Taistolaisen etujoukon nousu ja uho - jälkikirjoitus

 

Radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen (s. 1950) on kirjoittanut kirjan taistolaisvuosistaan. Viisisataasivuisen (!) kirjan nimi on ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.” (Docendo, 2021), joka paljastaa kirjan tarkoituksen: se on osin tunnustuksellinen kertaus taistolaisvuosien historiasta. Teos on paljon muutakin. Annetaan kirjoittajan valaista asiaa: ”Ilmiön (siis taistolaisuuden) hahmottamiseksi lukija joutuu koukkaamaan kanssani paikoin aika kauaksikin aikojen taakse, sillä ymmärtääkseni taistolaisvalintaa – myös omaani – olen pitänyt välttämättömänä paneutua 1900-luvun, pelon ja hävityksen vuosisadan, keskeisiin ilmiöihin”. Teos onkin äärivasemmiston sitomista aikakauden poliittisiin ja muihin ilmiöihin  perustavaa laatua olevalla tavalla. Myönnän,  että teosta lukiessa iski ajoittain väsymys.  Ehdottoman tärkeää on kuitenkin, että tämä kirja on kirjoitettu. Ainakin se sisältää ponnistuksen  liittää nuo kiistellyt  ja monien tuomitsemat tapahtumat 1970-luvun vaihteen molemmin puolin (ja pitkälle 1970-luvulle ulottuen) ajanvirtaan. Vaikka olen perehtynyt tuohon historiavaiheeseen perusteellisesti muissa yhteyksissä, aina sieltä itselle valkoisia läiskiä löytyy.

Kirjoittaja toteaa, että tarvetta ei ole ”rypeä katumuksen syövereissä”. Hän on kirjoittanut omien sanojensa mukaan eräänlaisen jälkikirjoituksen eräästä historian vaiheesta ideologis-poliittisine ulottuvuuksineen. Ymmärrän niin,  että Hokkanen pyrkii irrottamaan tunteensa kokemastaan ja pyrkii niin neutraaliin käsittelyyn kuin hänen asemassaan on mahdollista.

Kirjoittaja kieltää erikseen, että  kysymyksessä olisi taistolaisuuden historia. Sen sijaan  hän arvioi ”taistolaisuuden ydintä, suhdetta Venäjään”. Tuskinpa noista ajoista on tehty seikkaperäisempää selontekoa taustoituksineen kuin mitä  tässä kirjassa on esitetty.

Kirjan sisältö on sikäli minua koskettava, että opiskelin 1970-luvun alussa ja koin nuo tapahtumat opiskeluympäristön ja  eräiden kavereideni kautta olematta itse mukana aktiivisessa poliittisessa toiminnassa ääriliikkeistä puhumattakaan.

En käy teosta läpi tunnontarkasti – kaukana siitä, mutta nostan  esille joitakin mieleenpainuvimpia menneen ajan kuvauksia, jotka Hokkasen mielestä kuvaavat sitä historiallista ympäristöä,  josta taistolaisuus sai elinvoimansa.

Tuota aikaa kuvaa oleellisella tavalla uskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan. Tämän ajattelun ehkä johtava  hahmo oli Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen, joka otti tehtäväkseen perehdyttää ja vihkiä taistolaisuuden kannalle taipuvat neuvostoaatteen pyhimpiin opinkappaleisiin. Neuvostoliiton johtajuutta ei pitänyt kyseenalaistaa. Urho Jokinen kuului niihin,  joiden mukaan Suomen sitomien Neuvostoliittoon piti viedä loppuun. Itäisen naapurin  lähiase Suomea vastaan oli Otto Wille Kuusinen, jonka nimiin myös Lauri Hokkanen vannoi aikoinaan.

Kirjan teeman kannalta oleellinen asia on Stalinin vainot, jotka kohdistuivat eri maiden kommunisteihin. Terrorin seurauksena – kuten tunnettua  - miljoonat saivat surmansa. Stalinin kuoleman jälkeen sadat tuhannet rehabilitoitiin, mutta täytyi odottaa aina Mihail Gorbatsovin aikaan ennen kuin rehabilitoitiin massiivisesti tekaistusti tuomittuja ihmisiä.

Jokisen ja Taisto Sinisalon johdattelema nuoriso vaikeni omassa julkisuudessaan Stalinin terrorista ja vainoista.

Myös Tsekkoslovakian miehitys saa sijansa Hokkasen teoksessa. Juuri kukaan vasemmalla (eikä oikealla) ei alun perin puoltanut miehitystä, mutta kun  aikaa kului hiukan,  niin miehitys palvelikin taistolaistuneen sosialistisen  opiskelijaliiton (SOL) mukaan rauhan tekona.

On helppo yhtyä Hokkasen nyt muuttuneeseen kantaan, että 1970-luvulla Suomen poliittinen elämä oli ”syvästi vaurioitunut”. Tavoitteena oli mm. palauttaa SKP tiiviiseen Moskovan ohjaukseen ja siten vahvistaa Neuvostoliiton asemaa Suomessa. Taistolaisvuosina Hokkanen, kuten hän kertoo,  rustasi yhdessä hengenheimolaistensa avustuksella ohjelmia ”pääkonttorin” poikien  kanssa.

Vaikutusvaltaisin yhteistyökumppani Neuvostoliiton puolelta oli Viktor Vladimirov, joka pyöritti laajaa yhteistyösuhteiden rinkiä, johon kuuluivat äärivasemmiston lisäksi  keskustan K-linja ja sdp:n johtajat eikä kokoomuskaan ollut irrallaan tästä. Se oli Vladimirovin pehmeää suomettamista ja  suomettumista. Hokkanen selittää omiensa osalta yhteistyökuvioita hieman toisesta näkövinkkelistä: ”Me ”kuusislaiset” emme olleet suomettuneita vaan ”sovjettuneita”, so. yhteistyö oli suomettumista paljon pidemmälle vietyä. Ystävyys eri muodoissaan oli osa Suomen tautia. Hokkanen lainaa Max Jakobssonia, joka nimesi taistolaisuuden ”poliittiseksi Porkkalaksi”.

Hokkanen uhraa tekstistään pitkät jaksot toisen maailmasodan ja siitä johdetun  tappamisen vuosisadan synkkyydelle. Suurvallat oppivat toisiltaan surmaamisen ja joukkotuhon  logiikkaa.  Toisen maailmansodan väkivallasta hän siirtyy kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan. Hokkanen nostaa kylmän sodan sloganiksi ilmaisun ”rauhan puolesta (!)”.

Hokkanen oli nuorena innokas partiolainen, mutta hyppäsi sen kautta täysin toisenlaisen yhteisöllisyyden piiriin keskeyttäen lukion muiden kiireiden takia: ”Vallankumoushommia on niin paljon, etten ehdi enää istumaan pulpetin ääressä”, totesi Hokkanen kavereilleen. 1970-luvulla hän uskoi löytäneensä historian totuuden ja ”ihmisyhteisön kehityksen lait”. Asiaan kuului loogisesti kirkosta eroaminen ensimmäisenä päivänä,  kun se oli mahdollista.

Hokkanen pohtii, kuten edellä todettiin Neuvostoliiton (ja Venäjän) suhdetta taistolaisuuteen pohjia myöten. Hän jopa kerryttää historiatietoa Venäjästä 1400-luvulta saakka löytääkseen johtolankoja tuoreen historian tapahtumiin.

Hokkanen pohtii taistolaisuuden juuria erittäin laajan aineiston pohjalta toisesta maailmansodasta aina 1980-luvulle saakka. Erityisesti historiallisen  taustan määrittämiseen tuolta ajalta hän käyttää monessa osassa yhteensä 200 – 300 sivua.  Tämä jakso pitää sisällään suomettumisen kauden ja Neuvostoliiton pyrkimyksen sitoa Suomi itseensä perustavaa laatua olevalla tavalla. Tämä historiajakso kulkee paralleelina taistolaisuuden historian kanssa.

::::::::::::::::::::::::::::

Hiukan irrallisena pääteemasta Hokkanen  kertoo muistikuviaan mm. Karkkilan kirkkoherrana toimineen  Leino Hassisen (1924-2015) ajatuksista,  jotka tosin sivuavat hänen omia pohdiskelujaan. Hokkanen kuvaa Hassista oman tiensä kulkijana , joka pohti kristinuskon ja kommunismin suhdetta. Hän jopa kirjoitti teoksen ”Kristinusko ja kommunismi”.  Hän teki vahvan eron marxilaisuuden ja reaalisosialismin todellisuuden välillä. Hassisen mukaan Marx ei idealisoinut köyhyyttä (kuten moni muu on tehnyt) vaan kirosi sen. Hassinen näki Marxin tulleen oikaisemaan sitä,  mitä kristillinen kirkko oli yksipuolisuudellaan vääntänyt epäuskottavaksi. Leino Hassinen ja hänen ajatuksensa sopivat hyvin 1960-70-lukujen radikaalin ajattelun piiriin. Hokkanen toki pohtii marxismin olemusta muutoinkin useilla sivuilla kirjassaan.

Hokkanen arvioi kommunismin yhteyttä uskovaisuuteen ja toteaa: ”Minusta ei tullut uskovaista vaan kirkkouskovainen - puolueuskollinen”.  Näin tapahtui varmaan monen muunkin kohdalla, vaikkei sitä ehkä haluta tunnustaa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi Hokkasen kirjassa valotettava merkittävä lähtökohta 1960- ja 1970-lukujen vasemmistolaisessa liikkeessä on ensimmäisen ja toisen polven radikalismin vastakkainasettelu tai ainakin näkökulmaero.  Antti Eskolan mukaan 1960-luvun (ei-dogmatisoituneen)  vasemmistoradikalismin oli vastattava kahteen haasteeseen,  Moskovan asettamaan paineeseen  ja radikalisoituvan nuorison asettamaan haasteeseen.

Nuoret kuvataan malttamattomiksi ja ehdottomiksi. Max Rand ennakoi synteesiä näiden kahden välille. Näin ei tapahtunut, vaan nuori radikalismi dogmatisoitui.  Bertrand Russell epäili nuorison tavoittelevan liberaalin filosofian sijasta radikaalia ideologista oppia ja oli oikeilla jäljillä.  Esivaihetta nuorison radikalisoitumisessa näyttelivät teinikunnat ja Teiniliitto. Hokkasen mielestä tällöin syntyi ”taisteleva työläisnuorisoliike”. Seuraavassa vaiheessa vallassa olevien matkiminen synnytti brezneviläisyyttä  esikuvanaan pitävän suuntauksen.

Vanha 1960-luvun radikalismi joutui pohtimaan asemaansa: sulautuako nuoriin vai puolustaako  uusvasemmistolaisuutta radikaalia dogmatismia vastaan. Tsekkoslovakian miehitys tuli jakavaksi tekijäksi. Dogmatismin perilliset olivat taistolaisia. Ne,  jotka valitsivat taistolaisuuden,  valitsivat Neuvostoliiton ja samalla valitsivat puolensa miehityksessä. Osa tunnetuista vasemmistolaisista jäi rintamien väliin. Kuusikymmentälukulaiset ”vanhat radikaalit”  jäivät suremaan liberaalin keskustelukulttuurin kuolemista.

Tosi dogmaatikkoja ei Tsekkoslovakian miehitys pysäyttänyt. Hetken epäröinnin jälkeen  Neuvostoliittoa ylistettiin fasisteja vastaan taistelleena sankarimaana.

::::::::::::::::::::::::

Hokkasen suururakassa on kysymys eräänlaisesta puhdistumisriitistä, hän kirjaa lopullisesti itsensä ulos taistolaisuudesta, jonka hän on henkisesti jättänyt jo kauan sitten taakseen.

Teoksen takakannessa on kirjoittajan pohdiskelua: ”Olen toistuvasti kuin riivattuna kysynyt itseltäni ja tovereiltani: mitä nuoruuteni kommunismi oli? Olimmeko viides kolonna, maanpettureita , täysiverisiä stalinisteja vai Moskovan iltojen ja Uralin pihlajien tunnelmien pauloissa tanssivia naiiveja idealisteja ? Vai kylmän sodan uhreja?”

Ehkei vihoviimeistä  totuutta kannatakaan hakea. Jotain jää aina pimentoon, ratkaisematta.  Asia  jää tietenkin vaivaamaan mieltä, mutta ehkä avaa suljetun takana olevan totuuden…..joskus.