Kirjoitin vastikään (6.10.2021) blogikirjoituksen mediaan kohtaan tunnetusta luottamuksesta meillä ja muualla (”Luottamus tiedotusvälineisiin jatkuu”), jossa viittaan hyviin perinteisiin, joita meillä on kirjoitettua sanaa kohtaan. Lainasin kirjoituksessa tuoretta arvioita suomalaisten suhteesta painettuihin ja digitaalisiin sanomalehtiin. Kas näin:
”Elokuussa 2021 IRO Research teki ”Tuhat suomalaista”
-tutkimuksen, jossa eriteltiin tarkemmin suomalaisten suhdetta
painettuihin tai digitaalisiin sanomalehtiin. Kolme neljästä
suomalaisesta ja lähes 90 prosenttia nuorista aikuisista
piti sanomalehtiä luotettavina. Myös asiantuntevuutta ja laatua
arvostettiin. Sanomalehdet peittosivat TV:n selkeästi luotettavuudessa.
Googleen, verkossa oleviin uutisportaaleihin,
sosiaaliseen mediaan, tubettajiin ja blogeihin luotettavuuden liittää vain 1–7
prosenttia suomalaisista. Samansuuntainen tulos saatiin verrattaessa
asiantuntijuutta ja laatua.
Tärkeä tulos kyselyssä oli myös se, että 78 prosenttia
suomalaisista pitää sanomalehtien toimintaa yhteiskunnallisten asioiden ja
demokratian edistäjinä merkityksellisenä.
Yle on edelleen keskeinen tiedonvälittäjä, ja sen asemaa pitää
varjella. Isommassa kuvassa kysymys on nimenomaan
Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt
Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä,
mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian
ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen
arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais-
ym. ohjelmien tuottaminen.”
On aika tarkastella asioita myös toisesta
näkökulmasta, nykyaikaisen nettiympäristön tuottamien uutisvirtojen ja mielipidepalstojen
näkökulmasta. On periaatteessa hyvä, että neljäs valtiomahti valvoo
kansalaistenkin puolesta ihmisten saamaa kohtelua vallanpitäjien käsittelyssä.
Nettiaikana tilanne on kuitenkin monitahoistunut. Nettiketjut luovat omaa
todellisuuttaan, jossa tosiasiat eivät välttämättä paina. Iloisella mielellä
(tai sitten suunnattomalla ärtymyksellä)
moni kuitenkin tempautuu mukaan nettikirjoittelun mutapainiin.
Se, että
tutkimuksen mukaan uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan, tubettajiin ja blogeihin luottaa vain 1-7
prosenttia suomalaisista on kuvaavaa. Nettiketjuille annetaan se arvo, joka niille kuuluukin antaa.
::::::::::::::::::::::::::::::
Yle TV-ykkösessä ja Areenassa on meneillään
politiikan voittoja ja tappioita käsittelevä ohjelmasarja ”Politiikka-Suomi”,
joka kertoo politiikkojen ”vaikeista hetkistä”. Ohjelmasarjan käsikirjoittaja
on J.P. Pulkkinen ja kertojana käytetään mm. Pekka Lainetta. Ohjelmasarja
sivuaa tämän kirjoituksen luonnetta ja sisältöä sikäli, että media on poliitikkojen
ohella dokumenttisarjassa pääosassa. Poliitikkoja tulee ja menee, mutta media
jää olemaan, jos ei muutoin niin jälkiviisaana
”olisi pitänyt menetellä toisin” -viisastelijana. ”Politiikka-Suomessa” otetaan
myötätuntoinen asenne poliitikkoihin (Väyrynen, Stubb, Jäätteenmäki, Lindström,
Alho, Kulmuni…). Kaikki he ovat tai ovat olleet enemmän tai
vähemmän toisten poliitikkojen ja median uhreja. Syntyy ristiriitainen
vaikutelma: mediaan luotetaan yleisellä tasolla mielipidetiedusteluissa, mutta
lähemmässä tarkastelussa mediassa paljastuu raadollinen puoli, loputon
skuuppien etsintä. Media on aina uutispulassa: jos jutun aiheita ei ole, niitä tekemällä tehdään ja aiheita paisutellaan.
Poliitikotko
uhreja, poliitikotko viattomia pulmusia? No, eipä tietenkään. En yritä vähätellä
poliitikkojen omien virheinen laatua ja määrää, mutta tässä kirjoituksessa
yritän valaista, mitä on olla
epäsuotuisan uutisoinnin, huhujen tai juorujen kohteena.
Käytän tässä kirjoituksessani yhtenä pohjana
Aleksander Stubbin twitter-viestiä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa
26.10.2021: ”Aleksander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”. Siinä hän
kiistää olevansa katkeroitunut saamastaan kohtelusta, mutta epäilen, ettei hän jäänyt
kolhuitta ministeriyden ja varsinkin pääministeriyden seurauksena. Ministerinä Stubb toimi vuosina
2008-2016. Pääministerikaudesta ei
jäänyt erityisen onnistunutta kuvaa. Ben Zyskowiczin mukaan Stubb oli
erinomainen ulko- ja kauppapolitikassa ja vähemmän onnistunut sosiaali- ja
talouspolitiikassa. Pääministerin pitäisi olla moniosaaja. Stubb jopa toteaa kaiken
kokemansa seurauksena jyrkän kategorisesti, että kansallisen politiikkaan
osallistuminen on hänen osaltaan ohi. Kyllä hän sai tarpeekseen!
Stubb liittyy niiden pääministerien joukkoon, jotka
joutuivat moniin vastoinkäymisiin pääministerikaudellaan, eikä yksistään omasta
syystään. Muita ovat yhtälailla Jyrki Katainen,
Juha Sipilä ja Matti Vanhanen. Stubb näkee Suomelle tyypillisen monipuoluehallituksen
luonteen vaikeuksia aiheuttavana tekijänä. Hänen tuomiossaan on jotain oikeaa,
mutta lopulta se on syy-seuraussuhteiden yksinkertaistamista.
Kaikki edellä luetellut pääministerit joutuivat
kovan kritiikin kohteiksi. Pätevyyttään joutuu todistelemaan kokoaikaisesti –
myös omalle puolueelleen. Stubb näkee tyytymättömyyden määrän melko
lohduttomasti vakiona. Ongelmaksi nousee ministerin persoona ja kuva, joka siitä on muodostettu. Erityisesti Stubb
joutui valokeilaan poiketessaan ministerin roolistaan pukeutumisellaan ja
leikkimielisillä rooleillaan. Pääministeriltä odotetaan kerta kaikkiaan jäykän roolin
mukaista käyttäytymistä. Sanna Marin yrittää nyt omalla tavallaan muokata ja
laajentaa kuvaa pääministeriyden käyttäytymiskoodista. Pääministeriyttä
ajatellen, seuraava sitaatti Stubbin twitter-viestistä on relevantti: ”Menestys
johtaa aina myös epäonnistumisiin. Kun olet huipulla , moni haluaa sinun
kaatuvan”.
Stubbin kokemus vastaa käsitystäni Sanna Marinin kohtalosta: hän on
jatkuvasti pienen tai suuren kiusaamisen kohteena. Pienet asiat muuttuvat
isoiksi ja samat tahot pommittavat pääministeriä jatkuvasti pyrkien tekemään
pääministerin olon epämukavaksi. Marinin itsensä mukaan kysymys on jo
pelkästään hänen olemuksestaan, joka provosoi ihmisiä. Tässä on paljon perää. Juha Sipilä sanoi saman
asian hiukan toisin sanoin: pääministeri on kansakunnan kusitolppa. Näen
myöskin kateuden yhtenä pontimena jatkuvaan korventamiseen. Marin on kuitenkin selvinnyt
höykytyksestä pääsääntöisesti hyvin teflonpuolustuksensa turvin. Marinin lisäongelma on, että porvarimedialla on mielipide-, näkyvyys-
ja levikkihegemonia. Monet haluaisivat nähdä Marinin kaatuvan. Toki hänellä on
myös laaja kannattajajoukko.
::::::::::::::::::::::::::
Politiikka-Suomen ensimmäisessä osassa Paavo Väyrynen oli pääosassa (”Voiko
vitutukseen kuolla”). Hänelle annettiin oikeus ja mahdollisuus kertoa yksinkertaistettu
väyrysläinen totuus monien muiden totuuksien joukosta. Katsoin ja kuuntelin
epäuskoisena, kun Väyrynen selitti
olevansa pallo, jota muut potkivat. En kiistä tätä täysin, mutta sanoisin, että
Väyrynen itse on potkiskellut koko poliittisen uransa ajan muita poliitikkoja
eli ”palloja”. Hänen kohdallaan vaan on käynyt niin, että kunnon laukaisujen sijasta on tullut
muutama paha huti (esim. koskien Mauno Koivistoa). Sen sijaan, että suhtautuisi itsekriittisesti laukauksiinsa
Väyrynen syyttää palloa.
Katsoin myös muut ”Politiikka-Suomen” osat ja
niistä paljastui voittopuolisesti myötätuntoinen suhtautuminen porvaripoliitikkoihin.
Myös tuntuva haastateltavien painottuminen keskustalaisiin osui silmään. Mauri
Pekkarinen: ”Kekkonen pelasti Suomen”. Suljin nämä kuitenkin arvioistani pois.
Myrskyn silmässä 2000-luvulla selvimmin ovat
olleet edellä mainittujen lisäksi Matti Vanhanen, Anneli Jäätteenmäki, Jutta Urpilainen, Timo Soini, Jussi Halla-aho,
Ilkka Kanerva, Antti Kaikkonen ja Katri Kulmuni. En ota tässä kantaa siihen,
kuinka suuri osuus epätoivottavasta julkisuudesta on ollut heistä itsestään
johtuvaa, mutta tosiasiana pidän että kaikki edellä mainitut poliitikot ovat saaneet negatiivista
julkisuutta kasapäin, suuri osa kiistanalaisin
perustein.
Hesarissa 28.10.2021 (”Uhkat hallitsevat
puhetta taloudesta”) Suvi- Anne Siimes ja Vesa Vihriälä moittivat suomalaista
talouspoliittista keskustelua synkisteleväksi ja vaihtoehdottomaksi. Saman laajentaisin
koskemaan erityisesti pääministerin kohtelua julkisuudessa. Lähtökohtaisesti – seesteisen
alkulämmittelyn jälkeen - tuomitaan kunkin pääministerin toimet epäonnistuneiksi. Onnistumisen
liikkumavara jätetään olemattoman kapeaksi. Mistä tämä normaalin
oppositiopolitiikan rajat ylittävä sadistinen päällekäyvyys ja vihapuhe saa käyttövoimansa? Yksi näkemys
voisi olla, että sähköisiä välineitä ei hallita, vaan reagoitaessa sattuu ensi tuskassa runsaasti ylilyöntejä. Reagointi
tapahtuu ”vastavuoroisesti” ja pian on täysi rähinä päällä. Toinen ongelma on
vihamieliseen mielipiteen muodostamiseen tottuminen. Erikseen on sitten
tarkoitushakuinen mustamaalaus, joka tapahtuu kilpailevan puolueen nimissä.
Stub on oikeastaan tolvana, miinkää seurausta hänen kohtalonsa politiikan rajussa maailmassa oli. Tolvana on karjalaisessa pääsiäisperinteessä käytettävä leivottujen pashojen muotti, koristeellinen ulkoisesti, mutta tyhjää sisältä.
VastaaPoistaVanhanen puolestaan oli pääministerinä osaava ja taitava,hänellä oli sopiva annos auktoriteettiä, kyseiseen virkaan ja kauanhan hän hoisikn pääministerin virkaa.
Kataisella puolestaan ei ollut muita avuja kuin muhkea ääni, pienellä miehellä.
Porvarillisella puolella taitaa kyvykkäiden politikkojen löytyminen olla kivenalla, kun liikemaailma imee itseensä kyvykkyydet.
Timo Harakalle toivoisin nostetta, häntä kun satumainen onni näyttää seuraavan, kuten tapaus Meta osoittaa.
Politiikka-Suomen kautta ruodin politiikan maailmaa myös seuraavissa kirjoituksissa.
VastaaPoista