Tamminiemen pesänjakajat – valtapeliä kieli poskessa

 

 Ylen Areenassa on nähtävillä Arthur Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia”. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  Tekijä Franck oli silloin juuri syntynyt. Minä sen sijaan kirjan lukijana olin jo poliittisen historian suurkuluttaja.

Keskityn tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa Tamminiemen pesänjakajien aikaisen historian muistelemiseen. Mikä tuossa ajassa oli merkityksellistä ja mitä noista ajoista voidaan oppia?

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen päällikön  Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta  yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina. Ehkä se pitää mielen virkeänä ajatellen sitä, mitä juuri nyt tapahtuu politiikan kulisseissa. Seitsemänkymmentälukulaisessa vakavahenkisessä ilmapiirissä monet paheksuivat arkaluontoisten asioiden käsittelemistä näin kevyesti.

Kirjan aineisto kerättiin  talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.

Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli tallessa irtolehtipainoksena. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”.

Kirjan kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.

Kirjasen funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä. Suurin osa oli oikeasti presidenttikandidaatteja, mutta osa taustalla hyöriviä harmaita eminenssejä.

Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juoruja ja tosiasioita henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).

Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon Pesänjakajissa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on tuiki tavallista.

Kirja syntyi asetelmasta, jossa alkoholiongelmainen Ahti Karjalainen tavoitteli presidenttiyttä. Sen aikainen media tiesi Karjalaisen ongelmasta ja kavahti, mihin se voisi johtaa.  Pelko oli, että neuvostoliittolaiset käyttävät Karjalaisen heikkoutta hyväkseen omissa vaikuttamispyrkimyksissään. Muistan,  kuinka itse sain tietää Karjalaisen alkoholismista hyvin informoidulta opiskelijakaveriltani jo 1970-luvun alkuvuosina. Kielsin: ei voi pitää paikkaansa!

Kirjalla oli toki muitakin lähtökohtia.  Yksi oli,  että presidenttiyttä tavoittelemaan oli kertynyt melkoinen joukko kandidaatteja Kekkosen ylipitkästä presidenttiydestä johtuen. Kirja valaisee eri virantavoittelijoiden kunnianhimon astetta osuvin anekdootein.

::::::::::::::::::::::::::.

Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli lähinnä Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset itse olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden). On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.

Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.

Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä tietoa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli aikoinaan ”Pressiklubissa” suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.

Itse rajaan suomettumisen varsin teräväreunaisesti oman maan kansalaisen pyrkimykseksi käyttää hyväksi vierasta valtiota oman maan kansalaisia vastaan. Ainakin se on kaikkein viheliäisintä suomettuneisuutta. Näin tehdään usein sisäpoliittisista syistä. Tämä suomettuneisuuden peruskäyttö tuli tutuksi varsinkin Kekkosen aikaan.

Ehkä ahdistavinta oli,  että suomettuminen levisi myös maan sisäisten asioiden hoitoon. Sen avulla erotettiin jyvät akanoista,  ja  saatettiin painaa vastustajaa surutta hyväksikäyttäen esimerkiksi ikääntynyttä Kekkosta puolueiden ja henkilöiden keskinäisessä kamppailussa. Presidentillä ei ollut enää kykyä torjua näitä pyrkimyksiä, päinvastoin hän äärimmäisen valtariippuvaisena osallistui taistoihin voimavarojen samaan aikaan huvetessa.

:::::::::::::::::::::::

Mikä sitten noissa ajoissa on yhteen muotiin puristettua mytologiaa ja mikä historian relevanttia logiikkaa? Monesti havaitsen yksinkertaistusten kautta, että asioita oiotaan. Kyllä Suomessa jo tuolloinkin valistuneimmat kritisoivat sen aikaista menoa. Heidät vain usein leimattiin esimerkiksi ”neuvostovastaisiksi”.

Niinpä niin, vaikenemisen kulttuuri ei ollut niin suurta,  kuin miksi se on jälkikäteen mielletty. Kekkos-kriitikoitakin  oli aikamoinen joukko. Toimintaympäristö ja olosuhteet pitää huomioida. Silloin Itä-Euroopassa kaikki johtajat olivat autoritaarisia, jos ei peräti diktaattoreita. Presidentit tai puoluejohtajat olivat elinikäisiä.  Suomi sijoittui itsevaltiusmittarilla sopivasti lännen ja idän väliin. Muutos oli kuitenkin jo meneillään: Suomi liukui kohti länttä ja oli aika avata silmiä uusille näkymille. Suomi länsimaistui ja demokratisoitui Koiviston presidenttikauden aikana, vaikka vanhaa osin raahattiin mukana vielä silloinkin. Tamminiemen pesänjakajat oli heräte koskien liian pitkiä presidenttikausia. Se osoitettiin sarkasmilla ja ironialla, mikä olikin tehokas tapa kertoa aikojen vaihtumisesta - hyvässä ja pahassa.

Tamminiemen pesänjakajat on myös tarina suomalaisesta lipeväkielisestä korruptiosta, joka on ehkä kaikkein ikävin piirre noissa ajoissa: demokratia ei toiminut luontevasti. Einouusitalot kumppaneineen saivat vesittää ja venyttää kansanvaltaisia periaatteita.