Erkki Liikanen – nuorin ja vikkelin

Erkki Liikanen on kirjoittanut muistelmansa ”Olin joukon nuorin” (Otava, 2019). Kirjan otsake kertoo varhaiskypsästä lahjakkuudesta, joka ehti tehdä merkittäviä asioita alle 25 vuotiaana, enemmän kuin moni muu koko uransa aikana. Minua on aina kiinnostanut uranluojien lähtökohdat, mistä kaikki oikein alkoi ja mitä sitten seurasi. Näin myös Erkki Liikasen kohdalla. Siksi keskityn tässä erityisesti Liikasen nuoruusvuosiin.

Liikasen elämäkertaa on kehuttu sen lähestymistavasta. Hän sijoittaa itsensä sodan jälkeisen historian tapahtumavyöryyn. Muodostuu eräänlainen kehityskertomus, joka lomittuu historian faktoihin. Pidin tästä lähestymistavasta.

Toinen kiinnostava asia on, että Liikanen on ikätoverini, hän aloitti kansakoulun vuonna 1957, kuten minäkin. Voin rinnastaa oman varttumiseni hänen varhaisvuosiensa taustahistoriaan.

Liikasen äiti joutui kaksikin kertaa evakon tielle. Isä taas joutui jatkosotaan sen viime vaiheissa. Tämä johtaa kirjoittajan ajatukset Matti Tapion dokumenttinäytelmään ”Sodan ja rauhan miehet”. Koin sarjan yhtä sykähdyttävänä ja mieleenpainuvana kuin Liikanenkin. Sodan jäljet ja muistot elivät Liikasenkin perheessä pitkään sodan päättymisen jälkeen. ”Sodan ja rauhan miehet” palautti mieliin Suomen kohtalonhetket.

Kun lukee Liikasen perheen kohtaloista, tulee mieleen, kuinka 1940-luvun lopulla 1950-luvulla ihan tavallisissa perheissä raadettiin otsansa hiessä jokapäiväisen leivän eteen. Leipä ei Liikasenkaan perheessä ollut leveä, pikemminkin päinvastoin. Vähäiset tulot ajoivat lisätienesteihin monissa sivuhommissa, ja joskus ei muita ollutkaan kuin sivuhommia (näitä olivat mm. kioskinpito, puolukanpoiminta myyntiin, kutominen, suutarin työt…..). Kirjaa lukiessa tuntui, että tässä palautettiin mieliin monien – todella monien – suomalaisten perheiden arki ja huolet noina aikoina realistisella tavalla. Valituksen ääni ei kuulu läpi kerronnasta. Kohtaloon vain alistuttiin tai otettiin elämäntilanne selviytymishaasteena , kun paremmasta ei ollut tietoa. Toki ahdinko näkyi perhepiirissä sairasteluina, jotka Liikanen kaihtelematta erittelee.

Ehkä tämä kaikki jätti pysyvät jäljet Erkki-poikaan, joka ei unohtanut myöhemmällä poliitikon urallakaan, mistä olosuhteista oli lähtöisin.

Liikanen pohtii suurten ikäluokkien määritelmää ja toteaa, että ne yleensä sijoitetaan vuosien 1946 ja 1949 väliin, jolloin kumpikaan meistä ei – ei kirjoittaja eikä lukija - kuulu näihin ikäluokkiin. Vähän väljemmän tarkastelun mukaan vuosi 1950 voidaan viimeisenä laskea määrittelyyn mukaan, jolloin meikäläinen vieläkin jää pois suurista ikäluokista. Eksaktimmin – Liikasen mukaan – suuriin ikäluokkiin kuuluvat syntyivät välillä 8/1945 - 8/1950. Kumpaisenakin kuukautena syntyi 8000 lasta, ja aikamäärien välillä joka vuosi enemmän.

Liikanen referoi kylmän sodan aikakauden tapahtumat kronologisesti liittäen omat ja perheensä vaiheet niihin siltä osin kuin muistaa tai kokee aiheelliseksi. Muisti ulottuu pienimpiinkin yksityiskohtiin! Liikanen piristää tarinointiaan kauttaaltaan sattumuksilla ja anekdooteilla.

:::::::::::::::::

Merkittävä vaihe Liikasen elämänuralla oli aktiivinen osallistuminen kotimaiseen ja kansainväliseen järjestötyöhön nuorella iällä. Yksi osa aktiviteetteja oli vuonna 1968 CBS-TV-kanavan sponsoroima Yhdysvaltain matka Maailman nuorisofoorumin delegaattina, joka tapahtui lukion toisella luokalla 17 vuotiaana. Liikanen tentti väliin jääneet kouluopinnot kesällä. Hän osallistui kolme kertaa TV-keskusteluihin hyvällä englannin kielellään. Liikanen sijoittui useisiin eri perheisiin matkan aikana. Matkan kohokohtia oli keskustelutuokio YK:n pääsihteerin U Thantin kanssa.

Kysymys oli toiviomatkasta ainakin siinä mielessä, että 1968 oli ”hullu vuosi” suuren veden molemmin puolin. Eri asia on sitten, että tapahtumat olivat monin osin järkyttäviä: presidentti Johnsonin luopuminen toisen kauden presidenttiehdokkuudesta, Yhdysvaltain juuttuminen umpikujamaisesti Vietnamin sotaan, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat, yliopistokampusten ja kaupunkien keskustojen väkivaltaiset rotulevottomuudet ja poistulomatkan aikoihin Ranskan kevään mellakat.

Liikasen tultua Suomeen seurasi Ranskan hullun vuoden tapahtumia Tsekkoslovakian miehitys ja repivä äärivasemmistoa jakava kiista oikeassa olemisesta Prahan tapahtuminen jälkiseurauksena. Tässä taistelussa sosiaalidemokraatti Liikanen ei toki ollut mukana osallisena, vaikka olikin tuomitsemassa miehityksen. Sen sijaan Teiniliiton puitteissa tapahtui: solidaarisuuden nimissä lähetettiin sähkeet Mexico Cityyn Tommy Smithille ja John Carlosille heidän protestinsa tueksi taistelussa mustan rodun puolesta.

Toisenlaisen totuuden todistajaksi Liikanen joutui pian samana vuonna Neuvostoliiton matkalla. Ankea kauppojen tavaratyhjyys levisi räikeänä silmien eteen Moskovassa. Vapautunutta tunnelmaa löytyi vasta Jerevanista. Vuosi 1968 oli varmaan määrittämässä nuoren Liikasen paikkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tuohon aikaan Teiniliitto oli hurjimmillaan. Liikanen oli täysin rinnoin mukana johtamassa toimintaa yhdessä mm. Björn Wahlroosin kanssa. Muistan itsekin nuo aktiivisuuden osoitukset. Taisin olla vain hiljaa hengessä mukana, tosin kulmakarvoja kohotellen. Mieleen palautuu, kuinka kotikuntani kirjastossa oli taidenäyttely, jonka yksi työ näytti minusta punaiselta sekasotkulta. Taiteilija itse kertoi ironisesti, että joku näyttelyn katsoja oli antanut sille nimeksi ”Savitaipaleen kesälukio”. Nauroin muiden mukana.

Kun katselee luetteloja mukana olleista Teiniliiton aktiiveista, niin aivan kuin olisi listannut Suomen politiikan vaikuttajayksilöitä tulevina vuosina sekä oikealla, vasemmalla että keskellä. Tuntui kuin kaikki olisivat tempautuneet mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Varsinainen voimainponnistus oli painokoneen vieminen Dar es Salaamiin Mosambik-instituuttiin taksvärkkitoiminnan huipentumana. Ja kukapa muu painokonetta kiikutti Afrikkaan kuin Erkki Liikanen! Liikanen ja kumppanit altistivat itsensä ankaran arvostelun kohteeksi ja joutuivat vakuuttamaan, että painokonetta varten kerätyt rahat (700 000 nykyeuroa) eivät mene aseisiin vaan kirjapainokoneeseen: vapautusliike Frelimo ja ja sivistystyötä tekevä Mosambik-instituutti olivat kaksi eri asiaa! Painokone on edelleen (2017) paikallaan sijoitusmaassaan.

Liikasta kiusasi Teiniliiton toiminnassa ja kaikessa ylipolitisoituneen kauden toiminnassa porukoiden kahteen leiriin jakautuminen. Vuonna 1970 Liikanen valittiin Suomen Teiniliiton puheenjohtajaksi. Vastaehdokkaana oli Ilkka Kanerva. Kaiken touhun keskellä Liikanen kirjoitti ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin ja heti sen jälkeen hän kirjoittautui kansantaloustieteen pääaineopiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Taistolainen opiskelijaliike alkoi vaikuttaa vahvasti Teiniliitossa vuoden 1971 keväästä alkaen, vaikka olivatkin ”yli-ikäisiä” teineiksi. Liikanen ajautui väistämättä puheenjohtajana taistolaisten vastavoimaksi. Oli aika aikuistua: mikkeliläinen Erkki Liikanen valittiin eduskuntaan vuoden 1972 eduskuntavaaleissa 8500 äänen äänimäärällä. Teiniliitto sai jäädä. Vähän aiemmin Erkki Liikanen oli avioitunut, joten säpinää riitti.

:::::::::::::::::::::

On syytä päättää tällä kertaa tähän, kun päähenkilö on aikuisuuden kynnyksellä ja valittu Suomen nuorimpana (21 vuotiaana) kansanedustajaksi. Kirjassa Liikasen uraa käsitellään ajallisesti paljon pidemmälle, aina 1990-luvun puoleenväliin saakka. Taitekohtana on Suomen EU:n jäseneksi liittyminen vuonna 1995. Sitä ennen Liikanen ehti toimia valtiovarainministerinä, EU-suurlähettiläänä Brysselissä vuodesta 1990 ja komissaarina vuodesta 1994. Liikanen sai tuta millaisia reaktioita varsinkin valtion kirstunvartijan tehtävä herätti sekä omissa puoluetovereissa että poliittisissa vastustajissa.

En löytänyt kirjasta viittausta muistelmien jatko-osaan. Liikanen käy joka tapauksessa läpi uraansa 1990-luvulla vain väljästi referoiden. Tältä minusta ainakin tuntui. Teoksen lopussa on erikoinen ”Jälkikirjoitus”, jossa luodaan katsaus Liikaseen suuresti vaikuttaneisiin henkilöihin, Kalevi Sorsaan ja Mauno Koivistoon. Osa jälkikirjoituksesta on kunnianosoitus sille sukupolvelle, joka nosti Suomen hyvinvointiyhteiskunnaksi. Ja onhan se sen ansainnut: vallankumouksellinen vaihe, jossa ainakin yritettiin pitää kaikki mukana.

Mikä oli Erkki Liikasen poliittisen uran menestyksen salaisuus? Kirjasta huokuu ajatus , että Liikanen näytti tulevan toimen kaikkien kanssa ja oli kaikkien kaveri. Totta kai hän on nopea hoksottimiltaan ja nopealiikkeinen toimissaan – usein hän oli kulloisessakin tilanteessa joukon nuorin. Erästä asiaa ei kannata unohtaa: Liikasen ihmissuhdeverkosto on ylivertainen. Henkilöstöhakemisto on 16 sivun pituinen!

Kirja on helppolukuinen lyhyine lauseineen. Se on tarkoitettu keskushenkilön elämänuran ja sodanjälkeisen suuren kertomuksen vuorovaikutteiseksi tarinaksi.