Heikki Ritavuori - periksiantamaton tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolestapuhuja

 

 

”Ernst Tandefelt oli päässyt mielisairaalasta juuri ennen sisällissodan puhkeamista. Punakapinan ajan hän oli pitänyt matalaa profiilia Helsingissä ja elättänyt itsensä kiinteistökaupalla. Sodan jälkeen hän pääsi konstaapeliksi Helsingin poliisilaitokselle, mistä sai kuukauden kuluttua potkut. Tandefelt puhui itsensä vastaperustetun Etsivän keskuspoliisin palvelukseen, mutta sekin ura jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Omasta mielestään hänelle olisi kuulunut Helsingin poliisimestarin virka.” Näin kuvaa Lasse Lehtinen Suomen kuuluisimman poliittisen murhan tekijää Ernst Tandefeldia juuri ilmestyneessä kirjassaan ”Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema” (Otava, 2021).

Kysymys ei ollut pelkästään  yhden epätasapainoisen ja häilyvän ihmisen henkisestä tilasta, vaan pidempään muhineen hankkeen toteutuksesta. Melko varmaa on,  ettei Tandefeltista  olisi yksin ollut toteuttamaan veritekoa. Hänellä on täytynyt olla yllyttäjiä, jotka halusivat likaisen työn tekijäksi Tandefeltin kaltaisen virkaheiton epäonnistujan. Tekijän taustavoimia ei koskaan saatu selville, eikä Lasse Lehtinenkään pysty heitä nimeämään. Se joukko,  joka halusi tavalla tai toisella raivata tieltä liberaalin tähtipoliitikon oli laaja ja vaikutusvaltainen.  Ritavuori tapasi kohtalonsa kotiovellaan useiden todistajien nähdessä tapahtuman.

 Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880 - 14.2.1922) joutui äärioikeiston silmätikuksi 1920-luvun sekavassa poliittisessa tilanteessa, jossa demokratia haki muotoaan. Hän joutui valkoisten ja punaisten väliin kiistellyksi poliitikoksi, joka puolusti sopua ja kompromisseja aikana,  jolloin  haluttiin jyrkkien sotaisten vastakohtaisuuksien lyövän läpi.

Paitsi henkilöelämäkerta Lehtisen teos on myös ajankuvaus kirjoittajalle ominaiseen tapaan. Omassa tekstissäni keskityn nimenomaan Ritavuoren aikakauden poliittisiin  kiistakysymyksiin.  Miksi tilanne kärjistyi niin, että seurauksena oli murha?

Jo varhain Ritavuori omaksui suvaitsevaisuutta korostavan linjan politiikansa ohjenuoraksi. Niinpä hän toimi punaisten oikeuksien puolustajana myös lakituvassa asettaen askelmerkit tulevaisuutta ajatellen.

Sitten tullaan kysymykseen uuden itsenäisen valtion hallitusmuodosta. Suomi näytti olevan lujasti keväällä 1918 väliaikaisen valtionpäämiehen P.E. Svinhufvudin ja senaatin puhemiehen J.K. Paasikiven hallinnassa.  Molemmat olivat kuningasmielisiä. Ståhlbergilainen Suomi asettui tasavaltaisen hallitusmuodon kannalle.  Kiista jakoi Nuorsuomalaisen puolueen kahtia. Muodostui kaksi porvarillista puoluetta, kansallinen edistyspuolue ja kansallinen kokoomus.  Heikki Ritavuori jäi edistyspuolueeseen,  jossa tasavaltaa kannattavien johtava hahmo oli  K.J. Ståhlberg. Tasavaltalaisten kannalle asettuivat myös maalaisliitto ja sdp. Taistelu kuningasmielisten ja tasavaltalaisten välillä kesti yli vuoden.

Ritavuori asettui vahvalle keskustalaiselle linjalle sanoutuen irti sekä oikeistosta että vasemmistosta, kuten myös  saksalaisesta ja venäläisestä suuntauksesta. Kuningasmieliset olivat, kuten tunnettua,  vahvasti saksalaissuuntauksen kannalla.

Ritavuori puhui ”edistysmielisen porvarillisen vasemmiston” puolesta vahvasti argumentoiden. Sanoillaan Ritavuori irtautui sekä säädystään että ylemmän keskiluokan arvoista, joita hän oli aiemmin edustanut.

Kuuluminen ”jakobiineihin”, kuten Rudolf Holsti sanoi,  loi muuria oikeistolaisten ja Ritavuoren väliin. Hän oli selvästi vanhojen porvarillisten nuorsuomalaisten vasemmalla reunalla.

Ritavuori hengenheimolaisineen haki liittolaisekseen hallitusmuototaistelussa sosialidemokraattien  Väinö Tannerin, josta tämä kovasti ilahtui. Muotoutui kuningasmielinen oikeisto ja keskustavasemmistolainen  tasavaltalaisuus. Kun ajatellaan Ritavuoren roolia tässä prosessissa, niin hänestä tuli terävästi argumentoiva kuningasmielisten pääasiallinen vastustaja, joka keräsi oikeiston vihat päälleen.

Ritavuoren lakialoitteen pohjalta ryhdyttiin muokkaamaan hallitusmuotoesitystä. Ja niinhän siinä kävi, että tasavaltainen hallitusmuoto hyväksyttiin monien vaiheiden jälkeen 21.6.1919 äänin 165-22. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.  Ritavuoren panos oli kullanarvoinen. Vahvistusta saatiin odottaa, sillä Mannerheim ja hänen takanaan seisseet aktivistit elättelivät toiveita julistaa Mannerheim diktaattoriksi. Lopulta lähes kuukauden viivytystaistelun jälkeen – kun viimeinenkin toivo Mannerheimin yksinvaltaisista pyrinnöistä oli torpattu - hän vahvisti hallitusmuodon.

Ritavuori lastasi kivirekikuormaansa lisää kiviä ajamalla suojelukuntalaitosta osaksi valtiokoneistoa, koska se oli sotilaallinen järjestö. Jälleen vastustajat rekisteröivät Ritavuoren  oikeiston vastaisuuden. Myös Etsivä keskuspoliisi (EK) tukeutui oikeistoon, ja Ritavuoren vastustajiin. Mutta ei tässä kaikki: osa suojeluskuntiin kuuluvista näki yhteistyön sosialidemokraattien kanssa mahdollisena.

Elokuun 15. päivä 1919 Ritavuoresta tuli sisäministeri Juho Vennolan hallitukseen. Ståhlberg otti hänet hallitukseen,  vaikka suorapuheista Ritavuorta vieroksuttiin oikeiston taholla. Samaan aikana kansansuosikki Mannerheim yritti edelleen löytää tien valtakunnan huipulle. Tässä vaiheessa äärioikeiston inhoamat poliitikot alkoivat erottua omaksi ryhmäkseen. Siinä olivat mukana Ståhlbergin ja Ritavuoren lisäksi Rudolf Holsti ja varauksin Risto Ryti. Tukea ryhmä sai Väinö Tannerilta ja Santeri  Alkiolta. Oikeiston mielestä he olivat pettäneet porvarit (joihin heidät alun perin laskettiin) eräänlaisina luokkapettureina. Ritavuori väitti,  että suojeluskuntiin oli pesiytynyt aseellinen järjestö. Jos Ritavuori viittasi Elmo Kailan Vihan veljet -järjestöön,  hän oli oikeassa. Omalta osaltaan aktivistit olivat valmiin tasoittamaan Mannerheimin tietä valtakunnan johtoon tekemällä likaisen työn hänen puolestaan. Jo tuolloin väläytettiin valtakunnan johdon murhaamista.

Yksi kiistanalaista asioista koski punaisten armahdusta sisällissodan jäljiltä. Ritavuori saikin aikaiseksi 2000 lievän tuomion saaneen ehdonalaispäätöksen. Armahdus sai pian jatkoa.

Oltuaan välillä pois hallituksesta Ritavuori nimitettiin uudelleen sisäministeriksi 1921, silloinkin Vennolan hallitukseen. Ritavuoresta oli pikkuhiljaa muodostunut kuva melko tosikkomaisena ja kiihkeänä arvostamiensa asioiden läpiajajana. Nämä luonteenpiirteet olivat omiaan kiihdyttämään arvostelua häntä kohtaan.

Sisäministerinä Ritavuori joutui valvomaan sekä äärioikeistoa että äärivasemmistoa. Molemmat osapuolet kiihdyttivät toisiaan täyteen raivoon. Tasavaltalaisille tavoille oppiminen vaati aikaa. Ritavuori ei erityisemmin varonut sanojaan tulehtuneessa tilanteessa, jolloin hän sai osansa roiskuvasta ravasta ja sai mm. vastattavakseen välikysymyksiä. Ritavuori oli oikeiston  mielestä väärä henkilö puhumaan oikeista asioista.

Sisäministeri ei lainkaan varonut puheitaan myöskään jatkossa. Hän nosti mm. esille juuri solmitun Tarton rauhansopimuksen,  jota ennen ja jonka jälkeen suomalaiselta puolelta nostatettiin  levottomuuksia rauhansopimuksen kompromettoimiseksi. Ritavuori halusi pitää sovitusta kiinni.

Ahvenanmaan separatismikysymys oli myös Ritavuoren pöydällä. Riita päättyi,  kun Kansainliitto päätti,  että Ahvenanmaa on osa Suomea.

Tämän päivän näkökulmasta Ritavuoren puheet kuulostavat lähinnä suoraselkäisiltä ja avoimilta.

Uusi kriisi syntyi suojeluskuntajärjestön liepeille. Se oli kaatumassa Ritavuoren ja presidentin  päälle ja koski viime vaiheessa järjestön päällikön valintaa, joka ei tahtonut onnistua,  kun oikeistolaisille ei käynyt kukaan muu kuin Mannerheim. Presidentti ei taas hyväksynyt Mannerheimia. Vihdoin Ritavuori  löysi everstiluutnantti Lauri Malmbergin tehtävään, joskin rapaa lensi edelleen. Ritavuori oli todellinen maalittamisen ja vihapuheen kohde noina aikoina! Syytöksiä Ritavuorta kohtaan voidaan verrata ainoastaan presidentti Ståhlbergiin kokemaan, joka oli myös oikeiston sylkykuppina.

Vuodenvaihde 1921-22 oli poliittisesti levotonta aikaa. Hermoiltiin monistakin eri syistä. Oikeisto vaati puuttumaan äärivasemmiston toimintaan. Ritavuori pyrki toimimaan jälleen ukkosenjohdattimena osapuolien välillä, mutta taustalla olivat (edelleen !) pitkäsykliset kiistat monarkistien ja tasavaltalaisten kesken. Itä-Karjalan kysymys,  Tarton ”häpeärauha”, Etsivän keskuspoliisin uudelleen organisointi ja miltei kaikki muut viime vuosien skismat nousivat kerta toisensa jälkeen esille. Kaiken lisäksi Ritavuoren suvun sisällä oli  jännitteitä,  jotka eivät voineet olla vaikuttamatta ministeriin.

Lasse Lehtinen nostaa kirjassaan esille puoluelehtien nousun juuri tuohon aikaan. Sanavaihto kävi kiivaan ja uutisoitaessa asioita totuudessa ei läheskään aina pysytty. Porvarillisilla puoluelehdillä oli selvä ylivoima ja oikeistolaisimmat niistä kävivät Ritavuoren kimppuun aina kuin mahdollista.

Ritavuori leimattiin jopa kommunistiksi samaan aikaan,  kun aseelliset oikeiston tukemat joukot provosoivat sotaa uhkauksillaan ylittää itäraja. Hallituksen sijasta kohdistettiin räikein arvostelu nyt yhteen ministeriin. Totuus oli halpaa oikeistotahojen propagandassa.  Kysymys oli konkreettisesti siitä,  kenelle viime kädessä jäisi ote esimerkiksi Etsivästä keskuspoliisista.

Tyypillistä oli, että tappiot idän seikkailuista pantiin hallituksen syyksi. Kun suomalaiset työnnettiin takaisin rajan takaisesta Karjalasta juuri vuodenvaihteessa 1921-22, syntyi valtava pakolaisongelma, joka sekin vieritettiin presidentin, hallituksen ja Ritavuoren syyksi.

Vuodenvaihteessa 1921-22 ilma oli sakeana puolivillaisia ja valheellisia syytöksiä, jotka loivat ilmapiirin,  jossa jonkun ”heikon lenkin”,  kuten Ernst Tandefeltin hermojen täytyi pettää. Heikki Ritavuori joutui maksamaan hengellään itsenäisyyden alkukuukausien levottomuuksien täyttämästä kypsymättömästä demokratiasta.

:::::::::::::::::::::::

Lasse Lehtien saa paljon lihaa luiden ympärille  itsenäisyyteen johtaneesta kehityksestä ja itsenäisyyden levottomista ensi vuosista. Hänellä on halu mennä yksilöiden tasolle kuvatessaan kansalaisten kohtaloita unohtamatta laajempaa viitekehystä. Mikään tapahtuneessa ei ollut itsestään selvää, ei tasavallan voitto, kuningasmielisten häviö, ei tasavaltaisen hallitusmuodon pääsy niskan päälle, eikä lopputulema taisteltaessa heimokansojen kohtalosta, eikä sekään,  etteikö uusia levottomuuksia olisi puhjennut  sisällissodan jälkeen….

Oma lukunsa on arvokas kuvaus sääty-yhteiskunnan taipumisesta vähitellen tasa-arvoa tavoittelevaan liberaalin demokratian haparoiviin ensiaskeliin. Heikki Ritavuoreen henkilöityi paljon tuosta paradigman muutoksesta.