Tasavallan presidentti Sauli Niinistö isännöi jälleen tänäkin vuonna ”Kultaranta-keskusteluja”. Teemana oli koronaepidemian jälkeinen aika: ”Maailma koronapandemian jälkeen”. Keskusteluissa, jotka käytiin sattuneesta syystä Pasilan studiossa keskityttiin siihen, miten voimme vaikuttaa muutoksen suuntaan epidemian aikana ja sen jälkeen.
Suhtauduin etukäteen hiukan skeptisesti siihen nouseeko Pasilassa sellaisia keskusteluteemoja esille, jotka olisivat luoneet jotain uutta aiempaan keskusteluun verrattuna. Lopputulemaan suhtaudun kuitenkin myönteisesti. Tähän vaikutti paljolti se, että osallistujat olivat työryhmätyön kautta jo ennen ”Kultarantaa” muodostaneet agendoja.
Poimin muutamia aiheita keskusteluista ilman kytkentää nimettyihin henkilöihin. Niinistö summasi jo alussa kansalaisten oletetun yhteisen kannan, kun hän totesi, että ”kyllä minä tämän kanssa pärjään”. Niinistöä tuntui askarruttavan se, ”palataanko vanhaan kaiken jälkeen”, vai olemmeko muutoksen kynnyksellä.
Monet näkivät asioiden tilan niin, että korona korosti kriisikokemusta, joka on muutoinkin ollut tulollaan. Meillä on siis ollut päällä monimutkainen prosessi, jonka ongelmallisuutta korona on syventänyt.
Kansainväliset kysymykset olivat tässä keskustelussa hiukan väistyvässä roolissa, mutta joitakin merkittäviä aiheita nousi esille. Pohdittiin mm. voisiko EU toimia välittäjän roolissa USA:n ja Kiinan sitkeässä konfliktissa. Lopputulema taisi olla, että EU:n yhtenäisyys on niin rapautunut, ettei siitä ole sovittelijan rooliin. Sen sijaan on painetta valita puolensa kahden suurvallan kiistoissa.
:::::::::::::::::::::
Kaikki vannovat rokotteen kehittämisen nimiin. Samalla pelätään, että rokote ajautuu harvojen suuryritysten rahastuksen kohteeksi. Jostain muistilokeroista kaivoin esille poliorokotteen keksijän, Jonas Salkin nimen ja ajattelutavan. Hän oli aikanaan ihmetyksen kohteena, kun hän ei patentoinut poliorokotetta ja tehnyt sillä rahaa. Perustelu Salkilla oli yksinkertainen: ”Voitko patentoida auringon?” Nyt globalisoituneessa maailmassa Salkin periaatetta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan aiemmin.
Keskusteluissa nousi esille haaste voitaisiinko muissakin tärkeissä asioissa kuin koronakysymyksissä saavuttaa yhtä suuri painoarvo, kuin mihin epidemian käsittelyssä on pystytty. Näyttää siltä, että koronan aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen ja epidemian dramaattisuuteen liittyvät vaikutukset ovat niin suuret, että muut asiat – tärkeätkin – tuskin yltävät koronan huomionarvoon.
Ehkä tärkeimmäksi keskustelujen kohteeksi nousi – kotimaisuuspainotteisuudesta huolimatta - EU:n velkaelvytys, siis yhteisvastuu EU:n jäsenvaltioiden veloista. Sixten Korkman tarjosi insertissä tähän sovinnoin kättä yli valtioiden ja valtaryhmittyminen rajojen. Presidentti oli heti tarkkana ja lausui verhotuin sankääntein varoituksen sanoja yhteisestä velkaantumisesta. Niinistöä kiusasi selvästi rahan määrän tolkuton kasvu velkatalouden seurauksena. Kysymys nousi esille uudelleen aivan keskustelun lopussa, kun Niinistöllä ja pääministeri Marinilla näytti olevan jossain määrin eri painotus suhtautumisessa komission vielä hämärän peitossa olevaan ehdotukseen. Mistään sitoutumisesta - puolin ja toisin - kiveen hakattuihin kantoihin ei tietenkään ollut kysymys. Niinistöllä tuntui olevan melkoisen skeptinen suhtautuminen euron kestävyyteen. Ainakin jotain ratkaisevaa pitäisi tapahtua parin vuoden sisällä, jotta joitain myönteisiä merkkejä eurosta saataisiin. Niinistö tuntui saavan tukea ajatuksilleen esimerkiksi Esko Aholta. Monet vakavasti otettavat tahot ovat esittäneet kriittisiä arvioita euron kestävyydestä. Kysymys ei ole enää pelkästään populistien EU- ja eurokielteisyydestä.
EU- ja euroskeptisyyden keskeltä nousi myös EU:n positiivisia puolia korostavia näkökulmia. EU:n etuja on ollut vaikea hahmottaa tavallisen kansalaisen näkökulmasta, mutta keskustelussa nousi esille EU:n sääntelyinstrumentti tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pelisäännöt pitää olla.
Yhdeksi koronapandemian aiheuttamaksi maailmaa muuttavaksi tekijäksi on noussut etätyön laajeneminen miltei kaikenlaiseen palvelutyöhön. Mullistusta ennakoitiin koronan seurauksena myös hyvin menestyneeseen verkkokauppaan. Samaan aikaan suuret marketit ovat monissa osin maapalloa joutuneet digitalisoinnin kuristusotteeseen.
Myös kouluopetuksen ja kaikenlaisen muunkin koulutuksen etänä tapahtuva soveltaminen sai paljon myönteistä huomiota keskusteluissa. Paluuta vanhaan lähiopetuksen maailmaan sellaisena kuin se aiemmin koettiin tuskin on. Useissa puheenvuoroissa korostetiin koronan myötä tapahtuneen digitalisoinnin etenemistä monilla muillakin aloilla. Onko tässä suurin koronan aiheuttama muutostrendi?
Seuraava askel palvelujen kehityksessä nähdään - kuinka ollakaan – sosiaalipalvelujen siirtämisessä verkkoon nykyistä huomattavasti laajemmin. Järjestelmän putoajien joukossa nähtiin yksinyrittäjät ja freelancerit, ainakin erot eri toimijoiden välillä kasvavat.
Kansainvälisessä kaupassa EU:n suureksi ongelmaksi katsottiin toimivien sisämarkkinoiden puuttuminen. Yhdysvallat on tässä jättiyrityksineen ja yhtenäisine markkinoineen roimasti edellä. USA ja Kiina ovat ottaneet selvän etumatkan ja jopa poljeksineet EU:n eripuraisia valtioita jalkoihinsa.
Läntisellä Euroopalla ja varsinkin sen pohjoisella osalla on paljon valtteja käytössään verrattuna muuhun Eurooppaan. Avainkäsitteeksi nähtiin kansalaisen keskinäisen luottamuksen korostuminen. Itse olen painottanut myös kansalaisten luottamuksen korkeaa tasoa instituutioihin päin.
Pohdintaa herätti kysymys kansalaisten halusta osallistua heitä koskeviin ”koronapäätöksiin”. Tarvetta on siitäkin syystä, että on herätetty epäily, että kansalaisiin kohdistuu holhoamismentaliteettia: valvotaan, mutta ei kysytä onko tarvetta. Näin on erityisesti 70+ -ikäisiä koskien. Minua – lähes riskiryhmään kuuluvana - perään katsominen ei ole häirinnyt, koska suhtaudun kontrolliin joustavasti: yritän kantaa vastuun omista toimistani järjen käytön sanelemana, en sen takia, että joku valvoo.
Puhuttiin myös kouluikäisten tarpeesta osallistua heihin itseensä kohdistuvaan päätöksentekoon. Jokaisella ryhmällä tuntuu olevan tarvetta itse osallistua terveyttä koskevana päätöksentekoon, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.
Moni keskusteluun viestiä lähettänyt koki hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen olevan vaarassa. Vastauksena esitettiin muun muassa, että työnteko on parasta lääkettä palvelujen varmistamiseksi. Alleviivaisin itsekin työnteon välttämättömyyttä, jotta yhteiskunnan toimintojen rahoituspohja pystytään säilyttämään vakaana.
Moni koki huolta päätöksenteon ripeyden puutteesta. Ei niinkään sen takia, että koronakriisin hoidossa olisi hidasteltu, vaan sen takia, että normaalioloissa päätöksenteko junnaa liian kauan paikoillaan: hieromiseen menee liiaksi aikaa. Kaikkeen päätöksentekoon tulisi soveltaa joutuisuutta. Itse suhtaudun asiaan niin, että ihmisillä on taipumus käyttää kaikki se aika, mikä suodaan ja mikä on mahdollista! Niinpä kiireettömässä ympäristössä asioita junaillaan aikaa käyttäen. Kun kriisissä on toimittava ripeästi, käytetään aikaresurssia tehokkaammin.
Yhdyn siihen Pasilan keskusteluissa toistettuun näkemykseen, että luottamus (kansalaisten luottamus toisiinsa) on avainasioita kriisistä selviytymiseen. Lisäisin tähän vielä luottamuksen instituutioita kohtaan, kuten jo edellä totesin. Se on perälauta joka tarvitaan asioiden kunnollisen hoitamisen perustaksi. Suomalaisilla on taipumus luottaa viranomaistyöhön, joskus sääntösidonnaisuuteen saakka. Mutta mieluummin näin päin, kuin että hällä väliä -tyyli voittaa asioiden hoitamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti