muodostuneet yhdelle valtiolle liian suuriksi. Niinpä järjestäjänä voi olla vain ”suurvalta” tai sitten joku rikas epädemokraattisesti johdettu pikkuvaltio. Tähän saakka on torjuttu monen valtion järjestämät kisat.  On aika pikku hiljaa luopua yhden maan monopolista.

Suomalaisia,  kuten myös monia muita pikkukansakuntia olympialaiset opettavat riemuitsemaan yhä pienemmästä menestyksestä. Onneksi Suomi pärjää esimerkiksi onnellisuuden markkinoilla ilman urheiluakin. Emme tarvitse urheilua kansallisen itsetunnon kohottamiseen läheskään entisessä määrin.

Urheilussa urheilijat ovat kuitenkin pääosissa. Parasta ovat nousevat tähdet. Topi Raitanen ja Sara Kuivisto eivät kumpikaan ole ihan vihreitä huippu-urheilussa, mutta edelleen kehittyviä – jos säilyvät terveinä. Terveyden menetyksen avainsana näyttää olevan ”takareisivamma”, joka uhkaa pikajuoksuja ja muita räjähtävää voimaa vaativia lajeja. Ennaltaehkäisyyn tulisi kiinnittää paljon nykyistä suurempaa huomiota. Se on helpommin sanottu kuin tehty: urheilijalla on taipumus kiirehtiä kunnon terästämiseen terveyden kustannuksella.

Topi Raitanen ja Sara Kuivisto ovat hyvin esiintymistaitoisia, markkinointihenkisiä esikuvia suomalaisille nuorille. Suomalaisen yleisurheilun nousulle tämä kaikki on välttämätön edellytys. Jos ajatellaan suomen kokonaismenetystä Tokion yleisurheilussa, niin se oli vähintään kohtalainen. Sijoitukset vaihtelivat saavutettujen välierä- tai loppukilpailusijoitusten lisäksi piste- tai lähes pistesijoituksiin (useita sijoituksia 10 joukkoon). En itse muista aivan lähiajoilta yhtä tasaista menestystä. Huiput jäivät toki uupumaan,  mutta se oli odotettua. 

Entä maakohtaisten voimasuhteiden muutokset kisojen ollessa vielä kesken? Kiina näyttää nousevan ohi Yhdysvaltojen, jos ei nyt näissä kisoissa,  niin lähiaikoina. Venäjä sinnittelee (ansaitusta) dopingpannasta huolimatta kärkiviisikossa. Japanin menestys kärkiviisikossa johtuu osin kotikisoista ja mukaan valituista urheilulajeista. Euroopan suurmaat sijoittuvat odotetusti sijoille 6-8. Australian menestys  viiden joukossa on myös syytä panna merkille ainakin niin kauan kuin ”uintipainotteisuus” vaikuttaa.

Suomen sijoitus (75.) kuvaa nykytilannetta.

Urheilullisesti Tokion kisat sujuivat mainiosti. Kisajärjestäjät takasivat loistavat puitteet itse urheilusuorituksille. Stadion oli tuuleton taaten tasapuoliset olosuhteet urheilijoille. Toisaalta kuumuus vaikutti suorituksiin ja tuulettomuus lisäsi läkähdyttävyyttä. Olympiastadionin pinnoite oli ilmeisen nopea taaten osaltaan loistavat tulokset. Mikä suoritus jäi erityisesti mieleen?  Epäilemättä Karsten Warholmin 400 metrin aitojen ME-aika järisytti mielenrauhaani. Ensimmäinen kommentti kuului: ei voi olla mahdollista! Tuli tunne, että inhimillisen suorituskyvyn rajaa siirrettiin tavoittamattomiin.

Ja vastaus otsakkeen kysymykseen:  menestys urheilussa on nykyisinkin merkittävä asia kansojen välisessä kilvoittelussa halusimmepa sitä tai emme.