Timo Kalevi Forss on koonnut kirjekokoelman kirjan kansien väliin nimellä ”Unohtumattomia kirjeitä Suomesta”. Se sisältää tunnettujen ja tuntemattomien henkilöiden kirjeenvaihtoa 100 kirjeen verran aikajärjestyksessä 1830-luvulta nykypäivään saakka. Jälleen kerran tuli mieleen, mitä menetämme, kun kirjoittaminen on siirtynyt tietsikalle. Varsinkin käsin kirjoitetut kirjeet herättävät henkiin muistoja lähettäjistä ja vastanottajista riippumatta siitä onko kirjoittaja tai kirjoituksen vastaanottaja lukijalle tunnettu tai tuttu.
Tietokoneen persoonattomaan muistiin säilötyt kirjoitukset on voitu pyyhkiä taivaan tuuliin yhdellä napin painalluksella. Vai onko? Tehokkuus ja pelkistetty tyyli ovat korvanneet ”kirjetaiteen”. Kirjoittamisella ei ole sitä arvoa, joka sillä oli aiemmin. Vai kuvittelenko vain? Eikö toisaalta juuri nyt ole teknisesti paremmat mahdollisuudet säilöä tietoa kuin koskaan aiemmin? Osa kirjeistä on korvattu twiiteillä, sähköpostilla, tekstiviesteillä ja monilla muilla nykyajan välineillä. ”Kirjeenvaihdon” luonne on muuttunut perustavaa laatua olevalla tavalla.
Teoksessa esitellyissä kirjeissä on ainakin kaksi keskeistä arvoa, sisältö ja käsiala (toki osa kirjeistä on kirjoitettu koneella). Vanhaan hyvään aikaan kirjeet myös säilytettiin paremmin kuin tänään. En lainkaan halua väheksyä sitä, että monet nimenomaan ovat halunneet kirjeidensä säilyvän, hyvä näin.
Käsiala kertoo paljon kirjoitetun tekstin kunnioituksesta. Monet kirjeet – jotka ovat alkuperäisistä kopioina Forssin kirjassa – ovat kuin taideteoksia. Oma kokemukseni vanhasta käsin kirjoittamisesta periytyy kansakoulu- ja oppikouluvuosilta, jolloin aineen nimi oli kaunokirjoitus. Kirjoitusvälineenä oli juokseva muste ja kynä oli mustekynä. Olihan minulla yritystä. Tarvittiin huolellisuutta, ettei syntynyt sotkua.
Ihmettelin monesti äitini vanhojen kirjeiden miltei matemaattisesti soljuvaa hienostunutta tyyliä tietäen, etten itse pääse vastaavaan mitenkään.
Paitsi musteella, monet Forssin kirjan kirjoitukset on kirjoitettu sydänverellä. On vaikea sanoa, kuinka tarkasti kirjoittajat ovat vaalineet kirjeiden jäämistä tuleville sukupolville. Monet ovat unohtuneet kirjojen ym. väliin tai kirjenipuiksi ja löytyneet vahingossa kirjoittajan jäämistöstä Monet valtiomiesten kirjeet ovat taas julkisia tai salaisia ja arkistoitu.
:::::::::::::::::::::::
Valitsin kirjekokoelmasta kirjoituksen, joka on tehnyt itseeni poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Kysymys on C.G.E. Mannerheimin kirjeestä Adolf Hitlerille 2.9.1944. Kirje liittyy kansakunnan kohtalokkaisiin vaiheisiin, kun Suomi joutui tappiolle joutuneen Saksan ja voittavan Neuvostoliiton armeijoiden väliin puristuksiin. Oli heitettävä kansakunnan kohtalon arpa, mutta ennen kuin päästiin tai jouduttiin näin pitkälle, oli tapahtunut ratkaisevia välivaiheita.
Ahdingossa kesällä 1944 presidentti Risto Ryti Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin painostamana lähetti kirjeen (26.6.1944) Hitlerille, jossa hän vakuutti, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tunnetusti Ryti lähetti kirjeen omissa nimissään - ilman eduskunnan suostumusta. Varsinaista valtiosopimusta ei siis tehty. Vastauskirjeessään 4.7.1944 Hitler ilmaisi suuren tyydytyksensä presidentin päätöksestä ja lupasi, että ”Saksa Suomen hallituksen toivomuksen mukaisesti antaa ja tulee antamaan Suomen puolustusvoimille kaiken sotilaallisen aseavun, mikä Saksalle on mahdollista”. Ryti erosi 1.8.1944 ja asia siirtyi uudelle presidentille, Mannerheimille.
Sotatoimet etenivät Suomen kannalta odotetun epäsuotuisasti syyskesän 1944 aikana ja asiaan jouduttiin palaamaan. Vääjäämättä edettiin kohti aselepoa ja välirauhaa Neuvostoliiton kanssa. Oli sanottava irti aseveljeys Saksan kanssa nopealla aikataululla. Mutta miten se tehtäisiin ottaen huomioon esimerkiksi se, että pohjoisessa Saksalla oli yli 200 000 sotilasta. Oliko vallankaappauksen uhka olemassa? Tapahtumien logiikka eteni käytännössä seuraavasti: Mannerheim ilmoitti Hitlerille Suomen katkaisevan suhteet Saksaan 2.9.1944 ja aselepo solmittiin Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944.
Presidentti Mannerheimin kirjettä Hitlerille 2.9. voidaan pitää loistavana esimerkkinä siitä, kuinka ahdistavasta ”rinnan taistelemisesta” päästään eroon hienotunteisuutta noudattaen. Kirjeessä Mannerheim ilmoittaa, että kansakunnan pelastaminen vaatii häneltä keinon löytymistä irtautua nopeasti sodasta. Presidentti toteaa, että riittävän (so. massiivisen) avun saanti Saksalta ei enää onnistu vallitsevassa kriittisessä tilanteessa. Sanomaansa pehmentäen Mannerheim toteaa kohteliaasti, että hän ei lainkaan epäile Saksan vilpitöntä halua auttaa Suomea.
Presidentti viittaa kansanedustuslaitoksen ja kansan tahtoon, jossa vaaditaan rauhaa. Ambivalentisti Mannerheim toteaa, että 90-miljoonaisen Saksan kansan ja pienen Suomen kyky selviytyä sodassa on dramaattisesti erilainen. Tosiasiassa molempien yli oltiin ajamassa samaan aikaan.
Sitten tulee kirjeen ydinkohta sekä sisällöllisesti että tyylillisesti: ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään (päinvastoin kuin Hitler varsinkin vähän myöhemmin defaitistisesti julisti/PT). Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan ja hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää”. Hienosti muotoiltu kohta on esimerkki, miten pienen valtion suuri johtaja tahdikkaasti, mutta realistisesti sanoutuu irti yhteistyöstä suurvallan kanssa.
Mannerheim aivan oikein epäilee kirjeessä, että vastapuolen (siis Hitlerin) sympatiaa mielipiteelle ei heru. Faktat oli kuitenkin todettava!
Mannerheim ylistää vielä lopuksi aseveljeyttä, joka maiden välillä on vallinnut, mutta ”tiemme eroavat todennäköisesti pian”. Mannerheim luo odotuksia kirjeessään, että Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten ja pohjoisen asukkaiden välillä säilyvät korrektit suhteet: ”Omasta puolestani en milloinkaan voi enkä halua kääntää aseitamme ….. saksalaisia vastaan”. Tässä hän tietenkin erehtyi ja seurauksena oli osapuolien syvä katkeruus Lapin sodan tapahtumista. Ehkä Mannerheim kirjeensä lopussa pyrki luomaan ilmapiirin, että keskinäiset välit olisi voitu hoitaa rauhanomaisesti sodan loppuun saakka, mutta siinä odotukset osoittautuivat katteettomiksi. Suomi selvisi suurvaltojen ahtaasta raosta oman taistelunsa, mutta myös sodan logiikan seurauksena. Mannerheimin kirjeen dramatiikkaa ei voi ylikorostaa noina ratkaisevina päivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti