Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot

 

Seuraava kirjoitukseni on julkaistu tasan 10 vuotta sitten 12.9.2011:

 

Vanhassa Urheilun Kuva-aitassa (6/1965) nyrkkeilyn raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson haastattelee silloista maailmanmestaria Cassius Clayta (joka on omaksumassa uutta nimeään Muhammad Ali). Mutta Johansson käyttää edelleen ”orjanimeä” Cassius Clay.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä. Päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Itse asia oli hyvinkin tuttu Johanssonille, olihan hän omissa mestaruusotteluissaan kokenut verokarhun vastaavan syleilyn. Tämän päivän näkökulmasta moinen verotus tuntuu uskomattomalta, varsinkin kun se tapahtui Amerikan mantereella. Totta se kuitenkin on. Yhdysvalloissa oli vuodesta 1950 aina vuoteen 1964 saakka ylin marginaalivero 91-92 prosenttia. Tämä riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani. Veroprosentti ”kesti” demokraatti Trumanin, republikaani Eisenhowerin ja demokraatti Kennedyn. Ei tietokaan siitä vastakkainasettelusta, mikä tänä päivänä vallitsee pääpuolueiden välillä.

Mistä moinen johtui ? Yhdysvaltain nykyajan historiaa tutkiessa tulee väistämättä vastaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun (aina 1930- luvulle saakka) laissez-faire kausi. Talouden sääntely oli vähäistä. Keskuspankki kuitenkin perustettiin vuonna 1913. Veroprosentit olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa erittäin alhaiset, mutta nousivat sodan myötä korkealle. Ylin marginaalivero oli vuodesta 1917 aina vuoteen 1921 saakka 60-70 prosentin vaiheilla. Sitten alkoi pudotus, joka johti ennätysalhaisiin ylimmän veroasteen tasoihin. Vuosina 1925-1929 ylin marginaalivero oli ainoastaan 24-25 prosenttia. Aiheellisesti monet ekonomistit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että pörssikupla kehittyi juuri noina vuosina. Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, että tuo ajankohta muistuttaa erehdyttävästi tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä. Paul Krugman ja Robert Reich ovat muistuttaneet, että noina vuosina myös tuloerot revähtivät ennätyssuuriksi.

Lama ja toinen maailmansota johtivat verotuksen kiristymiseen. Tultaessa 1950-luvulle veroprosentit juuttuivat sodan aikaiselle tasolle ja jopa kiristyivät siitä. Tätä on selitetty sillä,  että republikaanien ja demokraattien välillä jatkui suuri konsensus keynesiläisestä talouspolitiikasta riippumatta siitä, miten ahdistavia kokemuksia muualla yhteiskunnassa koettiin. Tilanne jatkui ennallaan 1960-luvulla, vaikka kansakuntaa ravistivat Vietnamin sota ja kansalaisoikeustaistelut. Vuonna 1964 Lyndon B. Johnson laski ylintä marginaaliveroa 70 prosenttiin, mutta joka tapauksessa prosentti pysyi nykytilanteeseen verrattua korkealla.

Yhteisymmärryksestä johtavien puolueiden välillä kertoo sekin, että Richard Nixon säilytti 1970-luvulla verotason ennallaan. Selitystä tälle voidaan etsiä keynesiläisen talouspolitiikan perustavaa laatua olevasta läpimurrosta ja Yhdysvaltain erittäin vahvasta kilpailukyvystä maailmansodan jälkeen. Kun tulot nousivat kohisten,  jäi siitä verokarhullekin aimo siivu. Samalla valkoisen väestön enemmistölle tarjottiin valtavasti työtilaisuuksia ja sosiaaliturvakin oli riittävä. Tietenkään värillisille ja köyhille ei silloinkaan riittänyt kuin rippeitä yhteisestä kakusta.

Öljykriisi herätti uusliberaalit taisteluun alemman veroasteen puolesta ja samaan aikaan osui Keynesiläisen kauden alamäki. Tilanne muuttui radikaalisti kuitenkin vasta 1980-luvun vaihteessa,  kun Ronald Reaganista tuli presidentti. Jo 1970-luvulla oli verokapinoita, mutta vasta Reagan puuttui verotukseen kovalla kädellä. Ylintä marginaaliveroprosenttia pudotettiin 70:stä 28:aan. Tästä huolimatta ei liittovaltion tuloista kannettu huolta. Ajattelu perustui supply-side economicsiin, jossa kasvavan käteen jäävän tulon piti luoda dynamiikkaa talouteen ja hävittää alijäämät kasvavien verotulojen avulla. Verotulot jäivät kuitenkin pysyvästi laahaamaan menojen alle. Sosiaaliturvasta ja muista menoista ei leikattu muutoin kuin retoriikassa. Puolustusmenojen kasvattaminen oli viimeinen niitti pysyväluontoisille alijäämille.

Bill Clinton yritti tasapainottaa talousarviot nostamalla veroja. Esim. ylin marginaalivero nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin. Clinton onnistuikin luomaan muutaman ylijäämäisen talousarvion 2000-luvun vaihteeseen. Bushin tullessa valtaan alijäämät muuttuivat taas pysyväksi osaksi liittovaltion taloutta. Eikä ihme, sillä Bush alensi jälleen veroja. Rajussa poliittisessa väännössä 2000-luvun alussa ja uudelleen vuonna 2010 republikaanit onnistuivat pudottamaan ja pitämään ylimmän marginaaliveron 35 prosentissa, jossa se on tälläkin hetkellä. Amerikkalaisille hyvin tyypillisen väliaikaisen ratkaisun seurauksena asiaan palataan vuonna 2013. Samalla varmistettiin räikeä budjettialijäämä vuosiksi eteenpäin. Liittovaltion tulot ovat vuonna 2011 noin 2500 miljardia dollaria ja menot 4000 miljardia dollaria. Ei ole nähtävissä milloin palataan tasapainoisiin talousarvioihin. Mitä johtopäätöksiä tästä kehityskulusta voidaan vetää ? Republikaanit näyttävät pitävän tänä päivänä (2011) demokraatteja panttivankeinaan. Johtuuko tämä republikaanien vahvuudesta ? Tuskinpa. Republikaanit ovat eripuraisia useista asioista, mutta heitä yhdistää yksi seikka: verojen vastaisuus. Aina ei ole ollut näin. Hämmästyttävästi 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka puolueiden välillä valitsi talouspoliittinen yksituumaisuus. Ja tämä siitä huolimatta, että puolueet ottivat rajustikin yhteen yhteiskunnallisissa asioissa (esim. Watergate-skandaali). Ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että rotujen väliset ristiriidat, jotka välillä näyttivät poispyyhkäistyilta ovat saaneet uudelleen jalansijaa. White backlash näyttää osuvan erityisesti Barack Obamaan. Obamasta on tehty monen vastenmielisen ilmiön symboli talouden surkeasta tilasta lähtien. Kohtelu ei ole ollut oikeudenmukaista, vaikka jotkut elvytystoimet ovatkin olleet vähemmän onnistuneita. Vieläkään ei ole käsitetty, miten syvällisiin ongelmiin Yhdysvaltain talous on ajautunut uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena. Varsinkin asuntokuplasta käynnistyneen finanssikriisin historiallisia syitä ei ole käsitetty. Järkyttävintä on, että monet talouden ammattilaiset (esim. Arthur Laffer) eivät halua muuttaa käsityksiään noudatetun politiikan tuhoisuudesta huolimatta. Tämä viittaa syvälle juurtuneeseen dogmaattiseen ideologiaan, jonka kannattajat ovat yhtä sitoutuneita ideologiaansa kuin konsanaan neuvostososialistit.

Ehkä silmiinpistävin muutos muutamien viime vuosikymmenien ajattelutavassa on itsekkyyden ja omahyväisyyden lisääntyminen. Siitä kielivät häpeämättömän korkeat palkkiot erilaisissa rahamarkkinasektorin työtehtävissä. Olemme edenneet todella kauaksi poliorokotteen keksijän Jonas Salkin kuuluisasta kommentista, kun häneltä kysyttiin miksi hän ei ole patentoinut poliorokotetta: ”Kuka omistaa poliorokotteen ? Ihmiset. Voiko auringon patentoida ?”