T&Y -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa 1/2020 haastatellaan professori Jouko Vilmusta mm. työn tuottavuuden problematiikasta. Haastattelu on otsikoitu ”Suomeen tarvitaan korkean tuottavuuden työpaikkoja”. Tästä teemasta olen itsekin kirjoittanut lukuisia blogikirjoituksia.
Aluksi hieman taustaa…..
Työttömyys ja työllisyys ovat nyky-yhteiskuntia eniten puhuttavia aiheita. Ennen koronapandemiaa työllisyys määrällisillä mittareilla kehittyi myönteiseen suuntaan monissa maissa. Hajatietoina voidaan poimia muutamia esimerkkilukuja muutamien maiden alhaisista työttömyysluvuista: Unkari 3,5%, Tsekki 2,2 %, Itävalta hieman yli 4 % ja Yhdysvallat 3,6 %. Ollaan lähellä täystyöllisyyttä, ja jopa ns. ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolella. Asiat ovat siis periaatteessa hyvällä tolalla, mutta samaan aikaan ongelmia piisaa: inflaatio ei nouse, työn tuottavuus ei kasva ja työpaikkoja ei synny riittävästi hyväpalkkaisille aloille.
Työttömyysasteella ei siis yksin ratkaista työttömyyden ja työllisyyden ongelmaa.
Yhdysvalloissa on kehitetty ”Job Quality Index” -mittari (JQI) työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Työttömyyttä mitataan normaalisti määrämittareilla. Job Quality Index asettaa tämän yksinomaisena tavoitteena kyseenalaiseksi. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat olemassa olevaa keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.
Olen käsitellyt aihetta monista eri näkökulmista aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt käytettävissä on hyvä mittari tarkoitusta varten.
JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän useiden vuosikymmenien ajan. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Nyt JQI-indeksi on alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.
En tiedä onko kehitys ollut näin dramaattista muissa kehittyneissä maissa - tuskin - mutta suunnan Yhdysvaltain esimerkki tarjoaa.
::::::::::::::::::::::
Jouko Vilmunen toteaa T&Y:n haastattelussa Suomen hallituksen pyrkivän ikääntyneiden, pitkäaikaistyöttömien, osa-aikaisten ja työrajoitteisten työllistämiseen. Hän ymmärtää solidaarisuuden merkityksen, mutta ”nämä ovat todennäköisesti sellaisia henkilöitä, jotka työllistyvät matalapalkka-aloille, ja se ei ole veropohjan kasvattamisen kannalta hyvä asia”.
Sinänsä Vilmunen pitää työttömyyden vähentämistä prioriteettina.
Vilmusen mukaan työllistämistoimet tulisi kohdistaa tuottaviin yksityisen sektorin työpaikkoihin. Tämä taas merkitsisi tuottavuuden kasvua, jonka taustalla on ”inhimillistä pääomaa ja hyvää teknologiaa”. Ymmärrän itse niin, että tarvitaan molempia, matalapalkkaisia työpaikkoja työttömyysasteen alentamiseksi, ja korkean tason työpaikkoja tuottavuuden kohottamiseksi. Ensin mainitun saavuttamiseksi tarvitaan myös Vilmusen vierastamia julkisen alan työpaikkoja.
Vilmusen järjestys on se, että edistetään teknologian (ja siis koulutetun työvoiman) levittäytymistä talouteen ja sitä kautta tuetaan tuottavuus- ja talouskasvua. Tämä kaikki vetää pienituloisia ihmisiä mukaan hyödynsaajiksi.
Esimerkiksi Ruotsiin verrattuna olemme jäljessä tuottavien työpaikkojen muodostamisessa. Suomi luottaa edelleen liiaksi teolliseen rakenteeseen. Ruotsi on kehittynyt palveluyhteiskunta.
On helppo yhtyä Vilmusen pyrkimykseen muodostaa työn tuottavuutta lisääviä työpaikkoja, mutta kilpailukyky haasteet ovat myös melkoiset. Tähän lääkkeenä on tietenkin koulutus, mutta tämän kliseen toistaminen ei auta. Pitää tutkia millaista koulutusta tänä päivänä tarvitaan. Koulutuksenkin on muututtava.
Toivoa voisi pistää meneillään olevan koronakriisin synnyttämien uutta luovien työskentely- ja koulutustapojen vakiinnuttamiseksi myös kriisin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti