CIA taiteen ystävänä

Yle Areenan historiasarjassa on nähtävillä dokumentti taiteesta kylmän sodan välineenä: ”Taide kylmän sodan aseena”. Ranskalaisten ja amerikkalaisten yhteistyönä syntyneen dokumentin lähestymistapa on hyvin amerikkalainen. Yritän seuraavassa referoida ja arvioida dokumenttia parhaani mukaan. Dokumentin alkuperäinen nimi on ”American Modern Art. The Secret Weapon of The Cold War”. Pääteesinä on CIA:n rooli taiteen ja taiteilijoiden hyväksikäyttämisestä amerikkalaisen elämäntavan ja vapauksien markkinoimiseksi maailmanlaajuisesti. Syntyy monikerroksinen kuva eri intressitahojen toiminnasta.

Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Ranskan ja yksi tulema tästä oli taiteen tekijöiden joutuminen vainon kohteeksi. Hitlerhän ei pitänyt modernista taiteesta, jota ranskalaiset merkittävässä määrin edustivat. Moderni taide edusti Hitlerille rappiota. Natsit vihasivat toki kuvataiteen ohella myös saksalaisnäkökulmasta epäkelpoa kirjallisuutta. Syntyi kirja- ja taiderovioita. Niinpä amerikkalaiset avustivat ranskalaisia kulttuurialan ihmisiä siirtymään Yhdysvaltoihin. Pariisi menetti asemiaan taiteen keskuksena.

Maahanmuuton seurauksena Amerikkaan siirtyi suuri joukko tunnettuja surrealisteja ja muita modernin taiteen merkkihahmoja. Syntyi ranskalainen taideyhteisö amerikkalaisuuden keskelle. Sopeutuminen ei ollut helppoa. Sitä kuitenkin edisti amerikkalaisten taidepiirien hyväksyntä. Taitelijoiden mukana siirtyi ranskalaisia humaaneja arvoja sivutuotteena. Modernin taiteen museo (MoMA) oli keskeinen toimija ranskalaisten sijoittumisessa uuteen ympäristöön.

Vierailtuani itsekin New Yorkin MoMA:ssa en ajatellut, että museolla on dokumentissa kuvattu historia takanaan. Ranskalaisten taitelijoiden sopeutumista joudutti taideinstituutioiden - muun muassa Guggenheimin - kiinnostus uusia kulttuurilähettiläitä kohtaan. Innostus tarttui myös amerikkalaisiin taiteilijoihin, joista kuuluisin oli Jackson Pollock. Uudet ranskalaiset taiteentekijät antoivat vauhtia amerikkalaisille taiteentekijöille. Yhteistyö hyödytti molempia osapuolia.

Sodan jälkeen surrealisteihin (ja ranskalaiseen humanismiin) otettiin etäisyyttä. Samaan aikaan maailmanpolitiikassa idän ja lännen vastakkainasettelu tuhosi sodanaikaisen sovun. Neuvostoliitolla oli merkittävä rooli natsien kukistamisessa, ja se katsoi oikeudekseen saada voitonhedelmistä osan etupiirien muodossa. Maailman kahtiajakautuminen sai vauhtia Marshall-avusta, jolla tuettiin Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia Neuvostoliitoa vastaan. Vastaavasti Stalin omaksui vihamielisen suhtautumisen länsiliittoutuneisiin.

Yhtä jalkaa perinteisten valtapoliittisten keinojen kanssa kehitettiin Yhdysvalloissa kulttuuriohjelmaa – julkisuudelta salassa. Taidetta tukemalla arveltiin lisättävän amerikkalaisten vaikutusvaltaa maailmalla. Tuki ja keinot olivat ulkoministeriön käsissä, ei ollut mitään kulttuuriministeriötä.

Moderni taide valittiin taisteluvälineeksi, koska sillä arveltiin ilmaistavan amerikkalaista vapautta. Sitten heräsivät ennakkoluulot. Taidetta vierastettiin ja tutkimatonta uutta taidetta erityisesti. Yhdysvaltain omia modernisteja alettiin pitää vaarallisina kommunisteina ja taidenäyttelykiertueet Euroopassa peruttiin. Ilmapiiri juonsi juurensa Joseph McCarthyn vainoharhaisista kommunistivainoista. Moderni taide antoi presidentti Trumaninkin mieltä huonon kuvan amerikkalaisuudesta. Dadaismi, kubismi, futurismi, ekspressionismi, surrealismi, abstraktionismi saivat kuulla kunniansa. Mielenkiintoista on, että sekä Neuvostoliitossa että fasistisissa valtioissa suhtauduttiin moderniin taiteeseen kielteisesti amerikkalaisten konservatiivien tapaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa sosialistinen realismi oli taiteen perusta.

Nouseva eurooppalainen kommunismi aiheutti päänvaivaa amerikkalaisille. Yhdysvallat koettiin Länsi-Euroopan kommunistissa piireissä maailmanvalloittajaksi. Varsinkin ranskalaiset ymmärsivät riippumattomuutensa uhatuksi. Nelson Rockefeller ja Modernin taiteen museo astuivat näyttämölle tässä vaiheessa. Asetuttiin tukemaan modernia taidetta mesenaatteina. Suuret eurooppalaiset nimet saivat tilaa taiteelleen MoMAssa. Abstrakti ekspressionismi edustikin yhtäkkiä amerikkalaista yrittämisen vapautta eikä suinkaan kommunismia. Modernista taiteesta tuli positiivisen mielikuvan välittäjä Amerikasta. Se palveli Yhdysvaltain tavoitteita kylmässä sodassa.

Tarvittiin keino tuoda amerikkalainen ajatusmalli muun maailman tietoisuuteen. Pian se löytyikin. Vuonna 1947 perustettu CIA käynnisti salaisen rahoitusjärjestelmän, jonka avulla tiedustelupalvelu loi tärkeän vaikutuskanavan Eurooppaan kommunismin vastaisessa taistelussa. MoMA ja Nelson Rockefeller olivat taiteen rahoituksen keskiössä. Kuvio täydentyi Rockefellerin vaikutusvaltaisilla ”ystävillä”.

Myös osa kriitikoista liittyi propagandisteihin. Amerikkalaisten vasemmistolaisten taiteilijoiden tukeminen kylmän sodan taistelussa Neuvostoliittoa vastaan käänsi aiemman ajattelun ylösalaisin. Tarkemmin ajateltuna idea vasemmistolaisten tukemisesta tuntuikin hyvältä. Tällä periaatteella voitiin ”salakuljettaa” amerikkalaisen vapauden symboliksi koettua modernia taidetta maan rajojen ulkopuolelle. Muutos ei olut suinkaan helppo sillä modernin taiteen ”kommunistisuus” istui syvällä amerikkalaisessa kulttuurissa puhumattakaan rahapiireistä.

Nikita Hrustsev inhosi modernia taidetta sosialistisen realismin vaihtoehtona. Hrustsevin ideologinen muuri oli särjettävissä CIA:n organisoimalla taiteiden tuella. Jackson Pollock nousi nyt uuden ajattelun johtotähdeksi. Hän saavutti kooltaan jättimäisillä modernin taiteen teoksillaan pysyvän aseman amerikkalaisessa taidehistoriassa.

New Yorkista kehittyi uuden taiteen keskus: taiteilijat olivat siellä läheisissä kontakteissa keskenään. Perusettiin keskustelukerho edistämään taiteen rajat ylittävää yhteistyötä. Näin löytyi yhtymäkohta beat-sukupolveen 1950-luvulla. Kerhosta tuli ”abstraktin ekspressionismin hautomo”, kuten dokumentissa todetaan. Kehittyi radikaali aktiivisten ”kiivailijoiden” ryhmä, jonka tukena MoMA toimi.

CIA:n toiminnassa ”taideulottuvuus” oli tietenkin vain yksi toimintamuoto muiden joukossa, osoittipahan kuitenkin, miten laaja-alaisesti ja kuitenkin huomaamatta ideologiaa voitiin levittää.

Eisenhowerin aikana tämä uusi propaganda-ajattelu saavutti täyttymyksen. Amerikka esiteliin malliesimerkkinä uudesta maailmanvallasta, jonka kanssa kannatti liittoutua. Ulkoministeri ja ”kylmän sodan sotilas” John Foster Dulles ja Nelson Rockefeller kytkettiin taisteluun yhteisen asian puolesta.

Perustetiin USIA-tiedotustoimisto, jonka tarkoitus oli kirkastaa kuvaa Amerikasta maailmalla. Se ulotti toimintansa kaikille kuviteltavissa olevilla aloille ja kaikkialle maailmaan. Kulttuuriseen sodankäyntiin sijoitetiin vuosittain kaksi miljardia dollaria. Taistelu ”ajatuksista” saavutti kulminaatiopisteen. Yksi tärkeä osa tätä maailmanvalloitusta oli MoMA-johtoinen abstraktin taiteen soluttaminen Eurooppaan taidenäyttelyjen tukemisen avulla. Samalla pönkitettiin New Yorkin asemaa uuden taiteen – erityisesti abstraktin ekspressionismin - keskuksena. Taidegallerioiden määrä moninkertaistui.

Tahtoivatko taitelijat tätä? Totuutta ei kerrottu taitelijoille, kaikki tapahtui salamyhkäisesti: he olivat tahtomattaan kylmän sodan taistelun kumppaneita.

Miten asiat muuttuivat 1960-luvulla? Yhdysvaltalainen elämäntyyli jatkoi – kritiikin keskellä – maailmanvalloitustaan. Taiteen arvoa mittatiin yhä useammin rahalla. Taide muuttui ”kulutusystävällisemmäksi”. Moderni abstraktivismi sai väistyä Andy Warholin taidenäkemysten tieltä. Warholin taidenäkemys ilmensi ”uutta” kuluttamiskulttuuria: Campbellin keittopurkit löivät läpi.

Poptaiteesta tuli osana popkulttuuria kaiken kattava läntinen ilmiö, joka sisällytti itseensä myös koko kulttuurin vastustamisen! Voitaneen sanoa, että vanha MoMAn harjoittama propagandan levittämistyö alkoi Warholin aikaudella toteuttaa itseään. Siitä tuli ”omavarainen” ilmiö. Toki vastustajiakin oli, mutta protestit jäivät suosionosoitusten alle. ”Heppoisesta taiteesta” tuli maailmanvalloittaja. Myönnettäköön, että kun katselin muutama vuosi sitten Warholin töitä New Yorkin MoMAssa, en tiennyt/ajatellut, mitä kaikkea museon historia kätki taakseen.

Entä sitten? Propaganda ja reaalimaailman ilmiöt kiinnittyvät yhä sotkuisemmin toisiinsa. Kriittinen näkemys sekoittuu ihailuun. Lopulta taiteella sinänsä on itseisarvo, ei sillä, että joku käyttää sitä propagandataistelussa hyväkseen. Totuus on ihmisen silmässä.

Dokumentissa summataan tapahtunut amerikkalaisen kulttuurialan läpimurroksi, joka tapahtui varsin neitseellisessä ympäristössä. Amerikkalaisuuden ja kulttuurin sidettä ei ole pidetty erityisen vahvana. Edistivätkö CIA ja MoMA + muut propagandistit modernia kulttuuria tekemällä (propagandistisesta) välttämättömyydestä hyveen, josta hyötyivät sekä taitelijat että kulttuurin kuluttajat – tavalliset ihmiset?