Harmaan eminenssin muotokuva

 

 Lasse Lehtinen on tuotteliaimpia historiankirjoittajiamme. Tänä vuonna hän on työstänyt kaksi teosta,  Heikki Ritavuoren ja Kalle Lehmuksen elämäkerrat. Käsissäni kuluu parhaillaan molemmat kirjat. Kalle Lehmusta käsittelevä teoksen nimi on ”Salaista sotaa. Mannerheimin demari  Kalle Lehmus” (Docendo,  2021), jonka hän on tehnyt yhdessä Kalle Lehmuksen sukulaisen neljännessä polvessa,  Jussi Lehmuksen kanssa . Käytän otsakkeessa Kalle Lehmuksesta nimeä ”harmaa eminenssi”. Se voi olla hiukan liioiteltu ”mainesana” miehelle, mutta kiistatonta on,  että Lehmus oli kymmenien vuosien ajan vaikuttajayksilö Suomen nykyhistoriassa. Itse asiassa olen mielessäni toivonut,  että joku taho valaisisi tarkemmin Lehmuksen elämää, siksi usein hän tulee vastaan  kymmenissä lukemissani poliittisen historian teoksissa. Nyt se siis on tapahtunut,  ja hyvä näin.

Lehtisen näkemys Lehmuksen urasta voitaneen jaotella kolmeen osaan, aikaan ennen sotia, sodan aikaiseen toimintaan ja aikaan sotien jälkeen.. Näistä poliittisen historian kannalta merkittävin jakso osui sotavuosiin, varsinkin jatkosotaan. Lehmuksen elämän kattava hakusana voisi olla tiedottaminen, tiedottaja tai tiedolla vaikuttaja. Hän eteni sotilasuralla hämmentävän pitkälle ottaen huomioon,  että välistä puuttuivat kadettikoulu ja sotakorkeakoulu. Hän oli siis  pitkän linjan sotilas, joka – varmaankin monen kadehtimana – eteni everstiksi, osittain,  koska oli niin lähellä vallan huippua. Eipä silti,  hän oli myös etevä taustaorganisaattori, joka sai asiat luistamaan.

En käy ohessa läpi Lehmuksen uraa yksityiskohtaisesti,  vaan luonnosmaisin vedoin,  yrittäen löytää miehen elämisen ja tekemisen punaisen langan.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Lehmuksen (s.1907) varhaishistoria on dramaattinen:  hän joutui isänsä kanssa sisällissodassa jonoon,  josta joka kymmenes teloitettiin. Isä sen enempää kuin poika eivät joutuneet valittujen joukkoon.  Isä irtautui punaisten puolelta hyvissä ajoin ennen sodan päättymistä. Punainen väri jätti kuitenkin jälkensä poikaan. Lehmus kävi sotaväen ja ylennettiin vänrikiksi. Sen jälkeen hän aloitti opinnot maatalous-  ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Luvut keskeytyivät,  kun Lehmus palkattiin toimittajaksi Suomen Sosialidemokraattiin.

Lehmuksen ura sivuaa yhden sivupolun kautta pahamaineista seikkailijaa Minna Craucheria.  Craucher lyöttäytyi yhteen Lapuan liikkeen kanssa. Craucher perusti maineensa paljolti valheeseen ja onnistui  huiputtamaan monia eri tahoja. Aktiivisena toimittajana Lehmus yhdytti Craucherin ja  uutisoi toistuvasti madamen tempauksista. Craucherilla oli hallussaan joitakin arvokkaita tietoja,  joilla hän vaaransi oman henkensä ja muiden aseman. Skuuppeja etsinyt Lehmus eksyi yllättävän syvälle Craucherin loihtimaan mielikuvitusmaailmaan. Lopulta kaikki päättyi traagisesti monia vihollisia hankkineen Craucherin surmaamiseen. Lehmus oli mutkan kautta miltei murhan silminnäkijätodistaja.

Lehmus pääsi osuustoimintaliikkeen kautta Tannerin lähipiiriin - Tannerin itsenä houkuttelemana: hän oli yksi ”Tannerheimin ritareista”. Näin Lehmukselle avautui porras portaalta aukko nousevaan urakiertoon. Sosialidemokraatti Lehmukselle avautui uusia mahdollisuuksia,  kun Suomi yhdentyi  poliittisesti 1930-luvun puolesta välistä lähtien. Lehmus hyötyi myös sosialidemokraattien sanoutuessa irti äärivasemmistosta. Lehmus oli lehtimiehenä ja sdp:n toimitsijana mukana kommunistien ”karkottamisessa”.

Vuonna 1936 Lehmukselle tarjottiin sdp:n järjestösihteerin tointa, joka oli kansarintamatyön kannalta avainpaikkoja. Tämän tien päässä oli Aimo Cajanderin punamultahallitus.  Tanner, sdp ja Mannerheim lähentyivät toisiaan. Menneet pyyhittiin mielestä.

Sodan uhan kasvaessa perustettiin liittymiä, joiden tarkoitus oli kehittää yhteishenkeä. Yksi näistä oli salainen ns. Propagandaliitto, johon valikoitui merkittäviä mainosmiehiä, lehtimiehiä ja teollisuusmiehiä. Lehmus oli mukana ja voitaneen sanoa,  että Lehmuksen uran suunta samalla vahvistui: hänestä tuli tiedotusalan vaikuttaja ja osaaja koko sodan ajaksi.

Monien välivaiheiden jälkeen luotiin talvisodan tiedotustoiminta. Lehmus nimitettiin joulukuussa 1939 toimistoupseeriksi Päämajan propagandaosastoon. Näin oli Lehmuksen sodan aikainen kuvio selvillä ja hän suuntautui tiedotustehtäviin armeijan piirissä. Pian keväällä 1940 hän oli jo propagandaosaston osastopäällikkö.

Voitaneen sanoa,  että armeijan tiedotustoiminta haki muotoaan koko talvisodan ajan. Sodan päättyessä Suomi oli liikkumassa Saksan välittömään tuntumaan. Tässä asetelmassa Lehmus oli kuin kala vedessä,  vaikkei tuntenutkaan natsisympatioita.

Yhteistyötä eri kansalaispiirien ja sotilaiden keskuudessa tiivistettiin välirauhan aikana. Lehmus oli aktiivinen ja ehdotti perustettavaksi Suomen Aseveljien Liiton. Tavoitteena oli mataloittaa ideologisia eroja eri kansanryhmien välillä. Tämä on oikeastaan hyvä esimerkki Lehmuksen pelkäämättömistä toimintatavoista: hän joutui ristiriitaan Mannerheimin kanssa, koska Mannerheim yritti ajaa läpi päivitettyä versiota sisällissodan ajoilta periytyvästä Rintamamiesten liiton mallista. Ja sillähän oli ”valkoinen” historia. Lehmus suorasukaisesti ilmoitti,  että se ei mene läpi vasemmalla: ”kuolleena syntynyt ajatus”.  Vihdoin monien mutkien jälkeen perustettiin Suomen Aseveljien liitto, jonka puheenjohtajaksi tuli Paavo Talvela. Hallintoon valittiin myös Kalle Lehmus. Lehmus rohkeudellaan kyseenalaisti Mannerheimin ja vei läpi oman versionsa.

Lehmus oli aina uskollinen Tannerille,  todellinen luottomies. Lehmus ei ollut ”demokraatti” luonteeltaan vaan vahva mielipiteen muodostaja. Hän sopi Tannerin pariksi. Yhdessä he puhdistivat sdp:n ääriaineksesta. Taistelu jatkui läpi koko sodan ajan.

Sotien välisenä aikana muodostettiin liittoumia, jotka taistelivat kommunisti- ja neuvostovetoista SNS:ää vastaan. Näistä tunnetuimpia oli Raivaajat ry. Sen ydinryhmä muodosti ns. asevelisosialistien pohjan. Avainhenkilöitä olivat aluksi  Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen, Väinö Leskinen, Kalle Lehmus ja Jorma Tuominen.  Näiden erilaisten ystävyysliittoutumien läpi kulki punaisena lankana Kalle Lehmuksen henkilö.  Sen sijaan Lehmuksen ja kumppanien halu sitoa omaa väkeä suojeluskuntiin ei vedonnut demarien kannattajiin.

Aseveljien liitto oli menestys millä tahansa mittapuulla mitaten. Sen vaikutus ei lakannut sodan päättymiseen. Aseveli Kalle Lehmuksen mutkat oikaiseva suoraviivainen toiminta herätti myös kritiikkiä. Milloin olivat tyytymättömiä upseerit, milloin sdp.

Kaikesta huolimatta Lehmus nimitettiin – organisaatiota uudistettaessa - Pääesikunnan Sanomatoimiston päälliköksi vuonna 1940. Joulukuussa 1940 Mannerheimilla oli pitkää keskustelu Lehmuksen kanssa Mannerheimin asunnossa Helsingissä. Ylipäällikköä kiinnosti työväestön suhtautuminen meneillään olevana sotaan ja karjalaisen siirtoväen kohtalo. Mannerheimin luottamusta työväen edunvalvojaa kohtaan edesauttoi se, että yhteen hiileen puhaltaminen oli ollut niin yksituumaista. Tannerin vaikuttava hahmo oli kaiken takana. Lehmus oli hänen ”isäntärenkensä”.

Lehmus oli hyvin perillä siitä, että mahdollinen uusi sota ei sujuisi niin yksimielisissä tunnelmissa kuin talvisota. Vastaisen varalta Lehmus kumppaneineen vieraili Saksassa opintomatkalla perehtyen saksalaisten käytännön tiedottamistoimiin. Lehmus kävi toisenkin kerran samoissa merkeissä Saksassa huhti-toukokuussa 1941 alleviivaten Saksan ja Suomen sitoutumista samoihin sodan päämääriin. Myöhemmin matkoista tuli miltei rutiinia. Jatkosotaa lähestyttäessä tuli vastaan eräs episodi:  Kommunisti Arvo ”Poika” Tuominen oli irtautumassa Moskovan talutusnuorasta. Häntä oli vaatimalla vaadittu palaamaan talvisodan alla Neuvostoliitoon Tukholmasta, johon hän oli ”paennut”. Tarkoitus oli sitoa hänet Terijoen  hallitukseen, mutta suomalaiset voittivat henkien taistelun ja Tuominen ryhtyi avustamaan Suomea sodassa venäläisiä ja kotikommunisteja vastaan. Lehmus ja Mannerheim olivat harmissaan,  kun Tuomisen varhaiset tiedot talvisodan aloittamisesta eivät tulleet suomalaisten korviin.

Ennen jatkosodan syttymistä Sanomatoimisto valmistautui huolellisesti tulevaan sotaan. Se tarvitsi työntekijöikseen lehtien toimittajien apua, jotka näiden piti luovuttaa sotatoimien käyttöön.  Lehmuksesta tuli uuden sotaa varten muodostetun tiedotusosaston päällikkö koko sodan ajaksi. Hänen välittömänä esimiehenään toimi kenraaliluutnantti Tuompo.

Lehmus oli myös mukana suomalaisista sotilaista koostuneen ns. SS-pataljoonan muodostamispuuhissa ja lähettämisessä Saksan itärintamalle. Jälleen yksi osoitus Lehmuksen monitahoisesta roolista sodan aikana.

Lehmus ei osallistunut ns. miekantuppipäiväkäskyn luonnoksen laadintaan, mutta hänellä oli vahva epäily,  että nyt tehdään virhe. Hän valitti asiasta Tuompolle,  joka välitti tiedon ylipäällikölle. Seuraus: Lehmus joutui Mannerheimin puhutteluun: ”Luuletteko te,  että olette viisaampi kuin minä?” Joka tapauksessa päiväkäsky herätti laajaa suuttumusta. Päiväkäsky oli virhe. Sen myönsi myös Mannerheim muistelmissaan.

Lehmus joutui pahan välikäteen ideologisen kartan vasemmalla reunalla,  kun sodanpäämäärät selvisivät:  kysymys oli valloitussodasta eikä menetettyjen alueiden takaisinsaamisesta.

TK-kirjeenvaihtajat toimivat Lehmuksen alaisina. Tiedottaminen oli herkkä asia sekä Saksaan että kotimaahan päin. Selkkauksilta ei vältytty (kiista koski esimerkiksi TK-miesten sijoittumista etulinjaan), mutta suurempaa kalabaliikkia ei syntynyt.

Lehtisen kirjasta käy ilmi, että Lehmus oli varsin viriili,  mitä tuli Päämajan naisiin, mutta sivuutan tässä lemmenleikit kokonaan.

Sitten tullaan tapaus Mannerheimin syntymäpäiviin kesällä 1942. Minulle uutena asiana tulee kirjassa esille,  että se olikin Lehmus – eivät saksalaiset – joka keskeytti kuuluisan junavaunutapaamisen magnetofoninauhoituksen Mannerheimin vaunuosastossa.

Lehmuksen vahvaa asemaa kuvaa se, että hän oli yksi Mannerheimin syntymäpäivien vastavierailun osallistujista. Se oli hän, joka ehdotti Suomi-konepistoolin viemistä lahjaksi Hitlerille. Matkan jälkeen Mannerheim kutsui Lehmuksen kotiinsa,  jossa hän pyysi (tai vaati) Lehmusta esittämään kantansa sotatilanteesta Hitlerin tapaamisen johdosta. Lehmus antoi varsin pessimistisen kuvan sodan kulusta, mutta Mannerheim ilmoitti olevansa samaa mieltä.

Lehmus sai myöhemminkin sodan aikana kutsuja Saksaan, joita hän  ei erityisemmin arvostanut, sotatilannekin oli kääntynyt epäsuotuisaksi.

Heinrich Himmlerin kuuluisan salkun sisällön kuvaaminen hänen Suomen vierailunsa aikana paljastuu sekin Lehmuksen käskyttämäksi.

Sotaonnen käännyttyä Lehmuksen toteuttamaa sotaan suhtautumisen ohjeistusta leimasi varovaisuus, sekä koskien Neuvostoliiton etenemistä että suomalaisten torjuntatoimia. Erehdyksiltä ei voitu välttyä, mutta pääsääntöisesti vetäytymisvaihe tiedotuksen osalta sujui taiten herkässä tilanteessa.

:::::::::::::::::::::::::

Sodan jälkeen Lehmus ryhtyi dokumentoimaan kokemuksiaan propaganda-  ja tiedotustoiminnasta. Majuri Kalle Lehmus nimitettiin 1.12.1944 Pääesikunnan tiedotus- ja valistustoiminnan päälliköksi. Vuonna 1949 nimi muutettiin Tiedotusosastoksi. Työkenttä oli siis hyvin samansuuntainen kuin sodan aikanakin.  

Lehmus joutui mm. selvittämään suojeluskuntapesän pesänjakoa, jonka lakkauttamisen yhteydessä oli tapahtunut omaisuuden kätkemistä.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi epävarmuus tulevasta Valtiollisen poliisin, ns. punaisen Valpon roolin ollessa eniten huolestuttava asia. Vallankaappauksen uhka tai kuvitelma siitä leimasivat jännittyneitä olosuhteita.

Lehmuksen ura oli edelleen nousukiidossa. Hänet nimettiin puolustusministeriön kansliapäälliköksi vuoden 1955 lopulla. Vuonna 1958 Lehmus valittiin puolustusministeriksi. Hän oli uransa huipulla, everstinä.

Kylmän sodan käynnistyttyä ja rauhansopimuksen rajoittaessa aseistuksen hankintaa, Lehmus havaitsi yksityisissä piireissä epäitsekästä halua auttaa maanpuolustusta rahalahjoituksin. Aseiden hankintaa ja rahoitusta hoidettiin salassa. Puolustusvoimien suurin kiinnostus liittyi infrapunaperiaatteella toimiviin tähtäinlaitteisiin, tutkalaitteisiin jai säteilynsuoja-alaan kuuluviin laitteisiin.

Lehmuksen kannalta asia muuttui tulenaraksi,  kun hänen tililtään löytyi suuria summia rahaa,  jotka eivät voineet kertyä hänen palkkatuloistaan.

Nostetun syytteen mukaan Lehmus oli tahallisesti jättänyt tulo- ja omaisuusverotusta sekä kunnallisverotusta varten ilmoittamatta tuloja vuosien 1952-1957 aikana yhteensä yli 41 miljoonaa silloista markkaa. Lehmukselle vaadittiin rangaistusta veronkavalluksesta. Lopullisesti Helsingin raastuvanoikeus antoi päätöksen vuonna 1959. Sen mukaan Lehmus oli jättänyt ilmoittamatta veronalaisia tuloja 38  miljoonaa markkaa vuosina 1953-1957. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen. Tuomio ei ollut yksimielinen, yksi tuomareista oli tuomiota vastaan. Kaikki osapuolet valittivat tuomiosta. Lehmus selitti, että lahjoitusvarat olivat vain hänen säilytyksessään asehankintoja varten.

Hovioikeus palautti jutun raastuvanoikeudelle.  Valitusmenettely johti lopulta siihen,  että neljän kuukauden vankeustuomio säilyi,  mutta ehdollisena. Oltiin pitkällä 1960-luvulla.

Rahojen alkuperä jäi selvittämättä. Myöskään Lehtisen kirjassa rahojen alkuperään ei saada varmuutta. Yksi todennäköinen rahojen lähde on CIA, joka tuki varsinkin demareita ja varsinkin 1950-luvulla. Vastaavasti Moskova kanavoi tukea kommunisteille ja maalaisliitolle runsaskätisesti. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa edellä kuvatut ilmiöt olivat rutiininomaisia tai maan tapana pidettyjä menettelytapoja, oikein tai väärin. Taisteltiin ideologisten blokkien herruudesta. Vaaleanpunainen eversti Lehmus oli valinnut selkeästi puolensa.

Lehmuksen eläke evättiin prosessin aikana, mutta lopulta monien vaiheiden jälkeen hänelle myönnettiin 14 4000 markan ylimääräinen vuotuinen eläke 1.1.1972 lähtien. Kalle Lehmus säilytti aktiivisuutensa myös ikämiehenä kirjoittaen useita muistelmateoksia vallankäytöstä ja vallankäytön  tuntumasta. Lehmuksen monivaiheinen elämä sammui vuonna 1987.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Lehmuksen värikäs ura kuulostaa seikkailuromaanilta, mutta on totta niiltä osin kuin asiaa on voitu selvittää. Lehmus oli tehokas ja suorasukainen  toimija,  johon luotettiin valtakunnan korkeinta johtoa myöten. Vastaavasti jotkin häikäilemättömät toimintatavat ja tietynlainen röyhkeys loitonsivat häntä toveripiiristä. Hänellä oli joukko vaikutusvaltaisia  kannattajia,  mutta myös vahvoja vastustajia.

Lasse Lehtisen ja Jussi Lehmuksen teos on sujuvasti kirjoitettu ja perinpohjainen elämäkerta monikymmenvuotisen vaikuttajan elämästä, jonka jättämää  jälkeä Suomen historiaan voidaan arvioida nyt,  kun pöly noista ajoista on laskeutunut. Harmaa eminenssi?  No, ainakin vaalean harmaa.