Liberaali demokratia on ollut viime vuosikymmenien aikana monien
kansakuntien tavoite ja haavekuva. Sen suuri tilaisuus avautui, kun natsi-Saksa kaatui. Osassa modernia
maailmaa otettiinkin iso harppaus kohti liberaalin demokratian täyttymystä. Vaikka
Itä-Euroopassa jatkuikin kuristava autoritaarinen hallinto, pääsivät Länsi-Euroopan maat etenemään kohti
liberaalin demokratian ihanteita.
Viimeistään sosialismin romahdettua 1990-luvun vaihteessa piti liberaalin demokratian
lyödä itsensä läpi Francis Fukuyaman viitoittamassa hengessä.
Kuitenkin nykyaika kaikkine pirstoutuneine tavoitteineen on
tehnyt liberaalin demokratian etenemisestä - tai säilyttämisestä - tuskallisen vaivalloista.
Monet ovat kokeneet pettymyksen ja hakevat menneisyydestä vauhtia, jotta voitaisiin saavuttaa uudelleen kadonneeksi
väitetty tavoite.
Selvältä näyttää, että pelkkä kasvava vapaus ei ole riittävä
päämäärä. Ihmiset haluavat ankkuroida itsensä johonkin pysyvään, jota ei ole saavutettu.
Mutta onko tämä tavoiteltava tila enää lainkaan liberaali tai demokratia?
Dogmatiikan yliopistolehtori ja ekumeniikan dosentti
Olli-Pekka Vainio pohtii Kanava-lehden 5/2021 artikkelissa ”Täysi-ikäistynyt
liberalismi uhkaa omaa perintöään” kypsän vaiheen liberalismin mahdollisuuksia
pärjätä nykyajan turbulenssissa. Vainio lähestyy teemaa hakien vauhtia konservatiivisesta
liberalisminäkemyksestä.
On sanottu, että olemme tilanteessa, jossa liberalismi ”uhkaa ajaa karille”.
Liberalismikritiikki näyttää kumpuavan ajatuksesta, että varhaisvaiheen
liberalismin tarkoitus oli suojella perusvapauksia, kuten sananvapautta, kokoontumisenvapautta,
omantunnonvapautta, uskonnonvapautta ja yksilön vapautta, mutta nyt liberalismin
täysi-ikäisyyden vaiheessa näitä pyritään rajoittamaan, ja se tehdään - väitteen mukaan - liberalismin
nimissä.
Mitkä nämä uhkat ovat? Väitteen mukaan liberalismi luo ”massiivista”
epätasa-arvoa, pakottaa homogeenisuuteen sekä edistää materiaalista ja
hengellistä rappiota ja kääntyy itseään vastaan kaventamalla vapautta.
Tulkintani mukaan näitä väitteitä esittävät konservatiivisesti suuntautuneet
tahot.
::::::::::::::::::::
Autoritaarisesti johdetuissa valtioissa syytökset liberalismia
kohtaan nousevat liberalismin ”henkisestä ja hengellisestä tyhjyydestä”. Tämä
on myös yksi Vladimir Putinin pääväittämistä. Ihminen siis tarvitsee auktoriteettia
ja jotain perinteeseen liittyvää pysyvää, jonka varaan rakentaa minäänsä.
Vainion teksteistä – tulkiten – jää vaikutelma, että hän pyrkii kiinnittämään liberalismin johonkin
alkuperäisen liberalismin prinsiippiin , mutta torjuu samalla autoritaarisuuden
viehätyksen.
Tavoite täyttyy sitomalla liberalismi johonkin käytännön
hyvään. Näistä hyvän elementeistä on tullut kuitenkin rasite, koska ihmisten mieltymykset
ovat niin pirstaleiset. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska ihmiset ovat niin erilaisia: ”Erilaiset
hyvät” ovat usein keskenään ristiriitaisia.
Optimistisesti tulkiten voidaan sanoa, että lopputulos on hyvä, jos
todetaan, että päämäärä on kaikille
sopiva. Vainio maalaa optimistin tavoitetta: ”Ristiriidoista ei tarvitse olla
huolissaan, koska utopiassa kaikki tulevat olemaan samaa mieltä” (!).
On vaikea sisällyttää utopian käsitettä liberalismin
määreeksi. Eikö utopian tavoittelu riko sekin liberalismin vapauskäsitteitä
vastaan? Tosiasiassa on vain eri tahojen
keskenään ristiriitaisten päämäärien kirjo. Kysymys ei liberalismissa ole
utopiasta, vaan hyviksi koettujen
asioiden kompromissista, jotka hyväksytään yhteisesti, demokraattisesti.
Vainio väittää, että ihmisten irrotessa häntä lähellä
olevista rakenteista (avioliitto, perhe, kyläyhteisö, jne. ) mahdollisuudet yksilöiden
”rajattomaan hyvien tavoitteluun” kasvavat. Aivan rajattomasti nämä vapaudet
eivät toki voi kasvaa, se tunnustetaan. Tarvitaan jokin taho vetämään rajat ja
se taho on valtio. Vainio tulkitsee valtion vapauksien sallijana ja rajoittajana kovin ehdottomasti: ”Valtiolla
on valta päättää kaikista yksilön elämään kuuluvista asioista”. Ei kai sentään.
Vainio tulkitsee poliittisen katkeroitumisen johtuvan juuri valtion
absoluuttisesta vallasta; ”henkilökohtaisista asioista tulee poliittisia”.
Seurauksena on vastarintaa ja kapinaliikkeitä,
ihmiset jakautuvat klikeiksi sen sijaan,
että hakisivat yksimielisyyttä. Liberalismista ei tule sopuisuuteen
kannustavaa, vaan omien etujen puolesta
taistelevaa.
Samalla kun myönnän Vainion liikkuvan osittain oikeilla
jäljillä, väitän myös vastaan: Hänen johtopäätökset kuulostavat yksinkertaistavilta. Valtion vallan näkeminen
näin absoluuttisena ei kuulosta todelliselta. Ajattelutapa johtaa vallitsevien ristiriitojen
ylikorostamiseen. Ihmisten ”poliittinen minä” kärjistää erilaisuuksia samalla, kun arkielämä saattaa olla hyvinkin seesteistä.
Demokratian perusedellytykseksi Vainio nostaa luottamuksen. Tähän
on helppo yhtyä. Haasteena Vainio näkee läpinäkyvyyden ja reiluuden puutteen.
Jos näissä on puutteita, kasvaa kritiikki demokratiaa kohtaan.
Yhdysvaltain
tilanteen Vainio näkee niin, että
sekä oikealla että vasemmalla ollaan tyytymättömiä järjestelmään. Vainio
myöntää, että molemmat ovat suhteellisen
pieniä vähemmistöjä, mutta että ”kriittinen massa” täyttyy tasapainon
horjuttamiseksi. Vainion mielestä tietoisena tavoitteena kummallakin puolella
on saada aikaan hallitsemisen mahdottomuus. Rohkenen olla osin eri mieltä.
Nimenomaan oikealla horjutetaan liberaalia demokratiaa. Vasemmistoryhmittymät toimivat aggressiivisuudessaan melko
vaatimattomalla tasolla. Sitä paitsi ne ajavat asiaansa pääosin liberaalin
demokratian puitteissa demokraattipuolueen vasemmalla reunalla. Toista ovat
oikeiston aggressiot kongressin
valtauksineen. Useita äärioikeistoryhmittymiä vastaa vasemmalla lähinnä vain antifa
toiminnan laajuudella mitattuna. Sekin toimii harvakseltaan. Vainio sortuu
”tasapuolisuussyndroomaan” (vastuu tasapainon horjuttamisesta äärioikeiston ja äärivasemmistoin
välillä jaetaan tasan), josta olen joskus kirjoittanut. Viittaukset
vasemmistopiirien potentiaaliseen väkivaltaan ryhtymisestä jäävät vaille
näyttöä.
Se, merkittävä asia, mikä
Vainion kirjoituksesta jää käteen, koskee liberaalin demokratian liikkumatilan
kaventumista. Näin on todella tapahtunut (oikeisto)ääriliikkeiden laajennettua reviiriään
jopa dramaattisella tavalla.
:::::::::::::::::::::::::::
Varsinaisiksi liberaalin demokratian haasteiksi nykyaikana
nousevat teemat, jotka liittyvät
talouteen, teknologiaan ja ilmastopolitiikkaan. Niiden yhteydessä sen
määrittäminen, mikä on hyvää nousee
ydinkysymykseksi. Vainion mielestä problematiikan ratkaisu edellyttää
liberaalin tradition alkulähteille palaamista. Tavoitteeksi pitäisi asettaa
jaettu käsitys siitä, mikä on hyvää elämää.
Vainio viittaa liberaalin demokratian puolustusta
eritellessään Francis Fukuyaman ajatukseen sisäisen koheesion vahvistamisesta.
Perimmältään kysymys on kansakunnan yhteisen kertomuksen etsinnästä liberaalin
demokratian voimaannuttamiseksi. Fukuyaman mukaan kysymys on ”elämästä,
vapaudesta ja onnen tavoittelusta” Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen sanoin. Vainio
on kriittinen ja toteaa, että yhteinen
kertomus ei löydy pelkästään toteamisella tai julistamisella. Kertomuksen tulee
nousta alhaalta ylöspäin eikä sitä voi panna täytäntöön pakottamalla.
Vainion kirjoituksen punaisena lankana kulkee ajatus, että yhteistä
liberaalin demokratian tahtotilaa tulisi etsiä liberalismin juurilta.
:::::::::::::::::::::::::
Liberalismissa on kyse osaltaan toisten hyviksi kokemien hengentuotteiden
– jos ei hyväksymisestä - niin sietämisestä. Ongelmaksi nousee se, että jossakin kulkee sietokyvyn raja. Torjuttava
paine voi tulla esimerkiksi
autoritaarisuuden jäytävyydestä. Liberalismista tuskin kannattaa tehdä kaikkien hyväksymiseen perustuvaa oppia, joka
pitäisi sisällään myös niiden tolkuttomuuksien
hyväksymisen, jotka toimivat liberalismia
(liberaaleja vapausarvoja) vastaan. Lopulta liberalismin suuri sisäinen uhka on
dogmatismi, hyväksytyn hyvän tarkkareunainen määrittäminen ja ihmisten pakottaminen
aidan sisäpuolelle tai ulkopuolelle. Tällaistakin ilmenee.
Liberalismiin kuuluu ”väljyys”, se ei ole tarkkarajainen.
Ongelmat tulevat vastaan sitten, kun liberalismin
vapausarvot koetaan uhatuksi. Liberalismi ei ole itsetarkoituksellisen vapauden
saarnaamisen manifesti. Mihin vedetään raja? Rajan veto on demokraattinen
prosessi, joka toteutetaan parlamentarismin periaatteiden kautta.
Liberaalidemokratian omaksuminen on osoittautunut useimmissa tapauksissa pitkäksi
kymmeniä vuosia kestäväksi prosessiksi. Siitä poisoppiminen voi tapahtua hyvinkin lyhyen ajan kuluessa.
Valtiota so.
lainsäädäntöä ei tarvita liberaalidemokratian pakottamiseen, vaan sen suojaamiseen.
Vainiolla on konservatiivissävyinen suhtautuminen
liberalismiin. Hänen kritiikkinsä on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta. Itse
painottaisin myös edistyksellistä liberalismia,
joka toimii uuden suunnan määrittäjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti